Teksti 20.2.2020

Vanha totuus kuuluu: Jos mies avaa naiselle auton oven, niin joko auto tai nainen on uusi. Tässä tekstissä käsittelen miehen näkemyksiä autostaan sellaisena kuin nainen ne havaitsee.

Miehelle auto on perheenjäsen. Autosta huolehditaan - pestään ja puunataan. Autoa ruokitaan - lisätään polttoainetta, öljyä ja muita nesteitä mitä ne sitten ovatkin. Auto katsastetaan ts. viedään vuosittaiseen terveystarkastukseen. Auton arvoa arvioidaan. Auton sukulaisia tarkkaillaan liikenteessä, montako serkkua näkyy.

Nykyisissä autoissa on paljon ominaisuuksia, jotka ihastuttavat maskuliinista auton omistajaa. Auto käskee kuljettajaa pitämään kädet ohjauspyörällä tai pitämään kahvitauon. Samaa auto voi toistaa muutaman kilometrin tai minuutin välein. Mies tykkää, että ne ovat auton hienoja ominaisuuksia. Jos vieressä istuva puoliso tekisi saman, huomauttaisi asioista monta kertaa, niin hän nalkuttaisi. Naisen mielestä auton paras ominaisuus on se, että takaluukku aukeaa itsestään ja ostoskassit saa helposti autoon.

Auton navigaattori kertoo miehen ajavan ylinopeutta. Mies inttää "en aja". Tämä toistuu, kun nopeus vaihtuu. Tämäkin on ominaisuus, vaikkakin aiheuttaa riitaa auton ja miehen välille. Vieressä istuva nainen ei ole aivan yhtä tyly. Nainen huomauttaa tarvittaessa "jarruta hyvä mies". Tämä saa miehen naurahtamaan, että "meillä on toinenkin navigaattori".

Naiselle auto on väline, jota käytetään silloin, kun omat jalat eivät riitä kävelyyn tai polkupyörällä ajamiseen tai julkista liikennettä ei ole. Monelle miehelle auto on esine, joka kuvaa miehen menestystä ja kyvykkyyttä. Nainen muistaa autostaan värin. Mies muistaa rekisteritunnuksen, kiihtyvyyden nollasta sataan ja hevosvoimat. Nainen ihmettelee, että eihän autossa ole hevosia. Olen kerran sortunut miehiseen statusautoon. Silloin piti saada kirkkaan punainen Audi -urheiluauto. Se kuulkaa tytöt kulki kovaa, reilusti yli 200 kilometriä tunnissa -  enkä vielä ottanut kaikkea irti. Selvyyden vuoksi Saksassa Autobahnalla, ei ylinopeutta.

Kuvasin vuosia sitten työhuoneeni ikkunasta, kun miehet paikkasivat katua. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Marian kaksi matkaa Viipuriin

Maria syntyi 1850-luvun loppupuolella. Hän ja hänen miehensä saivat yhdeksän lasta. Perhe asui pienessä torpassa, jossa oli tupa ja kamari, ja jonka ympärillä oli runsaat kaksi hehtaaria maata viljeltäväksi. Navetassa oli Omena (lehmä) ja kanoja. Elämä oli vaatimatonta omavaraistaloutta. Maria oli todellinen kahvin ystävä ja aina jostain löytyi rahaa kahviin.

Maria poikansa puutarhassa 1930-luvulla

Marian vanhin tytär Amanda avioitui Antin kanssa ja muutti Viipuriin. Kun Amanda odotti kolmatta lastaan 1905, päätti Maria matkustaa tyttärensä tueksi saatuaan syksyn työt tehdyksi. Puoliso Fredrik ja kotona asuvat lapset pärjäisivät muutaman viikon keskenään. Maria matkasi hevoskyydillä Sammatista Lohjan asemalle. Kun Hangosta saapui Hyvinkäälle jatkava juna, Maria nousi pelokkaana junaan. Jokaisella askelmalla pelko vain kasvoi. Marian päästyä istumaan vaunuun valtasi mielen kauhun tunne "kuinka tästä selviän". "Missä hätä on suurin, niin siinä on apukin lähellä", totesi Maria tyttärentyttärelleen kotona ja jatkoi "Elias Lönnrotin Emäntäkoulun johtaja Lyyli Bergman astui vaunun ovesta sisään ja siitä hetkestä pelko hävisi. Tuli turvallinen olo." Junamatka Viipuriin kesti noin puolivuorokautta, joten aikaa oli jutella, katsella maisemia ja ihmisiä lukuisilla asemilla, joilla juna pysähtyi.

Amanda (tytär) ja Antti (vävy) Viipurissa

Aika Viipurissa sujui mukavasti tyttären perheen luona. Erityisesti Maria nautti lapsenlapsistaan ja vävynsä musisoinnista. Kotimatka aikaistui, kun alkoi Suurlakko. Se levisi Suomen suuriruhtinaskuntaan, ja suomalaiset rautatieläiset liittyivät lakkoon. Maria päätti lähteä heti kotiin ja hän ehti viimeiseen Viipurista lähteneeseen junaan. Seuraavana päivänä rautatieliikenne Suomessa pysähtyi lakon ajaksi. Kotona Maria teki päätöksen matkasta "olkoon viimunen kerta". Tuo päätös piti. Kunnes!

Kului parikymmentä vuotta. Maria koki puolison ja lapsen menetyksen. Lähellä asuvat tyttäret ja poika saivat lapsia, joiden olemassaolo ilahdutti Mariaa kovasti. Viipurissa asuvan tyttären perheeseen syntyi vielä viisi lasta. Tyttäristään keskimmäinen sai Marian perumaan päätöksensä. Äiti ja tytär matkasivat yhdessä Viipuriin. Junamatka kesti lähes yhtä kauan kuin edellisellä kerralla, mutta pelko oli poissa, kun tytär oli mukana. Viipurin asemalla Maria hämmästyi, kun asemarakennus oli aivan erilainen, mutta vävynsä huomatessaan Maria tiesi olevansa oikeassa paikassa.

Viipurin rautatieasema
Kuvaaja G. Heurlin, Museovirasto

Vanhimman tyttären perhe otti matkaajat vastaan omakotitaloonsa, jossa oli vilskettä. Perheen vanhin tytär oli jo muuttanut Helsinkiin, mutta parikymppinen poika, kouluikäiset tyttäret ja poika olivat vielä vanhempien hoivissa. Viipurissa Mariaa ilahdutti suurperheen elämä. Maria ja tyttäret kävivät kaupungilla. Kauppatorilla Maria ihaili Pyöreän tornin lisäksi edellisen matkansa aikana rakenteilla ollutta suurta kauppahallia. Ylellistä oli vierailu maineikkaassa kahvilassa, joissa intohimoinen kahvinystävä sai nauttia lempijuomastaan ja leivonnaisista. Marian tavoin tytär, vävy ja tyttärenpoika olivat hyvin musikaalisia. Mummu ja täti saivat kuulla Amandan ja Antin vanhimman pojan viulunsoittoa yksin ja yhdessä isänsä kanssa. Poika opiskeli Viipurin Musiikkiopistossa, jonka kamariorkesteriin hän kuului. Pianonsoitonopettajani kertoi säestäneensä tuota poikaa Viipurissa, kun he molemmat opiskelivat konservatoriossa.

Vävy ja tyttärenpoika Viipurissa kodin puutarhassa

Viipurin Musiikkiopiston kamariorkesteri 1920-luvulla

Tyttärenpoika takarivissä

Kuvaaja Emma Marie Andersen, Museovirasto

Jos Marian ensimmäisellä matkalla oli hankaluuksia ja hän tunsi tuskaa, niin toinen matka oli yhtä juhlaa. Maria kuoli omassa torpassaan 1930-luvun puolivälissä. Keskimmäinen tytär hoivasi äitiään tämän viimeisinä aikoina. He muistelivat yhdessä iloista ja eloisaa Viipuria.

Viipurin kauppatori
Kuvaaja Oy Helios, Museovirasto

Viipurin kauppahalli

Museovirasto

Kirjoitukseni perustuu pääosin Marian tyttärentyttären Alman muistiinpanoihin. Hän oli yksi Marian musikaalisista lapsenlapsista. Hän voitti laulukilpailuja ja lauloi koko ikänsä kuoroissa. Perheen valokuvat ovat Alman arkistosta. Erityisesti halusin kirjoittaa tämän nyt, kun Marian ensimmäisestä matkasta Viipuriin on kulunut 120 vuotta. Toinen matka ajoittui kevääseen ja siitä on kulunut noin 100 vuotta. Marian kuolemasta tulee tänä syksynä kuluneeksi 90 vuotta. 

Seuraelämää

Vanhimmat toiminnassa olevat seurat tai yhdistykset Suomessa on perustettu 1700-luvun lopulla. Ensimmäiset yhdistykset olivat salaseuratyyppisiä ja niitä perustivat ylimmät säädyt. Tuolloin toimintansa aloittivat esimerkiksi vapaamuurarit. Suomalaisen kirjallisuuden seura on perustettu 1830-luvulla. Raittiusseurojen perustaminen alkoi 1800-luvun puolessa välissä. Erilaiset seurat ja yhdistykset aloittivat toimintansa ja seuratoiminta levisi kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Vanhin suomalainen kotiseutuyhdistys on Lohjan kotiseuduntutkimuksen Ystävät, jonka Robert Bold perusti vuonna 1894. Suomesta tuli yhdistystoiminnan luvattu maa, kun urheiluseurat, työväenyhdistykset, maamiesseurat, Martat ja nuorisoseurat levisivät koko maahan. Monenlaisen muun toiminnan ja aatemaailman ympärille on syntynyt yhdistyksiä ja seuroja.

Ensimmäinen yhdistys, johon kouluaikana liityin oli teinikunta, jonka rahastonhoitajana toimin parin lukukauden ajan. Tuon jälkeen tuli muita kuten urheiluseura, ylioppilaskunta ja osakunta. Ylioppilaslehti avasi silmäni poliittiselta vaikuttamiselta enkä liittynyt äärilaitaa edustavaan aineyhdistykseen. Motiivini kuulua johonkin yhdistykseen on ollut tiedonsaanti. Siten olen liittynyt tietojenkäsittelijöihin, systeemityöseuraan, projektiyhdistykseen, laatuyhdistykseen, Mensaan, pitsinnyplääjiin, taideyhdistykseen, kansainväliseen naisjohtajaverkostoon, kotiseutuyhdistyksiin, potilasyhdistyksiin ja tekniikan akateemisiin jne. Nyt olen eronnut kaikista yhdistyksistä, joihin olen kuulunut. Tiedot löytyvät netistä. Minä en ole mikään yhdistysihminen. Kaipaan vapautta.

Olen noudattanut jo neljässä naispolvessa kulkenutta sanontaa "jos työ ansaitsee tulla tehdyksi, se ansaitsee tulla tehdyksi hyvin". Työssäni, jonka ydinalueita olivat tietotekniikka, talous ja johtaminen, parhaansa tekeminen oli välttämätöntä. Monen pienen ja keskisuuren yhdistyksen tai seuran, jota pyöritetään harrastusperiaatteella, ja minun työmoraalini välillä on iso kuilu. Sen huomasin parikymmentä vuotta sitten, kun olin parin seuran hallituksessa. Toisen puheenjohtajana toimi iäkäs herra, joka minun näkökulmasta oli sovinisti ja jonka johtamistapa oli hyvin autoritäärinen. Taloutta hoiti hänen käskystään eläköitynyt miespuolinen kirjanpitäjä ja tietotekniikan vastuuhenkilöksi puheenjohtaja määräsi nelikymppisen miehen, jolla ei ollut mitään käsitystä tietojärjestelmistä ja niiden hyväksikäytöstä. Muut tehtävät hän määräsi hallituksen kokous kerrallaan. Naisten tehtävät olivat kahvinkeitto, tiskaus ja siivous sekä arkiston järjestely. Kahvitusvuoroni jälkeen, kun olin kokouksessa kuunnellut epämääräistä raportointia tietotekniikasta, erosin koko yhdistyksestä. Näin pääsin eroon turhauttavasta hallitustyöskentelystä. 

Toisessa yhdistyksessä puheenjohtajana toimi ammattijohtaja, jonka johtamistapa oli lähinnä "hajota ja hallitse". Tehtävät pilkottiin hyvin pieniin osiin, joille määrättiin vastuuhenkilöt. Näin puheenjohtaja säilytti itsellään kaiken ulkopuolelle edustamisen. Tämäkin oli turhauttavaa, mutta tuota kestin koko vuoden. Tapasin vähän aikaa sitten muutaman ystäväni, jotka olivat toimineet seurassa tai yhdistyksessä. Omat kokemukseni olivat aika lieviä, kun kuuntelin luetteloa ongelmista: yhdistyksen rahoilla lähetettiin puheenjohtajan kavereille viini- tai konjakkipullo joululahjaksi, puheenjohtaja ei käyttänyt nettiä lainkaan, kirjanpito hoidettiin käsin ruutuvihkoon ja käytettiin vain käteistä, esiintymispalkkiot maksettiin stipendeinä, kahdella yhdistyksellä oli yhteinen tili pankissa ja sekaisin oleva kirjanpito, arpaliput merkattiin, jotta arpajaisten järjestäjä sai valitsemansa voiton, jäljelle jääneet arpajaisvoitot jaettiin kaveripiirissä jne.

Mielestäni yhdistystoiminta on kriisissä, kun nettiryhmät ja tiedonsaanti verkosta ovat arkipäivää. Ei ole enää tarvetta kokoontua kasvokkain. Suosikkejani ovat verkossa Suomen historian ystävät ja erilaiset vanhojen kuvien ryhmät. Liiketoimintaperusteisesti toimivat maanlaajuiset toimijat kuten ammattiyhdistykset ja urheiluseurat ovat taloudellisesti parhaiten menestyviä. Pienet ja paikalliset yhdistykset, joiden jäsenmäärä sekä vanhenee että vähenee ja joilla on kiinteää omaisuutta ovat taloudellisessa ahdingossa. Suuren työväentalon tai nuorisoseuran talon hoitaminen harvalukuisen jäsenistön voimin on kohtuutonta. Ikääntyvässä yhteiskunnassa näyttävät erilaiset eläkeläisyhdistykset voivan hyvin jäsenmäärän kasvaessa. Minulle eläkeläisyys ei ole siten yhdistävä tekijä, että kaipaisin tuollaista toimintaa. Minulle sopivat paremmin nettikokoontumiset historian, kielten ja taiteen tiimoilta.

Väitän, että perinteinen yhdistystoiminta on häviämässä. Tilalle ovat tulleet netissä toimivat ryhmät ja verkostot. Yhdistyksen toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen ja sitoutuminen yhdistykseen vaatii sekä aikaa että työpanosta. Nykyihminen valitsee tuolloin helpoimman tavan silloin, kun se itselle sopii. Yhdistykselle verkossa toiminen on helppoa ja taloudellisesti ongelmatonta. Sen verran otan takaisin väitettäni, että ilmeisesti poikkeuksiakin löytyy. Tänä syksynä olen kohdannut kaksi hyvin hoidettua yhdistystä. Oman kyläni maaseutunaiset hoitavat toimintaansa ammattimaisesti ja isäni syntymäpitäjän kotiseutuyhdistys on uuden puheenjohtajan johdolla uudistunut toimivaan suuntaan.

Liisa ja Matti

"Rakas vaimoni Liisa...Rakkaimmat terveiset puolisosi Matti". Näin Matti kirjoitti lähes kolmekymmentä vuotta avioliiton solmimisen jälkeen Liisalle syksyllä 1939, kun Liisa oli evakuoitu Neuvostoliiton rajan läheisyydestä keskiseen Suomeen kolmen nuorimman lapsensa kanssa. Matti oli jäänyt kotikonnuille parikymppisten lastensa kanssa. Kaksi vanhinta poikaa oli kutsuttu valmistautumaan sotaan armeijan joukoissa. Liisan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 140 vuotta. Matti oli runsaan vuoden vanhempi. Matti oli syntymäni aikaan saman ikäinen kuin minä olen nyt.

Kansakoulu, jota Matti kävi (kuva 1900-luvun alusta) Museovirasto

Liisan ja Matin lapsuudessa kansakoulut olivat laissa säädettyjä vain kaupungeissa, mutta heidän kotipitäjässään oli kirkonkylässä kansakoulu, jonne pääsivät vapaaehtoiset opiskelemaan. Liisa kävi kiertokoulua, kuten suurin osa pitäjän lapsista. Kiertokoulussa hän oppi hyvin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Matilla oli mahdollisuus käydä kansakoulua, vaikka matkaa kouluun oli yli viisi kilometriä. Hän oli Liisan tavoin hyvä oppimaan. Matti pääsi 15-vuotiaana kotikylänsä yksityiskauppiaalle kauppa-apulaiseksi. Liisa tuli kauppiaan perheen palvelijattareksi muutamaa vuotta myöhemmin. Työssään nuoret tutustuivat ja avioituivat 1910. Matti jatkoi kauppa-apulaisena samanaikaisesti, kun nuoripari osti samasta kylästä maapalstan, jonne rakennutettiin kotitalo naapurikylästä siirretyistä hirsistä. Pihapiiriin rakennettiin navetta, talli, kanala, varasto- ja heinäsuoja ja sauna asuintiloineen. Perustettiin puutarha hedelmäpuineen sekä kasvimaat ja perunapellot. Karjatalous oli aluksi tilan tulonlähde.

Matti ja Liisa vuonna 1910

Kun kotitila oli saatu tuottamaan, Matti jäi maanviljelijäksi. Liike-elämä kuitenkin kiehtoi Mattia ja hän kävi kauppaa vallankumoukseen asti Pietariin. Suomen itsenäistyttyä kaupankäynti tapahtui Viipurin kautta. Hän myi puutavaraa ulkomaille: ratapölkkyjä Englantiin ja parruja Egyptiin. Puutavarat Matti välitti koko pitäjän alueelta. Voitoilla hän osti lisää viljelysmaata. Hän perusti entisen työnantajansa kanssa sahan ja kyläläisten kanssa sonniosuuskunnan. Matti toimi monissa luottamustehtävissä ja oli kehittämässä koko pitäjää. Hän toimi kirkkoneuvostossa ja lauloi kirkkokuorossa vanhimman veljensä kanssa. Matti oppi hyvin kaupankäynnin säännöt. Yhtä asiaa hän ei kuitenkaan oppinut, absolutistina hän ei juonut viinaa. Ehkä Matissa oli hieman keikarin vikaa. Vuoden 1917 alussa hän kertoo omaisuusluettelossaan vaatteistaan: pukuja eri materiaaleista ja eri väreissä, kesäpuvut erikseen, paitoja, kauluksia, kravatteja, turkki, päällystakkeja, kenkiä, hattuja Borsalinosta alkaen, alus- ja työvaatteita. Melkoinen vaatevarasto tyhjästä aloittaneelle, 32-vuotiaalle maanviljelijälle ja liikemiehelle.

Liisa hoiti kodin ja johti tilan töitä, joiden tekemiseen oli palkattu piikoja ja renkejä. Liisa oli taitava niin karjanhoidossa (maitotila tuotti hyvin) kuin puutarhan hoidossa. Hän tiesi, miten kannattaa eri kasvit istuttaa ja kierrättää eri kasvukausina. Tomaatit kaalipellon reunoilla pitivät kaaliperhoset poissa. Ruuanlaittajana Liisa oli erinomainen: leivät, piirakat, paistit ja saunapalvit hän teki huolella. Kankaiden kutominen ja vaatteiden ompeleminen olivat Liisalla hallussa. Hän synnytti 12 lasta, joista yhdet kaksoset. Kun talossa oli porukkaa lähes kaksikymmentä, oli Liisan organisointikyky ja pitkäpinnaisuus tarpeen. Kodin ulkopuolella hän kävi kirkossa, kaupassa tarvittaessa, Martoissa ja lasten koulujuhlissa. Kansalaissodan kovia taisteluita Liisa pakeni pienten lasten kanssa sukulaisten luo Viipurin läänin Pyhäjärvelle. Kaksi kertaa hän lähti sotaa pakoon keskiseen Suomeen. Evakkomatkoista äitinsä kanssa on isäni kertonut.

Liisan ja Matin välillä vallitsi keskinäinen luottamus ja kunnioitus. Heillä oli selkeä työnjako: Liisa vastasi kotioloista ja Matti ulkosuhteista. Ilman Liisan vahvaa panosta ei Matti olisi voinut toimia paljon maatilan ulkopuolella. Kun olin lapsi, isäni kertoi, kuinka päivällisen jälkeen Matti saattoi pyytää Liisan kävelylle puutarhaan. Ajattelin kuinka herttaista. Aikuisena olen miettinyt, että kävelyillä saatettiin käsitellä maanviljelyyn ja liiketoimiin liittyviä asioita ilman lasten ja palvelusväen korvia. Kirkonkylän toiselle puolelle he perustivat toisen maatilan. 

Taustalla Liisan ja Matin kotitila (etualan pelto tien toisella puolella ja toisen omistuksessa)

Talvi- ja jatkosota veivät kaiken suurella vaivalla hankitun omaisuuden, josta valtio korvasi vain murto-osan. Suurin menetys oli kuitenkin kolme sodassa kaatunutta poikaa. Kuusikymppisinä Liisa ja Matti aloittivat alusta raivaamalla ja rakentamalla talvisodan päätyttyä hankkimaansa suurta metsätilaa keskisessä Suomessa. Matti jatkoi edelleen aktiivista toimintaansa siirtoväestön asioiden hoitamisessa, uuden kotipaikan kunnanvaltuustossa ja kansakoulun johtokunnan puheenjohtajana, kuten oli toiminut entisellä kotipaikallaan. Sukupolvenvaihdoksen jälkeen Liisa ja Matti asuivat syytinkitalossaan uuden kotitilan pihapiirissä.

Meidän perhe asui kolme vuotta Liisan ja Matin kotikylän kansakoululla. Myöhemmin, kun tulimme kaukaa sunnuntaisin vierailulle Liisan ja Matin luo, kohtasin turvalliset ja lempeät isovanhempani. Meitä lapsia oli neuvottu odottamaan, että radiojumalanpalvelus loppuu ennen kuin koputamme tuvan oveen. Hieman jännittyneinä odotimme eteisessä oven takana viimeisiä urkujen sointuja. Vastaanotto oli aina sydämellinen. Usein menimme sisareni kanssa kahdestaan Liisan ja Matin ovelle ja vanhemmat menivät suoraan päärakennukseen. Toinen meistä meni istumaan keinutuoliin Matin syliin ja toinen Liisan syliin. Tuntui, että Matti nautti lastenlasten kanssa juttelusta ja sylissä pitämisestä. Ilmeisesti yhteiskunnalliset tehtävät eivät olleet antaneet aikaa omien lasten keinuttamiseen. Kun riittävän kauan oli juteltu, niin Matti nousi ylös lapsi sylissään ja meni kirjoituslipastonsa luo. Lipaston kätköistä löytyi Fazerin peltinen ananaskarkkirasia. Vieläkin muistan niiden maun.

Matti ja Liisa 1960-luvulla

Liisa asui syytinkituvassa viisi vuotta Matin kuoleman jälkeen kuolemaansa saakka. Liisa iloitsi lastenlapsistaan ja kertoili meille tarinoita. Hän oli tyytyväinen elämäänsä, tämän hän totesi karjalanmurteella "miul o kaik niin hyväst, kauppa-auto käy pihal kaks kertaa viikos ja pankkiauto kerran viikos". Ruisleivän ja piirakat hän edelleen leipoi itse. Koskenlaskija -juusto ruisleivällä ja rukiiset pitkät karjalanpiirakat olivat herkullisia. Liisa laittoi meille lapsille matkaeväät, kun lähdimme vierailulta kotia kohti. Vaikka Liisan elämässä oli paljon raskaita menetyksiä, niin kuitenkin hän loi meille nuoremmille sukupolville elämänuskoa tyytyväisyydellään ja lempeydellään.

Isovanhemmista kerron siten kuin olen ymmärtänyt ja muistan asiat.

Vappuna 2025, kun Matin syntymästä on kulunut 141 vuotta.

Joulupukin muodonmuutos

Lapsuudessani kerrottiin, että Joulupukki asuu Korvatunturilla yhdessä tonttujen ja joulumuorin kanssa. Siellä he asuvat edelleen. Tuolloin tontut valmistivat lahjat ja paketoivat ne. Syksyllä tontut lähtivät kurkistelemaan ikkunoista, olivatko lapset kilttejä, ja keräsivät ikkunoiden raoista lasten kirjoittamat kirjeet, joiden pääsisältö oli lahjatoiveet. Muori valmisti koko porukalle ruuat ja kutoi sukkia ja lapasia lahjoiksi.

Yhteiskunnan rakennemuutoksen aikaan Joulupukki laajensi liiketoimintaansa Rovaniemelle joulupukin pajaan, joka toimi lähinnä postitoimistona joulupukille eripuolilta maailmaa saapuneille kirjeille. Kaikkiin kirjeisiin vastattiin. Tuo liiketoiminta ei ollut kannattavaa. Joulupukki päätti kuunnella liikkeenjohdon konsulttia, joka ehdotti postimyyntiluetteloita joululahjoista. Se oli nykyisen toiminnan ensiaskeleita.

Nykyisin Joulupukki johtaa melkoista joulukonsernia. Joulupukki asuu edelleen Korvatunturilla ja näyttäytyy itse vain joulun alla tehdyllä videolla, kuinka hän käy matkaan. Monia toimintoja on ulkoistettu. Tontut eivät enää valmista lahjoja, vaan pääasiassa erilaiset nettikaupat toimittavat ne suoraan koteihin. Tonttujen tehtävänä on lasten käytöksen tarkkailu, joka tapahtuu vakoiluohjelmilla tarkkailemalla kännyköitä ja tietokoneita. Kun tonttujen ei enää tarvitse liikkua paljoa, vaan he istuvat näytön ääressä ja syövät nettikaupasta tilattuja pizzoja ja hampurilaisia, niin heistä on tullut pullukoita.

Joulumuorin ruuat kelpaavat enää vain Joulupukille. Sukkien kutominen ja myyminen on ulkoistettu Martoille, joten joulumuorilta jää aikaa muuhun. Tärkein työtehtävä on tyttötonttujen somevaikuttamisen johtaminen. Aikaa jää silti telenoveloiden seuraamiseen ja glögien ja viinien maisteluun arviointeja varten.

Rovaniemen pukinpaja on nyt Santa Claus Village monimuotoisine palveluineen. Uusin joulupukin businessavaus on Lohjan joululuola. Maan alla vuorottelee kaksi pukkia, toinen on ammattinäyttelijä ja toinen amatöörinäyttelijä. He istuvat vuorollaan luolan perällä ja tapaavat vierailulla olevia lapsia. Kommentteina olen heistä kuullut, toinen on ujo ja toinen on hidas. Joulupukin mielestä paikallaan istuminen ja asiakkaiden odottaminen on hieman vaisua, vaikka asut ovat hienot ja kalliit.

Eniten Joulupukkia harmittaa alihankkijoina toimivien joulupukkien kirjava joukko. On lihavia ja laihoja, pitkiä ja pätkiä, puheliaita ja hiljaisia, murisevia, äriseviä, sammaltavia (sammaltaa = puhua epäselvästi päihtyneenä), nauravaisia, iloisia, kuuntelevia, keskustelevia, laulavia, valepukkeja, pikapukkeja ja monia muita. Noille joulupukeille olisi pitänyt järjestää koulutus ennen kuin he voivat ilmoittaa itsestään. Nyt sekalainen joulupukkien joukko löytyy Joulupukin hyväksymiltä sivustoilta. Hinnat vaihtelevat nollasta eurosta satoihin euroihin.

Joulupukin tulisi olla lapset huomioiva ja kuunteleva. Eduksi on, jos joulupukki ymmärtää ja puhuu eri kieliä. Ehdoton edellytys on selkeä ja lempeä puhetapa. Tämän vuoden noloin on ollut sammaltava joulupukki suuressa tapahtumassa.
Oikean Korvatunturin joulupukin kirjoitusasu on tässä Joulupukki.

Olutta

Piti kirjoittaa kahvista, mutta kaljajuttu siitä tuli. ”Oluen kristillinen historia” -luento sai minut pohtimaan oluen merkitystä. En tiennyt, että ensimmäiset olutta koskevat merkinnät ovat noin 6000 vuoden takaa (4000 eKr.). Olut on maailman suosituin alkoholijuoma. Sen tiesin, että keskiajalla olut oli tärkeä juoma, joka korvasi veden, minkä saattoi olla saastunutta. Sitä en tiennyt, että oluella oli merkitystä sekä leivän korvikkeena että lääkkeenä. Suomessa 1800-luvulla juotiin yli kaksi litraa olutta päivässä ja sotilaat yli neljä litraa. Oluen vahvuus oli keskiajalla 2 - 2,5 prosenttia. Eri väestöryhmille tarkoitetut oluet olivat laadultaan ja vahvuudeltaan erilaisia.

En ollut aiemmin pohtinut tuota luennon aihetta, mutta tietysti luostareissa elettiin ravinnon suhteen samoilla ehdoilla kuin muuallakin. Luostareihin kehittyi merkittävä oluen panimotuotanto. Kun olutta alettiin myydä pulloissa ja kuljettaa pitkiä matkoja, oluesta oli tehtävä vahvempaa säilyvyyden takaamiseksi. Tunnetuin luostarin panimossa työskennellyt nunna lienee ollut Katharina von Bora, joka vuodesta 1525 lähtien oli Martti Lutherin vaimo. Martti Luther oli oluen ystävä, joka viihtyi oluttuvissa ja vietti railakasta opiskelijaelämää Erfurtissa. Häihinsä Lutherin kerrotaan tilanneen 11 tynnyrillistä olutta (4400 litraa). Martti Luther kutsui usein vieraita kertoen vaimonsa panneen uutta olutta.

Luennoitsija esitti teorian, että luterilaiset alueet olisivat olleet olutseutua ja katolilaiset viiniseutuja. Tosin hän kumosi väitteensä toteamalla, että esimerkiksi Baijerissa juodaan olutta ja siellä ollaan katolilaisia. Minä ajattelin, että oluen ja viinin suosion on määritellyt ilmasto. Niillä alueilla, jossa viinirypäleet eivät menesty, mutta humala ja ohra kasvavat, on luonnollista tehdä olutta.

Lohjan Kirkniemen kartanon osti Flemingien suvulta Augustin Ehrensvärd vuonna 1759. Hän perusti kartanoon olutpanimon tarkoituksenaan tuottaa olutta myytäväksi Viaporin rakentajille. Rakennusmiehiä oli Viaporissa tuohon aikaan noin 7000, jota voisi sanoa melkoiseksi asiakaspotentiaaliksi. Ongelmaksi muodostui kuitenkin kuljetus pitkin kuoppaista tietä. Olut ei säilynyt hyvänä ja niin Ehrensvärd myi kartanon jo seuraavana vuonna. Uudet omistajat kuljettivat oluen Raaseporiin, jonne matka oli lyhyt ja olut säilyi hyvänä tuon matkan.

Lapsuuden kotiini ostettiin ruokakaupasta ruokajuomaksi pilsneriä, jota tuolloin ei pidetty alkoholijuomana. Alkoholia myytiin vain Alkoissa. Pilsneriä myytiin puolenlitran pulloissa, joita oli puukoreissa 24 kappaletta. Korit olivat suuria ja painavia. Teini-iässä ruokajuomakseni tuli perheen päivällisellä lasillinen pilsneriä. Nykyisin liitän joihinkin perinteisiin ruokalajeihin lager-tyyppisen oluen. 

Ensimmäisen olueni oluttuvassa join 16-vuotiaana matkalla Stuttgartista kielikurssille Innsbruckiin. Ryhmämme bussi pysähtyi juuri suljetun oluttuvan pihalle. Meidät otettiin vastaan, jokaiselle tuotiin litran kolpakko olutta ja makkaraa. Kun yritin nostaa tuoppiani kahvasta, niin isäntä koputti minua olalle ja näytti oikean otteen. Tuon otteen hallitsin, kun opiskeluaikana Italian helteessä tilasimme isot oluet. Se olikin 1,5 litraa, josta puolet jäi tuoppiin.

Luostarioluista olen Brysselissä tutustunut Leffen oluisiin. Ne ovat hieman vahvempia, ja niitä löytyy suomalaisista kaupoista. Intiassa oluen valinta oli helppoa, kun tarjolla oli vain Kingfisheriä. Oikeastaan tiedän oluesta hyvin vähän. Brittiläisissä pubeissa on vaikea valita useista hanaoluista. Tšekkiläinen olut on poikkeuksetta hyvää ja useimmiten vahvuudeltaan keskiolutta. Prahan oluttuvissa on tarjolla oluen lisäksi erinomaista ruokaa. Lähiseudun laajin olutvalikoima löytyy tammelalaisesta Keppanakellarista.

Muutama vuosikymmen sitten, kun sisareni kanssa olimme lounaalla Helsingin keskustassa, viereisen pöydän kaksi iäkästä rouvaa tilasivat pullon olutta jaettavaksi keskenään. Silloin se huvitti, mutta ei enää. Nuoruusajan kaksi kolme tuopillista olutta on vaihtunut miehen kanssa jaettavaan tölkilliseen olutta, kun tarjolla on oluen vaativaa ruokaa. Oikeastaan minä vaadin olutta, koska mieheni ei pidä oluesta eikä mistään muustakaan alkoholijuomasta, joten valinta viinienkin suhteen on minun.

Tekstiä varten maisteltuja oluita. Vasemmalla olevat pullot ovat Alkon myymiä luostarioluita. Tölkki oikealla on hankittu kylän Salesta ja se on Auran Bock-tyyppinen linnaolut. Bock-oluet olivat myös Lutherin mieleen.

Puhe ja juhlapuhe

Olen elämäni aikana saanut kuulla tai joutunut kuuntelemaan satoja puheita, joista osa juhlapuheita. Näistä puheista yksi on jäänyt erityisesti mieleeni. Se on juhlapuhe lähes kahdenkymmenen vuoden takaa. Juhlapuheen piti Sammatin Sampomäellä Sampojuhlissa silloinen eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen. Päivä oli helteinen. Me löysimme katsomosta varjopaikat. Nummen soittokunta soitti Riitan polkan ennen puhetta. 

Riitta Uosukainen aloitti puheensa ”täällä sentään soitettiin Riitan polkka. Kun keväällä olin Tuusulassa, niin Raine Ampujan orkesteri soitti ennen puhettani Ison Iitan”. Yleisöllä oli hauskaa ja kaikki seurasivat taidokasta puhetta ja reagoivat puheen mukaisesti. Kalevala ja Lönnrot olivat puheessa sopivasti mukana. Samoin asu, joka oli helteestä huolimatta muinaispuku, paksua villaa. Minulla on ollut tilaisuus kuulla valtioneuvos Riitta Uosukaisen puheita monia kertoja. Henkilökohtaisesti muistan hänet käyttämäni töölöläisen kampaajan asiakkaana. Kun hän saapui kampaajalle, hän otti tilan haltuun, mutta oli ystävällinen.

Monissa tilaisuuksissa olen tuntenut myötähäpeää puhujan kanssa. Miltä sinusta tuntuisi, kun

• Puhuja aloittaa "minä en ole mikään puheen pitäjä".
• Tervetuliaissanat kestävät puoli tuntia ja juhlapuhe vartin.
• Tehtävään valittu puhuu paatoksella tunnin kiitospuheenvuorossaan.
• Paatoksellinen pilkka naapurimaastamme.
• Puhuja sekoilee paperiensa kanssa.
• Puhuja ei saa selvää omasta käsialastaan ja takeltelee.
• Juhlapuhuja saapuu paikalle, kun tilaisuus on päättymässä, ohjelma on esitetty ja loppukahvit juotu. Hän haluaa kuitenkin pitää puheensa, jossa hän puolituntia kehuu itseään. Hän ei sanallakaan mainitse juhlan aihetta eikä juhlan kunniavieraita, noin yhdeksänkymmentävuotiaita. Monella senioreista taksi odottaa. 
• Juhlapuhuja sekoilee vuosiluvuissa ja aikamäärissä.
• Juhlapuhujalle vierasperäiset sanat ovat vaikeita esimerkiksi "kansakoulun isän" nimi voi olla vaikka Cygnazius.

Edellä mainittuja juttuja sattuu niin kauan, kun juhlapuhuja valitaan aseman perusteella, ei osaamisen perusteella. Ääni on asiantuntemuksen lisäksi toinen tärkeä seikka. Riitta Uosukaisella on puhuessaan käytössään sekä osaaminen että asema. 

Tämän päivän suosikkipuhujani on tasavallan presidentti Alexander Stubb. Ylen vaalitentissä pitämänsä puhe oli upea teknisenä suorituksena. Ilman paperia, yleisöön katsoen ja kestoltaan sekunnilleen oikean pituinen puhe. Sanavalmius ja kielitaito ovat hänellä erinomaiset ainakin suomi, ruotsi, englanti. Yhden Stubbin saksankielisen puheen olen seurannut. Ääntämys oli hyvä, mutta ei äidinkielen tasoa. Seuraan  netistä hänen puheitaan. Mistä en ole pitänyt ovat valtiovierailujen juhlapuheissa jotkut vitsit tai kevennykset. Ne pilaavat muuten taidokkaan puheen ja oivallisen esiintymisen.

Agricolan patsas Viipurissa