Koiranelämää

 Minä olen Vili, koira. Emäntäni on Elsa, joka hemmottelee minua. Saan päivisin hyvää ruokaa. Elsa lähtee kanssani ulos, oli sää mikä hyvänsä. Elsa on lenkkeillessämme aika suurpiirteinen. Minulla on pimeällä heijastinliivi, mutta Elsa kulkee ilman heijastinta. Elsa ostaa minulle enemmän joululahjoja kuin kenellekään muulle. Minun täytyy repiä ne kaikki auki jouluaattona, vaikka haluaisin nauttia herkkupaketin sisällöstä. Nyt sain jouluna herkkujen lisäksi leluja ja vaatteita.

Yhdessä paketissa oli töppöset. Elsa toivoo, etteivät jalkapohjani palele pakkasella. Niitä piti kokeilla ensimmäisenä pakkaspäivänä. Noloa! Onneksi Elsa unohti avaimensa ja pääsin livahtamaan pakoon. Siitä se soppa syntyikin. Minä yritin kiskoa töppösiä pois jaloistani naapurin kompostorin takana. Elsa soitteli ja sometti "Vili on kadonnut". Kun en saanut töppösiä jalastani, niin palasin vähin äänin kotiin. Ei Elsa ottanut töppösiä pois, vaan sometti "hän on löytynyt". Niin puhelin lauloi koko illan samaa laulua "hienoa, että hän löytyi".

Kerran kakkasin erään portin eteen, kun olin syönyt paljon herkkuja ja minulla oli ripuli. Elsa olisi jatkanut matkaa kanssani, mutta talosta tuli vihainen mies. Mies käski siivota kasan pois, koska se oli hänen pihallaan. Portti oli siis pihan puolella. Elsa totesi viileästi, että se on löysää ja yritti potkia jätöstäni sivuun. Mies jo punoitti ja komensi siivoamaan kunnolla. Niin Elsa kantoi kasaani toiselle puolelle katua ojaan uudet nahkahanskat kädessään. Haju niistä hanskoista ei lähtenyt koskaan. Tämän jälkeen minä kakkasin aina viereisessä korttelissa jalkakäytävälle. Siinä ne jätökset ovat yleensä vielä seuraavanakin päivänä. Joskus joku on saattanut astua kasani lyttyyn.

Nyt on uudenvuoden aatto ja Elsa on panikoinut jo monta päivää, että Vili pelkää ilotulitteita. En niitä oikeasti pelkää, mutta Elsan mieliksi olen pelkäävinäni. En suostu ulos. On kiva kerrankin löhöillä rauhassa ja tehdä tarpeet sanomalehdelle kuten pentuna. Veljeni Huli, joka asuu syntymäkodissani, ei pelkää paukkuja. Hulille on opetettu, ettei pommeja ja paukkuja tarvitse pelätä. Huli sai minutkin uskomaan, että pelko on turhaa. Taas Elsa somettaa, että älkää paukutelko Vili pelkää. Elsa kiroilee ja haukkuu kaikki ne, jotka haluavat ampua ilotulitteita.

Meidän naapurissa asuu mummeli, jonka nimi on Martta. Martta pelkää koiria. Hänen entisen naapurinsa pieni puudeli oli purrut aikoinaan Marttaa nenään. Martan nenässä on vieläkin arpi. Minua Martta ei pelkää, antaa karkkejakin ja kertoo juttuja. Minä säälin Marttaa, joka pelkää koiria joka päivä. Me koirat pelkäämme ilotulitteita kahdeksan tuntia vuodessa. On se iso ero. Haluaisin kertoa Martalle, että naapurit ilkkuvat hänelle hänen koirapelostaan. Vaikka kyllä Martta sen tietää. Muutamat ovat huomautelleet hänelle mielenosoittamisesta.

Juttelin kerran veljeni Hulin kanssa, kuinka epäreiluja ihmiset ovat toisilleen. Koirat pääsevät joka paikkaan, mutta ei allergiset ihmiset. Oikeasti on ihmisiä, jotka ovat allergisia koirille, eivätkä voi käydä kirjastoissa, kaikissa kaupoissa ja muissa julkisissa tiloissa, joihin koirat pääsevät. Me, Huli&Vili, toivomme, että ihmiset välittäisivät toisistaan yhtä paljon kuin meistä eläimistä. Jos korona olisi meidän koirien sairaus ja ihmiset levittäisivät sitä koiriin, niin kaikki käyttäisivät maskia.

Vihreä joulutee

 Tämän joulun puhutuin juoma lienee vihreä joulutee. Keitos on hyvin monimerkityksellinen. Olisi houkuttelevaa kirjoittaa Marian ja Pekan myrkkyseoksesta, mutta jätän aiheen julkiset kannanotot muiden tehtäväksi. Haluan kuitenkin kirjoittaa Pian ja Liisan vihreästä jouluteestä. Tämä nousi lehdistössä esille, kun Helsingin koulujen opettajat saivat joulupussinsa: kaksikymmentä pussia vihreää jouluteetä, jonka vähittäismyyntihinta on 3,15 euroa, kaksi tuikkua ja kaksi suklaakaramellia sekä kiitoskortin.

Mielestäni harkinta petti tässä joululahjassa monin tavoin, vaikka perusteitakin löytyy. Aikoinaan kouluissa jaettiin opettajille ja oppilaille joulupussit, joissa oli omena ja pipari. Tuikut ilmeisesti symbolisoivat kansankynttilöitä ja suklaakarkit kiitosta. Vihreän jouluteen näen tulevien kunnallisvaalien näkökulmasta kehotuksena opettajille äänestää tiettyä puoluetta.

Itse juon teetä vain, jos olen sairas. Silloin teen tulee olla mustaa, haudutettua Assam-teetä. Kaikki muunväriset ja maustetut teet ovat mielestäni juomakelvottomia. Olen hyvän ja vahvan kahvin ystävä. Ei tulisi mieleenikään juoda pikakahvia. Sama koskee teetä. Ei teepusseja, vaan huolella haudutettua teetä. Uskon, että ainakin puolet opettajista asettaa kahvin teen edelle. Tuntemistani teenjuojista osa ei pidä vihreästä teestä. Näin ollen arvokkain lahjanosa on kohdennettu marginaalityhmälle.

Olen joskus omassa työelämässäni miettinyt joululahjoja ja niiden symboliikkaa. Usein asiakkaille ja henkilökunnalle annettiin lahjaksi erilaisia mainoslahjoja. Ymmärsin pyyhkeet henkilökunnalle, että paremminkin olisi voinut mennä, mutta sama lahja asiakkaalle. Saattoi käydä niin, että lahja josta pidin, oli jonkun toisen mielestä typerä. Sain kerran eräältä yhteistyökumppanilta sopraanon esittämiä joululauluja. Ensimmäinen ajatukseni oli "näin paljonko ne mua vihaa". Pidän baritonien, bassojen ja jopa tenoreiden esittämistä joululauluista. 

Mielestäni kaikki opettajat, jotka ovat tämän vuoden aikana joutuneet aivan uuden eteen työssään, ansaitsisivat kunnollisen joulubonuksen. Ensin keväällä siirryttiin valmistautumattomina etäopetukseen. Opeteltiin uudet tavat ja opetettiin ne etänä oppilaille ja vanhemmille. Päivät venyivät pitkiksi, kun hoidettiin normaalit oppiaineet ja vielä yksilöllinen eteneminen etänä. Nyt syksyllä on pitänyt saada taas kaikki veneeseen. Samanaikaisesti lähiopetuksen kanssa on monella opettajalla ollut myös etänä olevia karanteenilaisia opetettavanaan. 

Joululahjan tulisi tulla antajaltaan sydämestä ja pyytämättä. Lahjan arvolla ei ole muuta merkitystä kuin se, että saaja ei saa kokea lahjaa nöyryyttävänä. Vaikka lahja ei miellyttäisikään, niin sitä pitäisi pystyä arvostamaan. Lahjansaajan pitäisi pystyä kokemaan samaa iloa kuin vanhempi, joka saa lapseltaan itsetehdyn yllätyslahjan. Hyvää joulua kaikille kera joulujuoman olipa se kahvi, glögi, kuohuviini tai Vihreä joulutee.

P.S. Joulupukki on tänä jouluna etänä!

Santa Lucia

 Joulukuun kolmastoista on Lucian päivä, kalenterissa Seijan päivä. Lucia eli 300-luvulla Syrakusassa. Lucia oli vainottu kristitty. Lucian tarinaan voi tutustua kirjoista ja netistä. Meillä on tapamme viettää Lucian päivää. Omakohtaisesti muistan vieläkin pari Luciaan liittyvää tapahtumaa 1980-luvulta. Ensimmäinen oli asiakasyrityksessä, jossa Lucian päivän aamua vietettiin yhteisellä kahvitilaisuudella. Tilaisuudessa lauloivat toimitusjohtajan lapset Santa Lucian.

Toinen tapahtuma sijoittuu Syrakusan kaupunkiin. Olimme sisareni kanssa Sisiliassa ja kiertelimme vuokraamallamme autolla eri puolilla. Syrakusassa satuimme basilikalle ja katakombeille, Catacombe di San Giovanni. Pihalle oli kokoontunut parikymmentä ihmistä, portit suljettiin. Italiaa puhuva mies opasti meidät maan alle, katakombeihin. Hieman pelkäsin, ovatko ne yhtä ahtaat kuin Roomassa, mutta ei, käytävät olivat leveämmät.

Alhaalla eräs rouva havaitsi, että porukka ei ymmärrä lainkaan, mitä opas puhuu. Hän kysyi mieheltä jotain italiaksi ja kääntyi sitten muun joukon puoleen ja tiedusteli, haluammeko opastuksen englanniksi vai saksaksi. Viittoilimme siinä jokainen. En muista, kumpaan kieleen tämä rouva käänsi italiankielisen opastuksen, mutta saimme paljon enemmän irti tästä kierroksesta. Olimme tunnistaneet rouvan jo pihalla, hän oli Brita Kekkonen. Emme halunneet häiritä häntä ja hänen seuruettaan, mutta kadulle päästyämme kiitimme selvällä suomen kielellä.

Pyhän Lucian ikoniin tutustuin 2011 kultauskurssilla. Aloin silloin maalata omaa Luciaani. Maalatessani tutustun tarinaan. Jos ikoni on tarkoitus siunata, niin silloin teen sen oikeaoppisesti. Muutoin siitä tulee pyhä kuva.

Viimeisimmän kerran olen kuullut Santa Lucian livenä Sammatin koululaisten esittämänä seurakunnan joululounaalla. 

Kallio presidentiksi 1937

Kuinka isäni, joka täytti juuri 90 vuotta, saattoi antaa äänensä 1937 presidentin valitsijamiesvaalissa?

Kyösti Kallio valittiin Suomen tasavallan presidentiksi 1937. Hän voitti valitsijamiesvaalien toisella kierroksella vastaehdokkaansa. He olivat entiset presidentit Ståhlberg ja Svinhufvud. Kallio sai 177 valitsijamiesääntä. Kallio edusti tuolloin Maalaisliittoa. 

Kyösti Kallio

Kallion arvoja olivat tasa-arvon edistäminen, tasavaltalaisuus ja kristillisyys. Hän oli absolutisti ja merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Kallion toimintatapa oli sovitteleva. Nämä seikat tekivät isovanhemmistani, Liisasta ja Matista, Kallion kannattajia.

Kallion intohimona oli yhteiskunnallisten tehtävien rinnalla maanviljelys. Samaa voisi sanoa isoisästäni Matista, joka oli maanviljelijä, liikemies ja yhteiskunnallinen aktiivi. Isoäitini Liisa huolehti kodista ja perheestä antaen näin tukensa Matin toimille.

Matti Partanen

Isäni Pekka kertoi perheen juhlalounaalla täyttäessään 90 vuotta Kallion valinnasta presidentiksi. Isoisä Matti oli Raudun pitäjän Mäkrän äänestysalueella vaalivirkailijana. Mäkrän vaalialueeseen kuului myös naapurikylä Orjansaari, isäni perheen kotipaikka.

Kaksipäiväisen vaalin toisen päivän aamulla olivat isä Matti ja jo äänioikeutettu perheen esikoinen Toivo matkanneet Orjansaaresta Mäkrälle. Toivo palasi kotiin annettuaan äänensä todennäköisesti Kallion valitsijamiehelle.

SA-kuva: Mäkrän taistelukenttä ja tie Mäkrälle

Illansuussa äiti Liisa ja Vanhasen Varpu läksivät ”kajauttamaan Kalliota”. Mukaan otettiin perheen kuopus, kuusivuotias Pekka. Vanhimmat pojat valjastivat äitinsä seurueelle hevosen. Se oli Puura-tamma, perheen hevosten Manun ja Vapun äiti. Tämä hevossuku oli tunnettu siitä, että ne tottelivat vain miehiä ohjastajina. 

Vaikka Liisa-äiti kuinka hoputti, niin Puura kulki omaa tahtiaan. Liisalle ja Varpulle tuli tosi kiire, että ehtivät antamaan äänensä. Huoli ajoissa ehtimisestä oli turha. Emännät ehtivät äänestää. 

Vaalihuoneiston sulkeutumisen hetkellä myös Pekka sai äänestyslipun. Sitä, mitä hän lippuun piirsi tai kirjoitti, hän ei enää muista. Tapahtuma kuitenkin jäi mieleen. Ensimmäinen ”äänestäminen” ja se kuinka hänet tilanteessa huomioitiin. Mihin äänestyslippu joutui, sitä Pekka ei tiedä.

Kotimatkalle lähtivät yhdessä Matti, Liisa, Pekka ja Varpu. Puura totteli Matin ohjastusta. Pimeässä illassa ei ollut kiirettä olihan vakaa usko Kallion voitosta kaikkien mielessä.

Koulunkäyntiä ennen ja nyt

 Luin tänään isäni kirjoituksia koulunkäynnistä. Isä oli Talvisodan syttyessä kahdeksanvuotias. Sota vaikutti monella tavalla Karjalan kannaksella asuneeseen perheeseen ja isän koulunkäyntiin. Äitini oli opettaja ja kumppanini on opettaja. Hänen suvussaan on paljon opettajia. En lähde tässä arvioimaan muiden kokemuksia ja ajatuksia koulunkäynnistä vaan peilaan asioita omiin kokemuksiini.

Lohilammen museon kiertokoululuokka.

Opettaja on nimike, jota käytetään monissa yhteyksissä. Osa tätä nimikettä käyttävistä on vailla minkäänlaista pedagogista koulutusta ja osaamista. On tuskallista olla oppilaana, jos opettaja ei yksinkertaisesti osaa asiaansa tai hallitse opettamisen metodeja. Minulla on viikon ja kahden päivän kokemus opettamisesta ja se riittää. Minulla ei myöskään ole pedagogista koulutusta. Seuraan kuitenkin aktiivisesti koulutuspoliittista keskustelua. Viimeksi tänään kuulin opetusministerin sanovan, että eläkeputken poistamisen yhteydessä tarvitaan yli 55-vuotiaille työntekijöille koulutusta. Välillä tuntuu, että näissä koulutusasioissa halutaan määrällä korvata laatu. Koulutusta halutaan lisätä aloittamalla koulunkäynti aiemmin, ja kaikkien tulee jatkaa täysi-ikäisiksi koulunpenkillä kiinnosti, tai ei. Kun samaan aikaan on poistettu tarkkailuluokat ja apukoulut, niin kaikki on integroituna samassa luokassa. Jotenkin minusta tuntuu, että tästä kärsivät erityisesti lahjakkaimmat ja oppimishaluisimmat koululaiset.

Minua hämmentää se seikka, että onko vielä olemassa oikeasti oppivelvollisuus. Joitakin vuosia sitten eräs äiti kertoi minulle lähtevänsä kouluikäisten lastensa kanssa lukukauden aikana muutamaksi viikoksi Kanarialle. Ihmetyksiini, kuinka lapset voivat olla pois koulusta, sain vastauksen "minähän se päätän milloin lapseni ovat koulussa". Menin sanattomaksi. Omana kouluaikanani tuollainen ei olisi tullut kuuloonkaan. Muista vieläkin sen, kun eräs luokkatoverini pyysi pari tuntia vapaata koulusta, että olisi päässyt isänsä kanssa hakemaan äidin ja uuden vauvan synnytyslaitokselta. Ei saanut vapaata koulusta.

Muistan joitakin asioita kasvatuksesta ja opetuksesta, jotka nykyisin johtaisivat opettajan kurinpidollisiin toimenpiteisiin. Jos koulussa kiroili, niin opettaja pesi oppilaan suun. Opettaja piti täitarkastuksia. Kiersi luokassa ja kampasi samalla kammalla osan oppilaiden päätä ja koputteli kampaa paperille, jos vaikka löytyisi jotain. Minua hän ei koskaan kammannut. Jotenkin oli nöyryyttävää valituille.

Kerimäen kirkko, jota pidän kouluaikaisen kotikirkkoni sisarkirkkona.

Uskontotunnilla opettaja tenttasi olimmeko käyneet kirkossa. Kerran hätäpäissäni vastasin, että katsoin jumalanpalveluksen televisiosta. Sain kommentin "sehän on kuin katsoisi elokuvaa" - siis sopimatonta. Nykyisin käsittääkseni varjellaan yksityisyyttä niin, että se voi vaikeuttaa yhteisöä. Esimerkiksi kouluväkivaltatapauksissa voisi jonkinasteinen avoimuus estää tapahtumasta pahaa. Itse koin kiusallisena, kun opettaja seisotti minua luokan edessä ja kyseli minulta äitini syöpäleikkauksesta.

Erityisen kiitollinen olen tuon kouluajan tiukasta kirjoittamisen ja numeroiden tekemisen opetuksesta. Ne ovat vaikuttaneet varmasti osaltaan hienomotoriikan kehitykseen. Pyrkimykseni täydelliseen jälkeen kantaa edelleen hedelmää. Toinen merkittävä asia on se, että välillä heikkotasoinen opetus opetti itse hakemaan tietoa eri tavoilla ja eri lähteistä. Paljon on muuttunut, mutta ovatko kaikki muutokset hyviä ja opiskelijoiden oppimista tukevia?

Ammattimaista, puuhastelua vai pätemistä

 

En ole lainkaan yhdistysihminen. Tästä huolimatta olen kuulunut yli kolmeenkymmeneen yhdistykseen, joista kolmessa olen toiminut kirstunvartijana. Epäkiitollisempaa tehtävää en keksi. Halu käyttää yhdistyksen varoja vastoin yhdistyksen sääntöjä ja yhdistyslainsäädäntöä pulpahtelee ajoittain esille. Luokittelen yhdistykset, joihin olen kuulunut tai kuulun, neljään eri ryhmään.

Nuoruudessa kuuluin moniin yhdistyksiin lähinnä hyväntekeväisyystarkoituksessa. Yhdistyksen jäsenmaksu käytettiin ainakin osittain hyväntekeväisyyskohteisiin, joihin saattoi vielä erikseen lahjoittaa yhdistyksen kautta. Nykyisin tämän saman voi tehdä kerta- tai kuukausilahjoittajana ilman minkään yhdistyksen jäsenyyttä.

Toinen merkittävä yhdistysryhmä oli 1970-luvulta tämän vuosituhannen alkuun ammatillista toimintaa tukevat yhdistykset. Näiden yhdistysten lehdet, jäsenkirjeet ja tilaisuudet olivat merkittäviä ammatillisen kehityksen kannalta. Tällaisia yhdistyksiä olivat Suomen laatuyhdistys sekä erilaiset systeemityön ja projektityön yhdistykset. Nykyisin tarvittava tieto löytyy netin kautta ilman yhdistysten jäsenyyttä.

Ammattiyhdistykseen liityin 46-vuotiaana. Olin siihen saakka sopinut itse palkkani ja muut työehtoni enkä tarvinnut mitään ammattiyhdistyksen rajoituksia. Tuolloin työpaikkani henkilöstösihteeri, joka oli minua pari vuotta vanhempi, oli tehnyt luettelon henkilöstöstä ja lisännyt siihen arvioita. Kohdallani luki "vanha 48 v.". Minut oli arvioitu vanhaksi, todellista ikääni vanhemmaksi. Tällöin päätin liittyä TEKin jäseneksi. Onneksi en kuitenkaan ole koskaan tarvinnut ammattiyhdistyksen tai työttömyyskassan palveluita.

Neljäs ryhmä on harrastustoimintaan liittyvät yhdistykset, joita voisi kuvata otsikon mukaisesti. Niiden toiminta on joko ammattimaista tai puuhastelua tai pätemistä. Näissä yhdistyksissä ongelmana on hyvin heterogeeninen jäsenistö. Oppineisuus, tiedot, taidot ja käytöstavat ovat hyvin erilaisia. Moniin yhdistyksiin muodostuu kahden tason jäseniä erilaisin kriteerein. Omakohtaisesti olen kokenut esimerkiksi sukupuoleen pohjautuvan jaottelun tai osaamiseen jollakin keinotekoisella ja sääntöjen vastaisella tavalla tehdyn jaottelun. Toimin aikoinaan yhdistyksessä, jossa naiset kelpasivat kahvinkeittäjiksi ja asiatytöiksi ja miehet tekivät kaikki osaamista vaativat tehtävät riippumatta siitä, oliko heillä osaamista vai ei. Hieman kirpaisi, kun omassa työssäni vastasin sähköisen asioinnin liiketoiminnasta, mutta en kelvannut nettisivujen tekijäryhmään, jossa oli vain miehiä, joilla ei ollut mitään käsitystä asiasta ja tuloskin oli sen mukainen. Keittelin heille pari kertaa kahvia ja sitten erosin koko yhdistyksestä.

Puuhastelu ja päteminen johtavat monta kertaa hyvinkin rajuihin toimiin yhdistyksissä. Jäsenistön toimintaa ja mielipiteitä pyritään rajoittamaan perustuslain vastaisesti. On yhdistyksiä, joissa hankaloitetaan jäsenten liiketoimintaa puuhastelun kustannuksella. Usein heikko osaaminen tai itsetunto johtaa pätemiseen yhdistyksessä. Henkilö haluaa jyrätä itseään osaavampia, oppineempia ja lahjakkaampia monin eri keinoin. Näistä ehkä ikävintä on nimittely seuraavasti: "olet kateellinen", "olet lahjaton", "olet osaamaton", "et ole luova", "valehtelet" ja "olet ikävä ihminen". Tällaisia toteamuksia olen kuullut, vaikka en ole itse ollut niiden kohteena. Työpaikoilla puhuttaisiin työpaikkakiusaamisesta. Voisiko olla yhdistyskiusaamista?

Onneksi nykyisin voi harrastaa ilman että kuuluu johonkin yhdistykseen. Yhdistyksen toimintaa vastaavat palvelut löytyvät nettiryhmistä, joissa keskitytään kulloinkin käsillä olevaan asiaan ilman henkilöön menevää arviointia. Itse kuulun ja seuraan aktiivisesti ryhmiä, joissa käsitellään historiaa, kotiseutua, kirjoittamista, taidetta, musiikkia ja käsitöitä. Nämä ovat korvanneet yhdistykset ja toimintapiirit, joissa henkinen ilmapiiri oli usein ahdistava. Tällä hetkellä kuulun neljään yhdistykseen, joista kahdesta olen ilmoittanut eroavani ensi vuoden alussa. Jäljelle jää kotiseutuyhdistys, jonka ainaisjäsen olen. Ja sokerina pohjalla Tekniikan Akateemiset erityisesti jäsenlehtien vuoksi.

Alma

 Alma oli isoäitini ikätoveri ja hyvä ystävä. Hän oli myös isoisäni sisarpuolen tytär. Hänestä ei koskaan puhuttu serkkuna tai tätinä. Hän oli Alma. Alman elämä oli traaginen. Hän menetti isänsä hyvin varhain. Äitinsä, isoäitinsä ja enonsa hän menetti ennen kuin täytti kolmekymmentä vuotta. Tädit ja serkut olivat hänen läheisimpiä sukulaisiaan. 

Alma Nikun talon puutarhassa 1900-luvun alussa Anna Nevanlinnan ottamassa kuvassa.

Alma oli lahjakas lapsi. Koulutodistuksessa oli vain ysejä ja kymppejä. Alman musikaalisuus toi hänelle voittoja laulukilpailuissa. Kansanopiston kronikassa 1920-luvulla pojat kirjoittivat "Alman laulunääni yli muiden helää. Sellainen tyttö vaikka kanttorina huoleti voisi elää." Alman esikuvia laulajattarina olivat "Ruotsin satakieli" Jenny Lind ja Elna Eliasson. Alma oli läsnä laulajatar Elna Eliassonin ensikonsertissa Helsingin Yliopistolla 14.11.1935. Alma lauloi yksin, kvartetissa ja kuoroissa.

Alma oli harras kristitty. Tämä oli hänen elämänsä kivijalka. Alma palveli Herraansa ja ihmisiä. Työuransa hän teki koti- ja talousapulaisena. Joku voisi sanoa: hukattu lahjakkuus. Alma vietti paljon aikaansa Vivamossa kursseilla. Almalta jäi paljon kuvia ja materiaalia Vivamosta. Alman pitkäaikainen koti oli Turussa. 

Kuvassa näkymä Alman kodin parvekkeelta.

Alman kotikirkko oli Turun tuomiokirkko ja tuomiokirkkoseurakunta.

Alman rakkaus kotiseutuaan Sammattia kohtaan ei koskaan ehtynyt. Alma oli Helsingissä asuessaan 1930-luvulla perustamassa Sammattiseuraa ja kuului seuran ensimmäiseen hallitukseen. Alma toimitti Sammatin sanomat numeron 2. Näitä lehtiä on säilynyt viisi numeroa. 

Kuvassa Alma Kaisaniemessä 1934 Länsi-Uusimaa kädessään. 

Lehti oli tärkeä tietolähde muualla asuville sammattilaisille.

Kävimme monena kesänä Alman kanssa Sammatissa, ja 1980-luvulla myös Miinan mökissä. Almalle oli tärkeää käydä isoäitinsä pienessä talossa Haarjärvellä. Talon uudet omistajat ottivat meidät joka kerta sydämellisesti vastaan. Tästä olen vieläkin heille kiitollinen. Matkamme jatkui Miinan mökille, jossa ensimmäisessä käsityönäyttelyssä vieraillessamme Alma kertoi Miinasta, johon Alma oli lapsena tutustunut. Miina oli antanut Almalle pienen muistoesineen. Paikkarin torpalla Alma kertoi Elias Lönnrotista ja torpan historiasta. Koivikon kievarissa lounastimme ja jatkoimme matkaa Sammatin kirkkoon. Hautausmaalla Alma kertoi suvun ja tuttavien haudoista sekä puiden historiasta.

Alma jätti sisarelleni ja minulle suuren määrän kuvia ja kirjoituksia Sammatista, suvusta, Sammatin murteesta, luonnosta sekä Elias Lönnrotista. Harmillista, että hänen suurtyönsä Elias Lönnrotista jäi kesken, kun hänen näkönsä heikkeni, eikä hän pystynyt enää lukemaan ja kirjoittamaan. Alman aineistojen avulla on moni sammattilainen asia ja Elias Lönnrotin elämä konkretisoitunut tavalla, jota ei löydä kirjoista ja jota ei nuorena osannut kysyä.

"Ping Pong" ja kirjoitus

 Lähipiirini ja monet tuttavani kirjoittavat ahkerasti. Osa on ammattilaisia: kirjailijoita, toimittajia ja äidinkielen opettajia. He tuottavat laadukasta tekstiä, jossa oikeinkirjoitus, kielioppi, teemat ja rakenteet ovat oikeaoppisia. Eräs heistä tekee jokaiseen tekstiinsä virheen, joko kieliopillisesti tai oikeinkirjoitusvirheen. Se on hänen tavaramerkkinsä. Osa kirjoittajista on puoliammattilaisia. He kirjoittavat yhtä hyvin kuin ammattilaiset, mutta ansaitsevat elantonsa jostain muusta. Nämä puoliammattilaiset käyttävät vapaa-aikansa kirjoittamiseen ja kirjoittamisen opiskeluun. 

Minä ja muutamat muut, jotka kirjoitamme ahkerasti, olemme amatöörejä. Kirjoitamme, kun siltä tuntuu ja ilmaisemme huolemme tai havaintomme kuten muussa yhteydessä olemme oppineet. Oma kirjoittaminen pohjautuu koulussa opittuun, opiskeluun liittyvien opinnäytetöiden tekemiseen ja työssä kirjoittamiseen. Kaikki nämä ovat vaatineet täsmällistä ilmaisua. Strategiseen kirjoittamiseen sain mentoriltani ohjeen "älä käytä adjektiiveja". Näin ollen olen muutamia kymmeniä vuosia välttänyt laatusanoja. Televisiota katsellessa saatan ajatella, että onpa kaunis ihminen. Kumppani saattaa sanoa "onpa kirveellä veistetty". Samainen kumppani saattaa sanoa "kaunis ihminen" ja minusta hän on pallinaama. Tämä kertoo hyvin sen, miksi asiatekstiin ei kuulu adjektiivit. 

Jotkut kirjailijat rikkovat tahallaan oikeinkirjoitussääntöjä. Tämä on heille tehokeino. Jotkut pitävät tekstiään lennokkaana, kun kirjoittamisen sääntöjä rikotaan. On kirjailijoita, jotka eivät käytä pilkkuja. Virkkeissä ei eroteta päälausetta ja sivulauseita. Virkkeet saattavat olla useita rivejä. Hankalaa luettavaa? Joku toinen erottaa päälauseet pilkuilla. Pitkä rimpsu päälauseita muodostaa virkkeen. Hypitään asiasta toiseen ja kaikki samaa pötköä. Sellaista on todella vaikeaa lukea. Tulee välttämättä mieleen Ping Pong. Pöytätennis on nopea peli. Pallo liikkuu puolelta toiselle eikä silmät tahdo pysyä mukana. Kutsun pilkutonta kirjoitusta ja päälauseiden erottamista pilkuilla pisteen sijaan "Ping Pong"-kirjoitukseksi. 

Samaan "Ping Pong"-sarjaan luen huonosti taitetut kirjat. Kun tehokeinoina käytetään kaikkea mahdollista: vasen suora, oikea suora, keskitetty, tasareunat ja vielä samalla sivulla, on vaikutelma levoton ja ikävä lukea. Usein se, mitä kirjoittaja tai taittaja pitää hienona, on lukijalle kiusallista. Rauhallinen visuaalinen ilme ja oikeaoppisesti kirjoitettu teksti on helppolukuinen. Tekstistä löytyy rytmi, joka vie mukanaan kuin valssi.

Roolit

 Seuraan innokkaasti yhteiskunnallisia tapahtumia ja politiikkaa. Tässä suhteessa eilinen, koronasyksyn syyskuun viimeinen päivä oli ravisuttava. Monta tuntia nettilähetysten seurantaa. Ensin Trump vs. Biden. Neljä vuotta sitten seurasin keskustelut suorana yöllä. Nyt tyydyin katsomaan nauhoituksen päivällä. Olen pitänyt Mr. Presidenttiä öykkärinä. Sain tälle käsitykselle vahvistuksen. Hän käyttäytyi kuin huomionkipeä viisivuotias. Toinen sentään yritti välillä puhua asiaa. Täysin hämäräksi jäi mikä oli faktaa ja mikä fiktiota kummankin puheessa. 

Heti perään seurasin suorana oman eduskuntamme välikysymyskeskustelua, joka pelottavan paljon muistutti aiemmin seuraamaani keskustelua. Syyttelyä! Herjaamista! Päälle puhumista! Tässäkin keskustelussa tuntui unohtuvan roolit. Yhteiskunnan instituutiot ja niitä hoitavat henkilöt eivät nykyisin osaa toimia tehtävänsä mukaisessa roolissa. Hallitus vs. oppositio! Kummalla tulee olla kristallin kirkas suunnitelma asioiden hoitamiselle? Tämän ja edellisen hallituksen aikana on striimatuissa keskusteluissa ollut havaittavissa roolien sekoittumista. Pääministerillä tuntuu olevan samanlainen ongelma kuin herra Trumpilla. Itsekeskeinen, herkkähipiäinen, äksy, kokematon ja tietämätön oman ideologiansa vanki. Vain asiantuntijoiden kirjoittamat puheet ovat hallittuja. Tosin esiintyminen on kontrolloidumpaa kuin Trumpilla.

Paikallispolitiikassa usein törmää samankaltaisiin ongelmiin. Omaetu ensin! Välillä unohtuu jäävätä itsensä ja niin toimitaan esteellisenä. Asioita ei tarkastella kokonaisuuksina. Linjaukset muuttuvat ja eri alueita kohdellaan eri tavoin. Pahimmassa tapauksessa, jos oma kanta ei voita, niin valitetaan oikeusistuimiin.

Omassa työssäni oli selvät roolit ja niihin liittyvät toimintatavat. Asioiden käsittely ja perustelut pohjautuivat faktoihin. Kunnioitettiin toisten näkemyksiä. Neuvoteltiin. Asetettiin laadulliset ja numeeriset tavoitteet ja niihin aidosti pyrittiin. Jokainen pysyi roolissaan. Tulosta syntyi.

Tämän päivän yhteiskunnassa parhaiten roolissaan pysyvät mielestäni opettajat. He noudattavat opetussuunnitelmia ja työnantajan ohjeita myös silloin, kun omat ajatukset ja mielipiteet poikkeavat ohjeista. Ikävää, että opettajan status yhteiskunnassa on muuttunut yhteisön tukipilarista sylkykupiksi. 

Jäätyäni pois työelämästä olen ollut mukana joissakin harrastuksissa ja yhteisöissä. Olen päätynyt aikuiseksi aktivistiksi ja vapaaksi kirjoittajaksi. Monissa harrasteyhteisöissä on kellokas, jota muut lehmälauman tavoin seuraavat. Jos joku muu sanoo samaa kuin kellokas, niin häntä ei kuunnella. Kellokasta jumaloidaan. Edellä kuvatun kaltainen virallinen tai epävirallinen harrasteyhteisön organisoituminen tekee harrastamisen vastenmieliseksi. 

Kuvassa maalaamani ystävyyden ikoni vuodelta 2011. Kristus ja Menas.

Hauskin autoni

 Kolmekymmentä vuotta sitten vaihdoin työpaikkaa. Menin töihin firmaan, jonka autopolitiikka oli mahtaileva. Niin minullekin tuli käyttööni kirkkaanpunainen, saksalainen ja sporttinen auto. Auton hankinnan hoiti konsernin talousjohtaja. Autoa odotellessani ajelin väliaikaisella autolla, joka ei ollut sporttinen. Eräänä perjantaina autoliikkeestä ilmoitettiin, että minulle tilattu auto on noudettavissa. Sovimme, että haen sen lauantaiaamuna ja vien samalla väliaikaisen auton pois.

Olimme perheen kanssa suunnitelleet mökkiviikonlopun. Sovimme järjestelyt siten, että haen auton aamulla yhdessä sisareni kanssa. Jatkamme suoraan matkaa mökille. Siihen aikaan puolet suvustamme asui samassa korttelissa. Päätimme sisareni kanssa mennä autokauppaan heti, kun se aukeaa. Tapasimme autollani. Autoliikkeessä ei firmamme yhteyshenkilö ollut sovitusta tapaamisesta huolimatta paikalla. Jäimme odottelemaan. Meihin luotiin epäileviä katseita henkilökunnan puolelta. Emme selvästikään olleet liikkeen kohderyhmää. Nuoret naiset verkkareissa! Odoteltuamme runsaan vartin tuli yksi automyyjä kysymään miten voisi olla avuksi. Kerrottuani, että olemme noutamassa oven pielessä seisovaa punaista paholaista, hän ohjasi meidät työpisteelleen. Minä ja myyjä istuimme vastakkain pöydän eri puolilla. Sisareni seisoi takanani, hänelle ei ollut tuolia. Kun asiat olivat lähes loppuun käsitellyt, tuli paikalle se myyjä, jonka piti asiaa hoitaa. Samalla vastapäätäni istuva mies sanoi "lähetämme nämä paperit allekirjoitettavaksi firmaanne". Takaa yhteyshenkilömme totesi "eikös sinulla ole allekirjoitusoikeus". Totesin, että ko. firman toimitusjohtajana voin ne allekirjoittaa. Kuin taikaiskusta kohtelumme muuttui. Molemmat herrat saattoivat meidät autolle. Nostivat viikonloppukassimme väliaikaisesta autosta uuteen autoon. Avasivat meille ovet. Olisivat kai meidätkin nostaneet. Siinä kumarreltiin ja kiiteltiin. Ilmeisesti pelättiin konsernimme asiakkuuden menettämistä.

Joitakin aikoja myöhemmin olin illalla työpäivän jälkeen matkalla kotiin autollani, joka sai miesten päät kääntymään. Pysähdyin liikennevaloihin ennen pitkää suoraa. Jotenkin tuntui siltä, että joku tuijottaa. Oikeanpuoleisella kaistalla nuorimies katsoi autoani ja minua. Mittailimme siinä toisiamme. Minä paalupaikalla. Nuorimies kakkosruudussa, päättyihän hänen kaistansa suoranpäässä. Hänellä oli väistämisvelvollisuus. Valot vaihtuivat. Starttasimme. Autoni kiihtyi paremmin. Ennen suoran loppumista nopeuteni oli lähes sata viidenkympin nopeusrajoitusalueella. Melkein yhtä nopeasti kuin autoni kiihtyi tulin järkiini. Tuollainen oli tyhmää. Samana iltana päätin, että lähden autoni kanssa käymään sen kotiseuduilla. Niin astuimme laivaan kesälomani ensimmäisenä päivänä. Saksalaisilla Autobahnoilla autoni päästi liialliset höyryt itsestään. Minä sain riittävästi testata autoni kiihtyvyyttä ja nopeutta. Ei tarvinnut enää hurjastella kotimaassa.

Seuraavana talvena Turun tätimme hautajaiset olivat arkipäivänä. Matkasin sinne autollani. Siunaus- ja muistotilaisuudessa kirkon työntekijät, sisareni ja minä olimme ainoat työikäiset. Kappelista seurakuntasalille oli matkattava autoilla. Suurin osa saattoväestä kulki takseilla. Minä tietenkin omalla autollani. Turun tätimme oli harras uskovainen, musikaalinen ja lahjakas kirjoittaja. Sisareni luki muistotilaisuudessa tädin tekstejä. Minä seurustelin papin kanssa ainoana aiheenamme pihalla hehkuva autoni ja sen ominaisuudet. Keskustelu käytiin papin aloitteesta.

Vaikka oli hauskaa, niin näiden ja muiden vastaavien kokemusten vuoksi osaan iloita harmaasta kansanautostani.

Naisena automiesten maailmassa

Olin nuorena innokas saamaan ajokortin. Suoritin teoriakokeen ja ajokokeen, kun olin 18 vuotta ja kaksi päivää vanha. Halusin oppia kaikkea autoon liittyvää ja opettelin vaihtamaan auton renkaat. Ajoin innokkaasti isäni autolla. Nykyisin halu hoitaa autoon liittyviä asioita on laantunut seuraavien kokemusten myötä.

Olin noin 25-vuotias, kun menin autokauppaan katsomaan minulle sopivaa autoa. Olin jo ennakolta miettinyt mitä haluan. Automyyjä tyrkytti minulle toista mallia kertoen "tuossa auton takaosassa on hyvä kuljettaa jääkaappia". Ihmetellen sanoin, että "miten minä sen sinne saan" ja menin ulos. Isän kanssa menin hänen tuntemaansa autokauppaan, sain asiallista kohtelua ja kaupat syntyivät.

Koska ajoin työssäni paljon, niin muutamia vuosia myöhemmin siirryin työsuhdeauton käyttäjäksi. Kolmas työsuhdeautoni oli dieselauto. Menin tankkaamaan autoani Essolle, joka sijaitsi nykyisen lääkäriliiton talon kohdalla Junatien varrella. Huoltoasema rakennuksesta syöksyi mies ulos huutaen "älä, älä, se on dieseliä". Rauhoittelin miestä, että tämä on dieselauto. Ei meinannut uskoa.

Seuraavan kerran vaihtaessani leasingautoani valitsin firman vaihtoehdoista itselleni sopivan. Toimitusjohtaja teki minulle ehdotuksen: "Ota sinä kollegasi runsaan vuoden vanha auto. Se on lähes sellainen kuin valitsit". Kovan tupakkamiehen auto haisi kuin raato. Kieltäydyin autosta niin uudesta kuin vanhasta. Onneksi samoihin aikoihin minua pyydettiin toiseen firmaan ja pystyin vaihtamaan työpaikkaa. Siellä sain valita auton. Valitsemani auton toimitusaika oli muutamia kuukausia ja autoliike toimitti minulle väliaikaisen auton. Kun ensimmäisen kerran läksin tuolla autolla liikkeelle, se ei lainkaan ollut samaa tasoa kuin koeajamani auto. Soitin autoliikkeeseen ja reklamoin auton olevan kuin traktori, tosin en ole koskaan ajanut traktoria. He kertoivat minulle, että heillä ei ole muuta valitsemaani väriä olevaa autoa. Ainoa, jossa on samanlaiset ominaisuudet kuin tilaamassani autossa, on valkoinen. Kerroin muiden ominaisuuksien olevan tärkeämpiä kuin värin. Auto vaihdettiin välittömästi.

Tankkasin autoni usein Herttoniemen liikenneympyrän vieressä olevalla huoltamolla. Samalla paikalla on nykyisin S-market. Eräänä iltana en saanut auki tuon valkoisen auton bensaluukkua. Pyysin huoltamon sisältä apua. Menin huoltoaseman omistaneen miehen kanssa autolle. Avasin autoni oven ja samalla mies avasi bensaluukun ongelmitta. Ovien lukitseminen oli lukinnut myös bensaluukun.

Parikymmentä vuotta autoiltuani olin täysin traumatisoitunut autoihin. Auton hankinta tökki. Oli aivan sama ostiko oman vai ottiko työsuhdeauton. Tankkaus oli myös ongelmallista. Tarvitsin autoa työssäni liikkuessani. Autoissa päädyin taas omaan autoon ja isän mukanaoloon auton hankinnassa. Näin on vielä lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Tankkauksen ratkaisin tuolloin käyttämällä palveluasemia. Pohjoisrannassa oli Svenska Klubbenin ja tien välissä pieni palvelutankkauspiste. Toinen samanlainen oli Tullinpuomin Shell. Näitä käytin. Nykyisin osaan tankata. On pakko. Bensan jakelupisteiden vieressä on myymälöitä, joista voi ostaa kahvia, pullaa ja muuta syötävää, mutta ei autotarvikkeita tai korjauspalveluita.

Nämä kaikki kokemukset ja monta muuta tulivat mieleeni, kun viikonloppuna myin netin kautta ilmoittaen nimissäni olleen perheen peräkärryn. Kaupat tein erittäin miellyttävän ja hyväkäytöksisen nuoren miehen kanssa. Kaikki sujui asiallisesti ja hienosti. Sain kuitenkin ilmoitukseni johdosta mitä erikoisempia tarjouksia. Huvittavin oli miehen tekemä tarjous, jossa hän tarjosi vanhan muulinsa vaihdossa ja noin 30 prosenttia pyytämästäni hinnasta rahana. Olin myymässä en vaihtamassa.

En muista kuinka monta autoa minulla on ollut. Merkit muistan, malleja en. Rekisterinumeroista muistan nykyisen ja edellisen autoni tiedot. Minulla ei ole ainuttakaan valokuvaa yhdestäkään autostani. Tämän jutun kuvat ovat Uudenkaupungin automuseosta. Nykyinen autoni kertoi minulle eilen, kun käynnistin sitä: "ole hyvä ja vaihda avaimen paristo". Nyt kerään rohkeuttani, että voin tuon asian hoitaa autoni huoltopaikassa. Kaikesta edellä mainitusta huolimatta tunnen autoa ajaessani samaa vapauden tunnetta, josta olen nauttinut jo lähes 48 vuotta.

Lemmen viemää: Kolmantena päivänä...

Sturm der Liebe, Lemmen viemää, saippuasarjaan jäin koukkuun pari vuotta sitten. Selailin kanavilta tulevia suoria ohjelmia ja pysähdyin katsomaan tätä saksalaista sarjaa, joka sijoittuu baijerilaiseen hotelliin. Pidän saksalaisista sarjoista, koska ne ovat hyvin tehtyjä ja kielen vuoksi. Saksankieltä kuulee nykyisin harvoin. Kerran katselin sarjaa, kun kumppanini tuli töistään. Hän istuutui kanssani katsomaan ja jäi myös koukkuun. Nykyisin katsomme kaikki jaksot yhdessä niiden koukuttavuuden vuoksi. Kumpikin meistä kuuntelee tarkkaan puhetta. Makustelemme outoja sanoja niitä kuullessamme. 

Viikko tai kaksi sitten sarjassa esiintyi mielenkiintoinen sanonta. Sarjassa esiintyvän yhden keskeisen henkilön dementoitunut isä oli jo jonkin aikaa ollut tyttärensä ja vävynsä luona. Monien vaiheiden jälkeen isä ilmoitti lähtevänsä kotiinsa. Tytär yritti estellä, mutta isä kysyi, muistaako tytär sanonnan, mitä tapahtuu kaloille kolmantena päivänä. Tytär muisti, että ne alkavat haista. Isä kertoi, että sama tapahtuu vieraille, jotka alkavat haista kolmantena päivänä. Tunnistin heti, että tätä sanontaa on käyttänyt Saksassa opiskellut tuttavani kertoessaan vieraistaan, jotka eivät lähde kulumallakaan. Meillä sanonta on käytössä puolittain vitsinä. Tässä kohdassa ei meillä vieraiksi lasketa vanhempia, sisarruksia eikä lapsia. 

Kun vajaa kymmenen vuotta sitten muutin kumppanini kanssa saman katon alle, niin yksi suuri kulttuuriero oli ystävien tapaamiset. Minulla oli helsinkiläinen tapa, jossa ystäviä tavataan ravintoloissa lounaan tai illallisen merkeissä. Pitkän ruokailun yhteydessä keskustellaan asioista. Joidenkin ystävieni kanssa käyn taidenäyttelyissä, konserteissa, oopperassa ja teatterissa. Harvemmin vierailemme toistemme kodeissa. Muutettuani maalle olemme tavanneet myös kotonani, jolloin valmistamme yhdessä hyvän illallisen. Tällöin vierailuun liittyy myös yöpyminen. Minä pidän siitä, että voin istua kaikessa rauhassa iltaa hyvän ruuan ja juoman äärellä.

Kumppanillani oli tapana tavata ystäviään joko omassa kodissaan tai ystäviensä luona. Aluksi stressasin näitä vierailuita kovasti. Oliko meillä riittävän siistiä? Oliko vieraille tarkoitettu vessa riittävän puhdas? Mitä tarjotaan? Nyt olen oppinut tuon huoleni olevan aivan turhaa. Kumppanini ystävistä on tullut minunkin ystäviä. Heistä on aivan luonnollista auttaa minua keittiössä. Eivät he enkä minä hätkähdä, jos vessapaperi loppuu vessasta. Haen vain uuden rullan kodinhoitohuoneen kaapista. Nämä tapaamiset ovat rentoja niin meillä kuin heillä. Yhdessä jutellaan, nauretaan, lauletaan, kilpaillaan, saunotaan, uidaan ja tehdään kaikkea kivaa. Vain poikkeustilanteissa yövymme toistemme luona. Nykyisin minä nautin näistä tapaamisista.

Onneksi meillä ei ole sellaisia ystäviä tai tuttavia, joista Saksassa lääkäriksi opiskellut tuttavani kertoi. Minä en kestäisi, jos meille tulisi joku tuoden paketin Kulta-Katriinaa ja kuvittelisi, että sillä saa viikon täysihoidon. Silloin voisin käyttää sanontaa "kolmantena päivänä vieraat alkavat haista".

Kukko kiekuu

Asumme keskellä kylää. Kaikki palvelut ovat alle kilometrin säteellä kotoamme. Lähes jokaisessa taloudessa on yksi tai useampi koira. Meillä on aidattu koiravapaa alue. Usein kaduilla tai teillä kävellessä pihoilla olevat koirat haukkuvat ohikulkijoita. Joskus ne jopa murisevat. Osan tiedän nimeltä ja puhuessani niille ne kuuntelevat ja vastaavat. Käytän niistä kuitenkin nimitystä ne en he. Minulle eläimet ovat se ja ne. Kylällämme on myös hevosia ja kissoja.

Eilen kävellessäni aamulla asioille kuulin jalkakäytävälle selvästi kukon kiekuvan. Oli pakko pysähtyä ja kuunnella. Kyllä se todellakin oli kukko. Kiekuminen oli kuitenkin hieman vaisua. Pohdin, että edellisen kerran kuulin kukon kiekuvan kauan kauan sitten. Yritin paikallistaa pihan, josta kiekuminen kuuluu. Oliko se noin sata vuotta vanha rakennus, jossa aikoinaan oli limonaditehdas? Vai oliko se 1980-luvun tiilitalo, jonka pihalla on vanha ulkorakennus? Vai onko se korkean lankkuaidan takana oleva hatuntekijän talo? Uskoin kiekumisen kuuluvan entisen limonaditehtaan pihapiiristä.

Tänä aamuna tulin kumppanini kanssa torilta. Viimeisiä kesätoripäiviä oli tänään. Samaan aikaan aamupäivällä se kukko kiekui. Kiekui kerran, kiekui toisen. Pohdimme yhdessä, mistä kiekuminen kuuluu. Kello oli jo puolen yhdentoista paikkeilla. Lapsena olin kuullut, että kukot kiekuvat aamulla varhain ja herättävät talon asukkaat. Kuvittelin silloin, että kukko kiekuu kuudelta. Jos kuulin kukon kiekuvan muuhun aikaan, ajattelin, että hullu kukko. Tiedän kukoista aika vähän. Lähempää tuttavuutta olen tehnyt aapiskukon kanssa, kun opettelin lukemaan. Toinen tuntemani kukko on se, joka munii tyynyn alle pääsiäisaamuna suklaamunan. Ai miten kukko munii? Lapsuudenkodissani se oli isä tai äiti.

Kolmas tuntemani kukkolaji on kukkopillit, joita minulle on vuosien kuluessa siunaantunut muutama kymmen. Pääasiassa ne ovat savesta tehtyjä perinteisiä, mutta joukosta löytyy myös keraamisia designkukkoja ja jopa puusta valmistettu. Suurin osa on suomalaisia, mutta olen muutaman saanut lahjaksi maailmalta. Se kiekunut kukko oli aito. Päättelin sen olevan "kunnian kukko". Olen jo lapsena oppinut sen, että "kunnian kukko ei laula", jos tekee jotain kiellettyä. Nyt molemmilla kerroilla kuljin kukkotalon ohi matkalla, jonka tarkoituksena oli auttaa muita ihmisiä. Ensimmäisen kerran elämässäni kuulin "kunnian kukon" laulavan.

Kuvassa Lohilammen museon kouluhuone, jossa on kiertokoulun aikainen esineistö.

Isoäidin herkut - osa 2

Yleisön pyynnöstä jatkan kertomustani isoäidin ruuista. Tässä sijat 4 - 10. Ruuat on isoäitini valmistanut 1910-luvulta peräisin olevan oppinsa perustella, toki 1960-luvulle sovitettuina. Silloista ruokaa voisi kuvata lähiruuaksi, joka valmistettiin huolella tuoreista raaka-aineista. Myös siisteys oli ruuanlaitossa tärkeää. Laitan tähän kuvan Sumppeen leipureista 1930-luvulta. Tunnistan kuvista vain isoäitini, joka jäätyään leskeksi alle 40-vuotiaana työskenteli jonkin aikaa Sumppeella. Kuvasta näkee kuinka siististi leipurit olivat pukeutuneet valkoisine esiliinoineen ja päähineineen.

Kuva Isoäidin arkistosta. Isoäiti takana vasemmalla, muita en tunne.

 

Sijalle 4 pääsee paistettu silli. Silli oli kaupan sillitynnyristä ostettu nk. rasvasilli. Vielä 1960-luvulla oli suuri uutinen, kun sillilaivat palasivat saaliinsa kanssa ja kaupasta oli saatavissa uutta silliä. Rasvasilli oli kokonainen silli, joka putsattiin kotona. Sillistä jäi käytettäväksi kauniit fileet. Samanlaisia saa nykyisin ostaa muoviin pakattuina. Sillifileet käärittiin voipaperiin ja pakettia paistettiin kuumalla valurautaisella paistinpannulla käännellen, ettei paperi pala. Pehmeiksi paistetut sillifileet laitettiin pitkulaiselle kalavadille. Päälle silputtiin ruohosipulia ja lorautettiin kermaa. Mitä parhain lisuke varhaisperunoille oli siinä. Vahva kilpailija tälle sijalle oli voissa paistetut tuoreet silakat.

Koko suvun ja tuttavapiirin mukaan legendaariset "Mamman lihapullat" pääsevät sijalle 5. Ne olivat eriomaisia kuten äitinikin tekemät lihapullat, mutta eivät kuitenkaan minun listallani pääse tämän korkeammalle. Näitä erinomaisia lihapullia voi edelleenkin saada isäni valmistamana. Ilmeisesti äitini opetti ohjeen isälleni. Meillä asuva herrahenkilö tekee myös hyviä lihapullia, jotka paranivat huomattavasti, kun hän korvasi sipulikeittojauheen oikealla sipulilla.

Jokaisella aterialla isoäiti tarjosi jälkiruokaa. "Ottakaa jälkiruokaa, se sulattaa ruoan", näin hän totesi lohjalaisittain. Isoäidin jälkiruuat olivat kiisseleitä, jotka oli valmistettu oman puutarhan antimista, omena, kirsikka, herukat, raparperi. Joskus syksyllä oli tarjolla omenariisipuuroa. Jälkiruuat pääsivät sijalle 6. Listani kärjessä on pääsiäisen ajan jälkiruoka, omenamämmi.

Sijalle 7 pääsee isoäidin valmistama pannukakku. Pannukakkua isoäiti valmisti, jos oli jäänyt jäljelle manna- tai riisipuuroa. Pannukakku oli paksua ja se oli maustettu kardemummalla. Kuulostaako tutulta? Ahvenanmaan pannukakkua! Samanlaista tehtiin myös Sammatissa tai Lohjalla. Toinen isoäidin valmistama kardemummaherkku oli tavallinen pulla. En kuitenkaan kutsuisi sitä tavalliseksi, se oli erinomaista.

Isoäidin valmistamista keitoista muistan kesäkeiton. Se oli valmistettu kesän ensimmäisistä kasviksista. Erinomaisesti valmistettu keitto pääsee sijalle 8. Muita isoäidin keittoja en muistakaan. Laatikkoruuista mieleeni tulee ensimmäisenä silakkalaatikko ja kaalilaatikko. Laitan kaalilaatikon sijalle 9. Sijoittumiselle on se syy, että kaaliruokien valmistus on periytynyt minulle saakka. Äitini valmisti erinomaista kaalilaatikkoa ja niin kutsuttua kaalipataa. Kaalipata on kesäkeittiöissä helppo, seurustelun ohessa valmistettava ruoka. Nyt aikuisena on nautinnollista istua valmistamassa tätä ruokaa ja nauttia ystävien seurasta ja vaikka valkoviiniä siinä ohessa. Padassa paistetaan jauhelihaa. Liha maustetaan suolalla. Vähitellen ja pienin annoksin lisätään suikaloitua varhaiskaalia. Kun kaikki kaali on lisätty maustetaan seos valkopippurilla ja siirapilla. Hyvin kypsytettynä tuo ruoka vie kielen mennessään.

Kaalilaatikosta pitää kertoa tarina siitä, kun ehdotin nykyiselle kumppanilleni vuosia sitten varhaiskaalin ilmestyttyä kauppoihin, että tekisin meille kaalilaatikkoa. Hän tyrmäsi ajatukseni todeten "en pidä kaalilaatikosta". En antanut periksi herkkuruokani suhteen ja totesin "et ole syönyt minun laittamaa". Minä teen kaalilaatikon äitini ohjeen mukaan. Paistan jauhelihan, joka on mieluusti sika-nautajauhelihaa. Maustan jauhelihan suolalla. Pilkon kaalin melko pieniksi paloiksi, poistan kaikki kovat, valkoiset osat ja keitä kaalin. Samoin keitän riisi- tai ohraryynejä, molemmat ovat sopivia. Sekoitan kaikki kypsät aineet ja maustan valkopippurilla ja siirapilla, lisään tarvittaessa suolaa. Nesteenä käytän kaalinkeitinlientä. Tätä seosta paistetaan vähintään tunti. Viime viikolla kumppanini pyysi minua valmistamaan "sitä hyvää kaalilaatikkoa".

Sijalle 10 laitan syltyn. En sen vuoksi, että olisin siitä pitänyt. Syltty oli isoäidillä siankyljestä valmistettu maustettu rulla, joka keitettiin. Aikoinaan sylttyä käytettiin leikkeleenä ja alkupalojen yhtenä osana. Isoäitini oli tottunut nuoruudessaan, että kaikki käytettiin hyväksi teurastuksen yhteydessä. Muistan kuinka isoäitini opetti paikkakuntamme nuorelle lihamestarille tuon liharullan käärimisen siankyljestä. Isoäiti keitti sen. Minä en sitä syönyt kuten en muulloinkaan.

Tässä katsaukseni mieleenpainuvimpiin isoäidin ruokiin. Monta herkkua jäi ulkopuolelle listaani. Erinomaisia olivat palapaisti, patapaisti ja pihvit. Kasviksista isoäiti valmisti herkullisia salaatteja. Usein ruokapöydässä oli vihreää salaattia, jossa oli kanamuna-kermakastike. Joskus isoäiti innostui tekemään myös perunasalaattia. Monipuolista ja huolella valmistettua ruokaa voita ja kermaa unohtamatta.

Isoäidin vegaaniset herkut

Jämähdin 1960-luvulle miettimään isoäitini tarjoamia ruokia. Isoäiti oli erinomainen ruuanlaittaja. Monet ruokalajit ovat sukumme piirissä legendaarisia. Kun mietin omaa "Top 10" -listaa, niin huomasin kolmen kärjen olevan vegaanisia ruokia. Näiden valmistuksen isoäitini oli oppinut kotonaan ja Elias Lönnrotin emännyyskoulussa ennen Suomen itsenäistymistä. Ruuat ovat työläitä kuten seuraavassa ilmenee.

Kolmanneksi listalla sijoittuu Sallatti alias Rosolli, joka loppukesän herkkuna on aivan verraton. Perusraaka-aineet ovat punajuuri, peruna ja porkkana lisäksi sipulia ja kurkkua. Ripaus suolaa. Kaikki ainekset ovat siis kasvikunnan tuotteita. Perunat, porkkanat ja punajuuret keitetään ja jäähdytetään. Kuoritut juurekset pilkotaan kuutioiksi. Isoäidillä kuutiot olivat saman kokoisia. Sivun pituus noin 7 mm. Hän pieni näppärästi juurekset kädessään aina samalla luottoveitsellä. Tykkäsin lapsena, että Sallatti oli sellaisenaan hyvää ilman kalaa tai kermakastiketta. Nautin syödä tätä vegaanista kesäruokaa. Itsellä nuo kuutiot ovat vähän erikokoisia. Laitan näin loppukesästä myös Uunirosollia. Siihen pilkon juurekset noin 2 cm kokoisiksi kuutioiksi kuorittuani ne raakana. Laitan kaikki ainekset matalaan uunivuokaan. Sekoitan mukaan ruokaöljyä, suolaa ja mahdollisesti jotain yrttejä. Puolituntia uunissa ja niin on herkullinen kasvisateria valmis.

Toiseksi listalla sijoittuu Inkoonpuuro, joka valmistetaan perunoista ja ohra- tai ruisjauhoista vedestä ja suolasta. Perunat keitetään ja soseutetaan. Vesi-perunaseokseen lisätään jauhoja. Keitetään, sekoitetaan ja haudutetaan. Puuro on erinomaista voisilmän kanssa ja vegaanisena versiona vaikka puolukkasurvoksen kanssa. Viimeksi olen syönyt Inkoonpuuroa yli 20 vuotta sitten, kun äitini ja tätini valmistivat sitä. Pitkän valmistusajan (haudutus) vuoksi en ole itse kokeillut valmistamista. Parasta puuro on valmistusta seuraavana päivänä voissa paistettuna, kun puurossa on rapea pinta. Tässä toinen vegaaninen, maukas ja edullinen ruoka.

 

Jännitys kohoaa! Mikä onkaan kärjessä? No sehän on mämmi. Ei mikä tahansa kaupan mämmi, vaan Isoäidin tekemä Omenamämmi. Tarveaineet ovat vesi, ruismallas, ruisjauho ja omena. Kaupan mämmeissä on sokeria ja siirappia, tässä mämmissä ei. Mämmin makeus perustuu imellytykseen. Tämän mämmin valmistus on parin päivän prosessi, jotta imelyys ja rakenne on oikeanlaista. Isoäiti valmisti tämän isossa rautapadassa. Erityisen tarkkaa on lämpötilat ja eri vaiheisiin käytetyt ajat. Mämmimassaan Isoäiti lisäsi omenaa tai omenasosetta, joka taittoi imelyyden ja teki mämmistä raikasta. Mämmin Isoäiti paistoi tuohisessa tuokkosessa. En tiedä kultaako aika muistot, mutta vieläkin tunnen tuon herkun maun suussani. Tämä on muuten ainoa mämmi, johon ei tarvitse edes kermaa tai maitoa mukaan.  Isoäidin Omenamämmiä voi syödä sellaisenaan. Tämäkin on vegaaninen herkku! Minusta ei olisi noin pitkän valmistusajan vaativan ruuan valmistajaksi, mutta tämä sopisi varmaankin Lohjan "omenakaupungin" yhdeksi herkuksi.

Isoäidin ikäisenä muuttuvassa maisemassa

Katselin sisareni kanssa isoäidiltä jääneitä valokuvia. Oheisen kuvan on sisareni ottanut 1964. Kuvassa olen vanhempieni ja isoäitini (Mamman) seurassa. Sisareni totesi Mamman olevan saman ikäisen kuin minä nyt. Kuvassa on taustalla Tammisaaren eteläiset korttelit ja kirkko sekä perheemme uusi kupla. Meillä oli tapana loma-aikoina ajella pitkin Suomea. Lohjalta teimme retkiä Mamman kanssa Sammattiin, Suomusjärvelle ja Somerolle sukulaisiin ja Lönnrotin maisemiin. Pidemmät päivämatkat teimme Tammisaareen ja Hankoon. Tammisaaressa kuljimme Mamman isoäidin maisemissa. Mamman isoäiti oli käsityöläisen tytär, jonka lapsuuden koti oli kirkon lähistöllä. Myöhemmin hän asui Sammatissa kymmeniä vuosia. Kuva herätti minussa kahdenlaisia ajatuksia. Minkälainen Mamma oli alle kymmenenvuotiaan silmin? Miten on maisema muuttunut?

 

Mamma oli taitava talousihminen, joka teki erinomaista ruokaa. Mamman puutarha oli maanpäällinen paratiisi. Luonteeltaan Mamma oli ahkera, järjestelmällinen ja määrätietoinen. Määrätietoisuus lienee periytynyt ja järjestelmällisyys, mutta ahkeruus on nyt eläkeiässä välillä kateissa, kun päästän huithapelin itsessäni valloilleen. Mammalla oli kaikille asioille ja esineille paikka, josta ei lipsuttu. Mamman puutarhassa kasvoivat monet vihannekset ja perunaa. Tomaatit ja kurkut ostettiin torilta. Mamma läksi torille aamuisin siten, että oli ostamassa yöllä pyydettyä kalaa heti torin auetessa. Mamman palatessa portti kolahti ja silloin tiesi, että kohta on herkullinen aamiainen voileipineen, puuroineen ja kananmunineen tarjolla puutarhassa. Me lapset saimme olla lapsia. Ainoa askare, johon kelpasimme oli astioiden kuivaaminen. Mamman luona kaikki astiat kuivattiin ja laitettiin paikoilleen kaappiin. Minun kotonani käytetään pääsääntöisesti astianpesukoneeseen sopivia astioita. Mamma seurasi aktiivisesti sanomalehtiä, radiota ja televisiota kuten minäkin tosin radion on korvannut netti. Käsitöistään muistan vain villasukat, joita hän neuloi meille lapsenlapsille. Minun käsitöiden tekeminen on monimuotoisempaa.

Aikakauden muutosta kuvaa hyvin tänä kesänä minusta otettu kuva Tammisaaren rannasta täsmälleen samasta paikasta kuin perheemme matkakuva. Paljon on maisema muuttunut. Muutos kuvaa mielestäni hyvin ajan muutosta. Vielä runsaat 50 vuotta sitten otetussa kuvassa näkee kokonaisuuden. On mahdollista hahmottaa vanhan kaupungin asemakaava ja nähdä samanaikaisesti sekä kokonaisuus että yksityiskohdat. Tämän kesän kuvassa näkyy vain vähän yksityiskohtia, kun kasvaneet puut peittävät näkymän. Yksityiskohdat nähdään erikseen, kun liikutaan kaupungissa. Sama kehitys on mielestäni tapahtunut lähes kaikessa tässä yhteiskunnassa. Ihmiset havainnoivat joukon yksityiskohtia, mutta kokonaisuuden hahmottaminen puuttuu. Olen kuitenkin iloinen siitä, että olen saanut tutustua Mamman elämään ja tiedän, että oma elämäni on teknistyneessä yhteiskunnassa helpompaa.

 

Nailonsukkia ja pitsiä

Pääsin 18-vuotiaana ylioppilaana opiskelemaan historiaa ja sain suoraan opinto-oikeuden Suomen historiaan, yleiseen historiaan ja taidehistoriaan. Juhlan kunniaksi päätin lukea edellisenä vuonna ilmestyneen Laila Hietamiehen "Lehmusten kaupungin". Kun olin aivan kirjan alussa, niin totesin, että kuvattu aika, paikka, tapahtuma ja tavat olivat ristiriidassa, siis mahdottomia. Lopetin kirjan lukemisen siihen paikkaa ja päätin, etten luen enää koskaan Laila Hietamiehen kirjoja. Päätökseni piti. Seuraavalla vuosituhannella ja uudella nimellä, Laila Hirvisaari, kirjoitetun Imatra -sarjan olen lukenut.

Suomalaisen nykykirjallisuuden ehkä tunnetuin moka on Katja Ketun "Kätilön" ensimmäisessä painoksessa mainitut sukkahousut. Kuvattuna aikana ei vielä ole ollut sukkahousuja. Sukkahousuihin kompastui myös toimittaja Arto Nyberg ohjelmassaan mainitessaan 1940-luvun nailonsukkahousut po. nailonsukat. Puhutussa sanassa tällainen lipsahdus lienee hyväksyttävämpää kuin kirjoitetussa tekstissä. Tietenkin herää kysymys tiesikö toimittaja sukkien, sukkahousujen ja nailonin historian.

Asiatekstissä virheelliset tiedot ovat anteeksiantamattomia. Kun luen rakennusten historiaa ja huomaan, että leirikeskusten omistajiksi on mainittu aivan väärät tahot, niin yllätyn. Eikö historian kirjoittaja ole tarkistanut tietojaan, vaan kirjoittanut luulonsa. Vaikeammin havaittava virhe on torpparisopimuksen allekirjoittajat, kun allekirjoittajana on talollinen ja hänen leskiäitinsä. Talollinen oli allekirjoitushetkellä alle kaksikymppinen ja poikamies, kuitenkin hänen äitiään väitetään hänen vaimokseen. Tämän kaltaiset virheet herättävät epäluuloisuuteni ja luen tekstit hyvin tarkasti arvioiden.

Vanhat työmenetelmät ja niissä käytetyt välineet ovat viimeaikoina olleet esillä eri yhteyksissä. Erityisesti käsitöiden raaka-aineiden käsittely kuten villa ja pellava on herättänyt keskusteluja. Harva meistä nykyajan ihmisistä on päässyt näkemään pellavan tien pellolta kankaaksi. Minä saan tämän prosessin tiedoista kiittää kummitätiäni, isäni sisarta. Pellavasta tulikin mieleeni, että olen nähnyt kuvan nyplättyä pitsiä väitettävän virkatuksi painetussa sanassa. Kyseessä kuitenkin on erittäin ohuesta langasta taidokkaasti nyplätty alttaripitsi.

Itse rikoin eilen tätä historian totuutta pukeutumalla keskiaikaiseen pukuun, kun pukuni piti olla 1880-luvulta. Kärsin tästä suunnattomasti, mutta ainoa 1800-luvun lopun asuni olisi ollut liian kuuma tässä helteessä. Keskiajan puvuissa ja 1800-luvun loppupuolen asuissa on merkittäviä eroja aluspuvuissa, hameissa, yläosissa ja esiliinoissa. Merkittäviä eroja löytyy myös länsi- ja itäsuomalaisissa asuissa. Sama koskee pitsejä, joissa tekniikaltaan samankaltaiset raumalainen nyplätty pitsi ja karjalainen nyytinki eroavat toisistaan merkittävästi.

Markkinointiteksteissä usein käytetään vähän sinne päin olevia ilmaisuja. Niistä olen aika ajoin kärsinyt työssäni ja harrastuksissa. Markkinointihenkilöiden lupaukset eivät meidän lupausten lunastajien puolella ole aina helppoja, kun yksinkertaisesti kaikki ei ole mahdollista. Viimeisin kompastuskiveni oli Tytyrin Elämyskaivoksessa, kun netti lupaa, että  menemme 100 metriä maanpinnan alle. Todellisuudessa siellä ollaan vain 80 metrin syvyydessä. Mielestäni netin juttuihin täytyy useimmiten suhtautua varauksella. Jos tiedolla on todella merkitystä, on se syytä tarkistaa muista lähteistä. Joskus myös tuntuu, että sillä kuka sanoo on enemmän merkitystä kuin sillä mitä hän sanoo.

Omalta osaltani historia on etenkin nykyisin päivittäin läsnä tekemisissäni, vaikka historian opintoni jäikin samaan aikaan aloittamani matemaattis-luonnontieteellisen tutkinnon jalkoihin ja tein työurani aivan muualla kuin historian parissa. Tutkijaluonteeni ei anna periksi historian asioissa tutkin ne tarkasti. Jos en ole aivan varma oliko vuosi 1863 vai 1868, niin puhun 1860-luvusta. Rentoudun Kaari Utrion tekstien parissa, koska voin luottaa historioitsijan tekstien faktojen olevan oikein.

Äiti minulla ei ole...

Olin vuosia sitten vierailulla vanhan opettajapariskunnan luona. Nämä perhetuttavat olivat kutsuneet minut lounaalle. Rouvaopettaja oli valmistanut perinteistä kesäkeittoa, joka tarjoiltiin soppaskoolista. Kattaus oli kaunis astiasto. Istuimme pöydän ympärillä ja yhtäkkiä herraopettaja sanoi "Äiti minulla ei ole lusikkaa". Rouva oli touhussaan unohtanut lusikan hänen paikaltaan. Vaivoin sain pidettyä kieleni kurissa. Mieleni teki sanoa "ota itse". Myöhemmin mietin tuota pariskuntaa, jossa rouva teki kaiken kotona: siivosi, laittoi ruuan, pesi pyykin ja vielä vahti, että mies pukeutuu asiallisesti. Kalastusta harrastavalla miehellä oli tapana livahtaa asioille kalakamppeissa.
Mietin heidän kymmeniä vuosia kestänyttä yhteistä taivaltaan. Molemmat olivat toimineet työelämässä ja siinä sivussa kasvattaneet kolme lasta. Kotiapulainen heillä oli silloin, kun lapset eivät vielä olleet koulussa. Kuopuksenkin mentyä kouluun kotiapulainen oli saanut mennä. Mies kalasti, kuunteli radiota ja kutsui vaimoaan äidiksi. Rouva teki kaiken kotona ja passasi miehensä, joka ei tiennyt missä lusikat ovat.

Useimmiten "Äiti minulla ei ole" kuuluu muodossa "Äiti minulla ei ole mitään tekemistä". Ainakin vielä runsaat kymmenen vuotta sitten lapset tarvitsivat äidiltä vinkkejä tekemiseen. Uskon vieläkin niin olevan monessa perheessä, mutta joukossa lienee runsaasti niitä, joilla tekemistä riittää niin kauan kun saavat pelata kännykällä tai tietokoneella. Monelle lapselle ja miksei aikuisellekin on kännykkä niin rakas, ettei sitä voi olla hetkeäkään näpräämättä. Ennen koronaa käytin julkisia kulkuneuvoja ja olin niitä harvoja, joka tarkkaili ympäristöään. Ihmettelen myös kovasti ulkoilijoita, joilla on kuulokkeet tai napit korvissaan näin keväällä, kun luonnossa on monia ääniä.

Kuvan kaksivuotias pikkuneiti olisi voinut sanoa "Äiti minulla ei ole kirjaa". Olen kuvassa meillä vierailulla olevan isoäitini kanssa. Istumme kotimme rappusilla. Kotimme oli kansakoulu, joka oli laajennettu suurehkosta maalaistalosta. Mielestäni isoäitini näyttää kuvassa tiukalta opettajalta, vaikkei hän opettaja ollutkaan. Isoäiti oli kotiäiti, joka meni ansiotyöhön jäätyään leskeksi. Minulla on kädessä aarteeni ruskeakantinen Suomen Kansakoulukalenteri vuodelta 1953. Olin saanut tuon vanhan kirjan käyttööni sen jälkeen, kun olin kuvittanut Uuden testamentin ja Pienoiskalevalan punakynällä lähinnä spiraalikuvioin ja joitakin sivuja olin repinyt parempiin tarkoituksiin. Satukirjani eivät olleet yhtä sopivan kokoisia kannettavakseni kuin edellä mainitut aikuisten kirjat. Kun löysin Kotilieden, otin sen kainalooni ja pyysin "Äiti lue Kiekuu Kaikuu". Pidin jo tuohon aikaan Mika Waltarin teksteistä.

Valokuvan kertomaa

Tutkin viikonloppuna isoäitini jäämistön valokuvia. Kuvia oli paljon kymmenien vuosien ajalta. Oli kuvia häistä ja hautajaisista, tutuista ja tuntemattomista niin kotimaassa kuin ulkomailla. Jotenkin oli sykähdyttävää, kuinka paljon oli erään isoäidin ystävättären lähettämiä kuvia Yhdysvalloista 1950-luvulta isoäidin kuolemaan saakka. Oli äidin luokkakuvat ja Saara-tädin kuvat pikkutarkoin merkinnöin. Kun laitoin kuvalaatikkoa pois, sieltä putosi pieni mustavalkoinen kuva. Kuvassa ei ole yhtään ihmistä, kuvassa on hautakumpu runsaine kukkalaitteineen ja taustalla Elias Lönnrotin hauta.

Minua kiinnosti kovasti voisiko hautajaiskuva olla isoäitini vanhempien hautajaisten ajalta. Heidän hautansa on lähellä Lönnrotin hautaa, mutta onko suunta oikea. Kumppanini läksi tutkimaan hautausmaalle ja minä tutkin tietoja netistä ja sukututkimuspapereista. Keksin jotain ja niin me molemmat olimme pian tutkimassa hautoja. Oikea löytyi. Kyseessä oli isoäitini vanhimman sisaren perheen hauta. Tämä sisar oli 29 vuotta isoäitiäni vanhempi ja kuollut paljon ennen syntymääni. Näin ollen hän ja hänen perheensä oli jäänyt minulle vieraaksi tai en ollut osannut yhdistää ihmisiä oikein. Henkilö, joka oli isoäitini ikätoveri ja hyvä ystävä, olikin isoäidin sisaren tytär. Isoäitini puhui hänestä usein, mutta en muista olenko tavannut hänet. Näitä isoäidin ikäisiä ihmisiä oli paljon perhejuhlissa, enkä aina tiennyt sukulaisuussuhteita. Tässäkin tapauksessa isoäiti oli kyseisen ikätoverinsa täti. Tätä ei varmaankaan kerrottu, koska isoäiti halusi olla nuorekas eikä häntä saanut kutsua mummoksi tai mummiksi. Meille lapsenlapsille hän oli mamma tai fammu.

Tämä uusi tiedossani oleva sukulaisperheen hauta ei jättänyt minua rauhaan. Isoäidillä oli 13 sisarusta, josta seitsemän eli aikuisiksi. Kolmeen veljeensä ja heidän perheisiinsä oli isoäidillä läheiset välit. Kahden veljen perheillä on perhehauta läheisellä kirkkomaalla, kolmannella on muualla. Nämä olen tiennyt koko ikäni. Nyt tiesin vanhimman sisaren tarinan. Entä ne kolme muuta sisarta. Kaikkien kohtalon tiedän nyt pääpiirteissään. Yhden sisaren perheen haudan löysin läheiseltä kirkkomaalta. Tämäkin sisar oli kuollut paljon ennen syntymääni. Näiden henkilöiden elämänkaaren selvittäminen ei ole helppoa, koska tiedot ovat osittain alle sata vuotta vanhoja. Täytyy miettiä, mitä kaikkia kanavia on käytettävissä ja miten kohtalot löytyvät.

Näin kävi, kun suljin huolimattomasti täpötäyden valokuvalaatikon ja pieni taittunut valokuva putosi lattialle. Valokuvalaatikon kannessa on sisäkuva Paikkarin torpasta. Kerron ehkä lisää henkilöistä ja taloista, kun tiedän enemmän.

Pörinää ja tärinää - puutarhan uudistamisen menetelmistä

Olen jo lapsesta saakka tottunut, että omakotitalon ympärillä on puutarha. Vanhempani kuvailivat oman lapsuutensa ajan puutarhoja. Isän kodin puutarha oli maalaistalon ympärillä. Puutarhassa kasvoi hedelmäpuita ja marjapensaita sekä suuri joukko hyötykasveja ja kukkamaita. Joskus päivällisen jälkeen isoisä pyysi isoäidin kävelylle puutarhaan. Äidin lapsuuden koti sijaitsi kaupunkialueella ja tontti oli pieni verrattuna isän kodin puutarhaan. Äidin kotonakin kasvoi tuolloin 1930-luvulla hedelmäpuita ja marjapensaita. Omenapuiden välissä ja alla kasvoi vihanneksia, juureksia ja perunaa, kaikkea sitä, mitä tarvittiin kodin ruokataloudessa. Minun lapsuudessani omenapuiden alla oli hyvin hoidettu nurmikko ja hyötykasvimaa oli pieni, vain kesän tarpeisiin.



Näistä lähtökohdista minulle puutarha tarkoittaa konkreettisesti sanoja PUU ja TARHA. Puutarhassa on puita, pensaita, koriste- ja hyötykasveja. Kaikkea on runsaasti, on rehevää, mutta ei välttämättä aivan pedantisti hoidettua. Puutarhoja, joita ihailen, löytyy esimerkiksi Napolinlahden ympäristöstä. Siellä viljellään kolmessa kerroksessa: alimmaisena on perunaa, sipulia ja muita hyötykasveja, keskimmäinen kerros on viiniköynnöksiä ja ylimmäisenä kasvavat oliivipuut, seassa hieman kukkia ja sitruunapuita.

Oma puutarhamme on hyvin perustettu, mutta jäänyt muutamana viimevuotena liian vähäiselle hoidolle. Samanlainen rento puutarha oli naapurissakin. Meillä jäi syksyllä lehdet haravoimatta. Talvella ei ollut lunta tai pakkasta, joten kasvien talvisuojaus jäi tekemättä. Jatkuva vesisade sai nurmikkojen alkaneen sammaloitumisen kiihdyttämään tahtiaan. Pihamme näyttää nyt keväällä siltä kuin sitä ei olisi koskaan hoidettu. Naapurissa vaihtui asukkaat. Pohdimme mitä kaikkea teemme puutarhallemme, jotta se olisi taas kunnossa. Suunnitelmamme syntyi, mitä teemme. Toteutussuunnitelmaan pohdimme kaivurin käyttöä sammalenpoistossa ja muiden maansiirtotehtävien tekemisessä.

Uusi naapuri ehti ensin jo helmikuussa, jolloin alkoi puiden kaataminen, juurien nostaminen ja mullan ja soran ajaminen. Pörinää ja tärinää yli kolmen viikon ajan. Onneksi puiden kaataminen tehtiin lintujen pesinnän suhteen sopivaan aikaan. Eräs ystäväni kertoi hänen naapurinsa kaadattaneen pihapuunsa toukokuun lopussa, mikä aiheutti harmia pesiville linnuille. Viihtyisä puutarha vaihtui kaksiosaiseksi kentäksi, jossa on multaosa ja sorapintainen osa. Tämä ei täytä minun kriteereitäni puutarhasta, koska ei ole puita eikä muitakaan kasveja. Ilmeisesti kyseessä on moderni versio pihamaasta. Tämä tärinä ja pörinä teki minusta luonnonmukaisen puutarhanhoidon ystävän. Niinpä täydessä yhteisymmärryksessä sovimme, ettei meille tule kaivuria.

Kun luovuimme kaivuriajatuksesta, niin päätimme ensimmäiseksi, että teemme uudistamisen perinteisin työkaluin ja omin voimin. Aikaa saa kulua niin kauan kuin on tarpeen. Aloitimme puutarhan siivouksen sammalenpoistosta. Tällöin totesin, että turhaan olisimme syksyllä haravoineet lehdet, nehän lähtevät nyt samalla. Mitä mainioin väline sammalenpoistolle sekä juurien ja kantojen poistamiselle on vanhanaikainen perunakuokka, jolla joskus on tehty perunavakoja. Muita hyödyllisiä välineitä ovat pistolapio, erilaiset haravat, kirves, puukko ja saha. Roskaa tulee ja kunto kasvaa. Käsin poistaessa voi eri tuotteet lajitella omiin säkkeihin: haravointijäte, juuret ja oksat. Kuinka helppoa nämä onkaan viedä oikeisiin kohtiin jäteasemalla. Vielä on paljon tehtävä, jotta voimme kylvää uutta nurmea, mutta joitakin pensaita olemme jo istuttaneet. Uusien ruusujen valitsemista ja istutusta odotan innolla.

Näen tässä lähestymistavassa vain hyötyjä. Toimintamme saastuttaa mahdollisimman vähän. Kaikki jäte kierrätetään optimaalisesti. Oma kunto kohenee, kun lihakset saavat toimintaa. Ei tarvitse murehtia koronan takia suljettujen liikuntapaikkojen perään. Minimoimme täten kontakteja. Lintujen laulu kuuluu. Oman työn jälki näkyy ja siitä voi iloita. Kaikkein parasta on se, että samalla kadulla muutaman talon päässä on talo, jonka puutarhassa uudet asukkaat poistavat puiden kantoja ja juuria lihasvoimalla. Luonnonmukainen puutarhanhoito on siis kivaa ja trendikästä.

Koronabileillä kesäaikaan

Minulla on hyvä ystävä vuosikymmenien takaa. Tapaamme nykyisin harvoin ja aina ystäväni kutsusta. Nyt hän ehdotti nettitapaamista koronabileiden merkeissä. Ystäväni on hyvin pukeutunut ja tyylikäs, joten kutsun häntä tässä Tyylikkääksi. Kun pohdimme bileitä, niin päätimme kutsua mukaan myös harvemmin tapaamamme hyvin trendikkään ystävämme, joka ikänsä puolesta kuuluu riskiryhmään. Hän ilahtui kutsustamme. Tässä blogissa hän on Trendikäs. Minä olin aikoinaan sekä tyylikäs että trendikäs, mutta lähes kymmenen vuotta maalla ovat tehneet minusta taviksen. Olen siis tarinan Tavis.

Lauantai-iltana kello 20 avautui suuri illallistapaaminen netin välityksellä. Ensin esittelimme mitä kukin syö ja juo. Tyylikäs oli tilannut pizzaa ja hankkinut punaviiniä. Tavis oli tehnyt fetasalaattia ja ostanut proseccoa. Trendikäs oli hankkinut sushia ja juomaksi teen lisäksi shampanjaa. Ruokia maistellessa kävimme läpi kuulumisia. Kun punaviiniä, proseccoa ja shampanjaa oli kulunut muutama lasillinen, niin aloimme kertomaan joskus jo kuultuja tarinoita tuliaisista, joita olemme saaneet. Ensin jokainen kertoi ruoka- tai juomakokemuksen, joka on mykistänyt. Trendikäs oli saanut vieraaltaan perkaamattoman hauen eikä hän vieläkään ole perannut yhtään kalaa. Tyylikäs oli saanut peuranpaistin, hän ei osaa tehdä ruokaa, kuten tilattu pizza kertoo. Tavis sai paketin vaaleaa Kulta Katriinaa silloin, kun ei vielä ollut Tavis. Tavis pitää vahvasta ja tummasta kahvista. Mitä näille tuliaisille tapahtui? Kaikki käytettiin, mutta miten sitä voi jokainen arvailla. Meteli ja nauru oli niin kovaa, että jokaisen puoliso kävi kurkkaamassa tuota menoa.

Kun olimme nauttineet jälkiruuaksi Trendikäs teetä ja me muut espressoa, niin aloitimme kierroksen järkyttävimmistä lahjoista, jotka olemme saaneet. Trendikäs kertoi saaneensa ensimmäiseltä anopiltaan kristalliastian, joka oli sijoitettu silloisen aviomiehen vaatimuksesta parhaalle paikalle olohuoneeseen. Kerran siivouksen yhteydessä Trendikäs oli pudottanut kristalliastian ja se oli mennyt rikki. Ennen seuraavaa anopin visiittiä oli Trendikkään löydettävä samanlainen kristalliastia. Aikaa kului ja lopulta myös yhden kuukauden palkka samanlaisen astian hankkimiseen. Astia oli kuulemma erossa jäänyt miehelle.

Tyylikäs kertoi saaneensa tupaantuliaislahjaksi ystävältään peilin, jonka kehyksissä oli kirjavia eläinhahmoja. Muistan, kuinka hän seuraavana päivä soitti minulle, että mitä hän tekee sille. Peili oli kauhea, eikä hän voi sitä jatkuvasti katsella. Ehdotin, että hän vie sen varastoon. Kun peilin antanut ystävä tulee kylään, Tyylikäs laittaa sen jonkin taulun paikalle ja kaikki ovat tyytyväisiä. Tyylikäs kertoi, että ei ole kertaakaan hakenut peiliä esille eikä ollut varma löytyykö sitä enää.

Tavikselle epämieluisin lahja on töissä alihankkijalta saatu joululahja Karita Mattilan CD. Tavis pitää klassisesta musiikista, mutta vain miesten esittämänä. Matala, lempeä miesääni rauhoittaa ja sopraanon ääni kiristää hermoja. Lahjan avatessaan Tavis ajatteli "näin paljonko ne minua vihaa". Onneksi eräs Taviksen ystävä oli suuri Karita Mattila fani ja CD löysi kuulijansa. Näiden lahjojen käsittelyn yhteydessä totesimme, että ihmiset antavat lahjaksi sitä mistä itse pitävät. Ehkä lahja osuisi paremmin, jos lahjanantaja miettisi mistä lahjansaaja oikeasti pitää.

Kun viiniä oli kulunut hieman lisää, niin mietimme miten hävittää epämieluisa lahja. Totesimme, että rikkominen, piilottaminen tai poisantaminen ei aina riitä. Jälleen kolmessa kodissa oli melkoinen meteli. Olimme yksimielisiä siitä, että typerin tapa hävittää epämieluisat esineet on laittaa ne myyntiin Tori.fi tai muuhun vastaavaan nettikirpputoriin, jossa on kuva tuotteesta ja myyjä tunnistettavissa. Trendikkään poika oli myynyt äidiltään saamiaan tauluja netissä heti ne saatuaan ja äiti oli havainnut tämän. Molemmat pahoittivat mielensä tämän episodin yhteydessä.

Tyylikäs kertoi saaneensa iäkkäiltä sukulaisilta tauluja, jotka eivät sovi hänen moderniin kotiinsa. Hän on vienyt ne toiselle paikkakunnalle galleristeille myytäväksi. Tyylikäs oli saanut tauluista rahaa. Se ei kuitenkaan ollut pääasia, vaan hän halusi taulut sellaisille henkilöille, jotka niistä todella pitävät. Jos tuotteista haluaa saada rahaa, niin ne kannattaa antaa myytäväksi galleriaan tai käytetyn tavaran myyjälle. Tosin silloin ei saa kaikkea rahaa itselle, kun joutuu maksamaan välityspalkkion. Toinen mahdollisuus on vuokrata kirpputoripaikka, jossa myyjä jää tuntemattomaksi, mutta silloin on tavaroita oltava paljon, jotta paikkakustannus tulee katetuksi.

Tavis on suosinut kierrätyskeskuksia. Tosin Tavikselle tahtoo kertyä tavaraa myös kotiin. Kierrätyskeskuksiin viedyt tavarat ovat pääosin itse hankittuja, mutta mukana on myös saatuja esineitä, joille ei ole ollut tilaa tai käyttöä. Näistä ei saa rahaa, mutta ehkä joku saa  tarvitsemansa.

Kun kellojen siirtämisen aika tuli, muistelimme aikaa, jolloin meitä oli suurempi joukko - erään haasteellisen projektin henkilöstö. Trendikäs oli projektissa projektipäällikkönä, Tavis vastasi liiketoiminnasta ja oli kaikkien pomo, Tyylikäs vastasi kriittisestä osaprojektista. Yhteydet muihin projektissa työskennelleisiin ovat katkenneet. Projektin päätyttyä tapasimme toistemme kodeissa ja toimme toisillemme tuliaisiksi Sarpaneva Steel teräsvadit, jotka meillä kaikilla on vielä tallella ja käytössä. Kävimme projektiryhmänä myös Tukholmassa ja Berliinissä, joka silloin oli vielä jaettu kaupunki. Kaikki matka- ja tapaamiskulut jokainen maksoi itse. Silloin ei ollut koronaa eikä kesäaikaan siirtyminen väsyttänyt.