Naisena automiesten maailmassa

Olin nuorena innokas saamaan ajokortin. Suoritin teoriakokeen ja ajokokeen, kun olin 18 vuotta ja kaksi päivää vanha. Halusin oppia kaikkea autoon liittyvää ja opettelin vaihtamaan auton renkaat. Ajoin innokkaasti isäni autolla. Nykyisin halu hoitaa autoon liittyviä asioita on laantunut seuraavien kokemusten myötä.

Olin noin 25-vuotias, kun menin autokauppaan katsomaan minulle sopivaa autoa. Olin jo ennakolta miettinyt mitä haluan. Automyyjä tyrkytti minulle toista mallia kertoen "tuossa auton takaosassa on hyvä kuljettaa jääkaappia". Ihmetellen sanoin, että "miten minä sen sinne saan" ja menin ulos. Isän kanssa menin hänen tuntemaansa autokauppaan, sain asiallista kohtelua ja kaupat syntyivät.

Koska ajoin työssäni paljon, niin muutamia vuosia myöhemmin siirryin työsuhdeauton käyttäjäksi. Kolmas työsuhdeautoni oli dieselauto. Menin tankkaamaan autoani Essolle, joka sijaitsi nykyisen lääkäriliiton talon kohdalla Junatien varrella. Huoltoasema rakennuksesta syöksyi mies ulos huutaen "älä, älä, se on dieseliä". Rauhoittelin miestä, että tämä on dieselauto. Ei meinannut uskoa.

Seuraavan kerran vaihtaessani leasingautoani valitsin firman vaihtoehdoista itselleni sopivan. Toimitusjohtaja teki minulle ehdotuksen: "Ota sinä kollegasi runsaan vuoden vanha auto. Se on lähes sellainen kuin valitsit". Kovan tupakkamiehen auto haisi kuin raato. Kieltäydyin autosta niin uudesta kuin vanhasta. Onneksi samoihin aikoihin minua pyydettiin toiseen firmaan ja pystyin vaihtamaan työpaikkaa. Siellä sain valita auton. Valitsemani auton toimitusaika oli muutamia kuukausia ja autoliike toimitti minulle väliaikaisen auton. Kun ensimmäisen kerran läksin tuolla autolla liikkeelle, se ei lainkaan ollut samaa tasoa kuin koeajamani auto. Soitin autoliikkeeseen ja reklamoin auton olevan kuin traktori, tosin en ole koskaan ajanut traktoria. He kertoivat minulle, että heillä ei ole muuta valitsemaani väriä olevaa autoa. Ainoa, jossa on samanlaiset ominaisuudet kuin tilaamassani autossa, on valkoinen. Kerroin muiden ominaisuuksien olevan tärkeämpiä kuin värin. Auto vaihdettiin välittömästi.

Tankkasin autoni usein Herttoniemen liikenneympyrän vieressä olevalla huoltamolla. Samalla paikalla on nykyisin S-market. Eräänä iltana en saanut auki tuon valkoisen auton bensaluukkua. Pyysin huoltamon sisältä apua. Menin huoltoaseman omistaneen miehen kanssa autolle. Avasin autoni oven ja samalla mies avasi bensaluukun ongelmitta. Ovien lukitseminen oli lukinnut myös bensaluukun.

Parikymmentä vuotta autoiltuani olin täysin traumatisoitunut autoihin. Auton hankinta tökki. Oli aivan sama ostiko oman vai ottiko työsuhdeauton. Tankkaus oli myös ongelmallista. Tarvitsin autoa työssäni liikkuessani. Autoissa päädyin taas omaan autoon ja isän mukanaoloon auton hankinnassa. Näin on vielä lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Tankkauksen ratkaisin tuolloin käyttämällä palveluasemia. Pohjoisrannassa oli Svenska Klubbenin ja tien välissä pieni palvelutankkauspiste. Toinen samanlainen oli Tullinpuomin Shell. Näitä käytin. Nykyisin osaan tankata. On pakko. Bensan jakelupisteiden vieressä on myymälöitä, joista voi ostaa kahvia, pullaa ja muuta syötävää, mutta ei autotarvikkeita tai korjauspalveluita.

Nämä kaikki kokemukset ja monta muuta tulivat mieleeni, kun viikonloppuna myin netin kautta ilmoittaen nimissäni olleen perheen peräkärryn. Kaupat tein erittäin miellyttävän ja hyväkäytöksisen nuoren miehen kanssa. Kaikki sujui asiallisesti ja hienosti. Sain kuitenkin ilmoitukseni johdosta mitä erikoisempia tarjouksia. Huvittavin oli miehen tekemä tarjous, jossa hän tarjosi vanhan muulinsa vaihdossa ja noin 30 prosenttia pyytämästäni hinnasta rahana. Olin myymässä en vaihtamassa.

En muista kuinka monta autoa minulla on ollut. Merkit muistan, malleja en. Rekisterinumeroista muistan nykyisen ja edellisen autoni tiedot. Minulla ei ole ainuttakaan valokuvaa yhdestäkään autostani. Tämän jutun kuvat ovat Uudenkaupungin automuseosta. Nykyinen autoni kertoi minulle eilen, kun käynnistin sitä: "ole hyvä ja vaihda avaimen paristo". Nyt kerään rohkeuttani, että voin tuon asian hoitaa autoni huoltopaikassa. Kaikesta edellä mainitusta huolimatta tunnen autoa ajaessani samaa vapauden tunnetta, josta olen nauttinut jo lähes 48 vuotta.

Lemmen viemää: Kolmantena päivänä...

Sturm der Liebe, Lemmen viemää, saippuasarjaan jäin koukkuun pari vuotta sitten. Selailin kanavilta tulevia suoria ohjelmia ja pysähdyin katsomaan tätä saksalaista sarjaa, joka sijoittuu baijerilaiseen hotelliin. Pidän saksalaisista sarjoista, koska ne ovat hyvin tehtyjä ja kielen vuoksi. Saksankieltä kuulee nykyisin harvoin. Kerran katselin sarjaa, kun kumppanini tuli töistään. Hän istuutui kanssani katsomaan ja jäi myös koukkuun. Nykyisin katsomme kaikki jaksot yhdessä niiden koukuttavuuden vuoksi. Kumpikin meistä kuuntelee tarkkaan puhetta. Makustelemme outoja sanoja niitä kuullessamme. 

Viikko tai kaksi sitten sarjassa esiintyi mielenkiintoinen sanonta. Sarjassa esiintyvän yhden keskeisen henkilön dementoitunut isä oli jo jonkin aikaa ollut tyttärensä ja vävynsä luona. Monien vaiheiden jälkeen isä ilmoitti lähtevänsä kotiinsa. Tytär yritti estellä, mutta isä kysyi, muistaako tytär sanonnan, mitä tapahtuu kaloille kolmantena päivänä. Tytär muisti, että ne alkavat haista. Isä kertoi, että sama tapahtuu vieraille, jotka alkavat haista kolmantena päivänä. Tunnistin heti, että tätä sanontaa on käyttänyt Saksassa opiskellut tuttavani kertoessaan vieraistaan, jotka eivät lähde kulumallakaan. Meillä sanonta on käytössä puolittain vitsinä. Tässä kohdassa ei meillä vieraiksi lasketa vanhempia, sisarruksia eikä lapsia. 

Kun vajaa kymmenen vuotta sitten muutin kumppanini kanssa saman katon alle, niin yksi suuri kulttuuriero oli ystävien tapaamiset. Minulla oli helsinkiläinen tapa, jossa ystäviä tavataan ravintoloissa lounaan tai illallisen merkeissä. Pitkän ruokailun yhteydessä keskustellaan asioista. Joidenkin ystävieni kanssa käyn taidenäyttelyissä, konserteissa, oopperassa ja teatterissa. Harvemmin vierailemme toistemme kodeissa. Muutettuani maalle olemme tavanneet myös kotonani, jolloin valmistamme yhdessä hyvän illallisen. Tällöin vierailuun liittyy myös yöpyminen. Minä pidän siitä, että voin istua kaikessa rauhassa iltaa hyvän ruuan ja juoman äärellä.

Kumppanillani oli tapana tavata ystäviään joko omassa kodissaan tai ystäviensä luona. Aluksi stressasin näitä vierailuita kovasti. Oliko meillä riittävän siistiä? Oliko vieraille tarkoitettu vessa riittävän puhdas? Mitä tarjotaan? Nyt olen oppinut tuon huoleni olevan aivan turhaa. Kumppanini ystävistä on tullut minunkin ystäviä. Heistä on aivan luonnollista auttaa minua keittiössä. Eivät he enkä minä hätkähdä, jos vessapaperi loppuu vessasta. Haen vain uuden rullan kodinhoitohuoneen kaapista. Nämä tapaamiset ovat rentoja niin meillä kuin heillä. Yhdessä jutellaan, nauretaan, lauletaan, kilpaillaan, saunotaan, uidaan ja tehdään kaikkea kivaa. Vain poikkeustilanteissa yövymme toistemme luona. Nykyisin minä nautin näistä tapaamisista.

Onneksi meillä ei ole sellaisia ystäviä tai tuttavia, joista Saksassa lääkäriksi opiskellut tuttavani kertoi. Minä en kestäisi, jos meille tulisi joku tuoden paketin Kulta-Katriinaa ja kuvittelisi, että sillä saa viikon täysihoidon. Silloin voisin käyttää sanontaa "kolmantena päivänä vieraat alkavat haista".