Lankapuhelin

Ensimmäinen muistoni puhelimesta on musta laite matalalla eteisen pöydällä. Ajoittain se pirisi ja vanhemmat puhuivat sille. Olin kolme tai neljä, kun pikkusisareni kanssa päätimme kokeilla tuota apparaattia. Sisareni oli rohkeampi minua ja nosti luurin ilmoittaen "puhelissa". Tapaus ilmeisesti huvitti vanhempiamme ja meitä neuvottiin jättämään laite vanhempien käyttöön.

Kun muutimme uuteen omakotitaloomme, niin puhelin sijoitettiin isän työhuoneeseen. Puhelin oli isän kirjoituspöydällä kirjoitusalustan vasemmalla puolella. Silloin jo opin pitämään luuria vasemmalla korvalla, jotta oikea käsi jäi vapaaksi muistiinpanoille. Puhelin oli kytketty käsivälitteiseen keskukseen ja puhelinnumeromme oli 195. Kun halusimme soittaa jonnekin, niin pyysimme yhdistämään puhelun käyttäen vastaanottajan nimeä tai puhelinnumeroa. Kaukopuhelut, puhelut toisten keskusten kautta, tilattiin. Tilatessa piti tietää vastaanottajan tietojen lisäksi halusiko tavallisen puhelun, pikapuhelun tai jopa salamapuhelun. Puhelun hinta määräytyi puhelun tyypin mukaisesti. Joulun aikaan välitettiin vain salamapuheluita. Kun keskus automatisoitiin, niin paikallispuhelut saattoi itse valita, mutta kaukopuhelut piti vielä tilata. Tuolloin puhelinnumeroomme tuli pari numeroa lisää alkuun.

Aloittaessani opiskelun Helsingin Yliopistossa, hankin kotiini Helsingin Puhelinyhdistyksen liittymän. Ennen kuin puhelin toimitettiin kävin soittamassa puhelinkopissa tai kaukopuhelut lennättimessä. Oli juhlaa, kun pystyi puhumaan kotoa. Tuohon aikaan kaukopuhelutkin olivat automatisoituja. Paikallispuhelut maksoivat kaksikymmentä penniä puhelu kestosta riippumatta. Minulla oli opiskelukaveri, jonka kanssa saatoimme puhua neljäkin tuntia putkeen. Hänen kanssaan puhelumme jatkuvat edelleen luontevasti, vaikka olisi ollut vuosienkin taukoja yhteydenpidossa.

Töissä 1980-luvulla pystyin siirtämään puheluni sihteerille, jos olin kokouksissa. Sihteeri kirjoitti soittopyynnöt keltaisille postikortin kokoisille lomakkeille. Lomakkeet hän järjesti pöydälle eri kriteerein. Niistä oli helppo valita ja soittaa takaisin toivottuna aikana. Kerran minulle tapahtui keväisenä ja kauniina iltana noin seitsemän aikoihin pieni kömmähdys. Valmistelin seuraavan päivän kokouksia, ja sihteerin huoneessa omaa huonettani vastapäätä soi puhelin. Olin ainoa paikalla ja päätin vastata puheluun. Niin menin sihteerin huoneeseen, katsoin puhelimen paneelista kenen nimen kohdalla välkkyy valo ja vastasin "Partasen puhelimessa P-a-r-t-a-n-e-n". Toisessa päässä oli hetken hiljaista ja sitten kuului "tiedätkö sinä kuka olet". 

Vielä tämän vuosituhannen alussa olivat lankaliittymät tarpeen erityisesti tietoliikenneyhteyksissä. Hyvät yhteydet olivat minullekin tärkeät etätöitä tehdessäni. Lankaverkoista päästiin kuitenkin jo kauan sitten eroon. Nykyisin käytettävissä on 5G-verkkoja, joiden teho tiedonsiirrossa on aivan uskomaton. Tiedän lähipiirissäni yhden henkilön, jolla on käytössään lankapuhelin, eikä kyseessä ole yhdeksänkymppinen isäni.

"Minulla on idea"

Kun joku toteaa perhepiirissä "Minulla on idea", niin kyseessä on usein yhdessä tekeminen, kodin sisustaminen, lomamatkan suunnittelu tai jokin hankinta. Perheessä mahdollisuudet idean toteuttamiselle ovat melko nopeasti selvillä: onko rahaa ja aikaa sekä haluavatko eri perheenjäsenet idean toteuttamista.

Hyvin johdetuissa yrityksissä, joissa on selkeät tavoitteet ja toimintamallit, löytyy ideoiden käsittelylle oma prosessinsa. Ideoiden esittämiseen jopa kannustetaan ja niistä voidaan palkita. Ideat voivat koskea liiketoiminnan tai henkilöstön kehittämistä.

Huomattavasti monimutkaisempaa on idean toteuttamisen arviointi harrastusryhmissä tai yhdistyksissä, kunnallishallinnossa sekä politiikassa. Harrasteryhmissä joku hakee ideoillaan oman egonsa pönkittämistä, kavereita ilmaiseen työhön idean toteuttamisessa ja jopa riskin jakamista, jos kyse on taloudellisista panostuksista. Usein yhdistyksissä ja ryhmissä puuttuu sekä kyky että halu analysoida ideaa.

Kuntien ja kaupunkien toiminnassa olen monessa eri yhteydessä törmännyt kunnan organisaatioiden pehmeyteen hoitaa asioita yritysten kanssa. Tämä on houkutellut kuntien yhteistyökumppaneiksi epämääräisin vaikuttimin toimivia yrityksiä. Selvästi on havaittavissa kunnan tai kaupungin organisaation kyvyttömyys laatia sellaisia sopimuksia, joissa turvataan oma selusta. Kuntien viranhaltijoita houkuttaa yritysten tarjoamat henkilökohtaiset edut kuten messumatkat Australiaan, Yhdysvaltoihin, Kiinaan tai Japaniin. Samalla jäävät sopimusten riskin kantajiksi veronmaksajat.

Poliittisista ideoista "viidentoista minuutin kunta" on viimeaikoina mietityttänyt minua. Ensimmäisenä tuli mieleeni Lapissa asuva ystäväni, jonka lähikauppa on 60 kilometrin päässä. Muutin yli 15 vuotta sitten pieneen kuntaan, jossa oli kaikki palvelut: kaupat, pankit, ravintolat, kahvilat, koulu ja terveydenhuolto kilometrin säteellä kodistamme. Julkinen liikennekin oli toimiva. Kuntaliitos vei palvelut ja julkisen liikenteen. Asumme lähiössä, josta on omalla autolla lähes puolentunnin matka kaupungin keskustaan.

Meidän tapauksessa on "viidentoista minuutin kunta" mahdollista toteuttaa siten, että lakkautetut palvelut luodaan uudelleen. Toinen mahdollisuus on Neuvostoliiton mallin mukaiset, Stalinin aikaiset pakkosiirrot, joissa Inkerinmaalta siirrettiin henkilöt Mustanmeren seutuville ja Uralilta asukkaat Inkerinmaalle. Otetaan ihmisten asunnot yhteiskunnan hallintaan ja ihmiset siirretään asumaan työpaikkansa lähelle. Maksetaan kaikille kansalaispalkkaa ei muuta. Parinvaihtokin ohjautuu yhteiskunnan toimesta, jos puolisot ovat töissä eri paikkakunnilla. Yhteiskunta tarjoaa jokaiselle polkupyörän ja talvella nastakengät. Näin toteutuu Utopia.