Väärinkäsityksiä

Ystäväni järjesti sadonkorjuujuhlan. Hän pyysi kutsussaan meitä vieraita tulemaan 1800-luvun lopun talonpoikaishengessä. Juhlatilana oli 150-vuotta vanha talonpoikaisen rakennuksen tupa. Etukäteen ystäväni oli varmistanut, että juhlatilassa on penkit. Kun hän saapui paikalle, niin pitkän pellavaliinalla peitetyn pöydän ympärillä oli parikymmentä Ikean muovituolia. Kun ystäväni kysyi luvattuja penkkejä, niin hänelle todettiin, että siellähän ne ovat. Tuo oli ensimmäinen kerta, kun ystäväpiirissämme törmäsimme siihen, että nykyisin jotkut kutsuvat tuolia penkiksi. Rattoisan illan aikana 1800-luvun tamineissa ja hengessä välillä nauroimme ”penkeille”, joilla istuimme.

Kirkonpenkki Pohjois-Karjalasta 1700-luvulta

Muutama viikko sitten olin näyttelyssä, joka oli 1950-luvulla rakennetussa talossa. Nuori taiteilija kertoi, eikö täällä olekin ihanat kakluunit. Pyörin huoneen keskellä kuin väkkärä, enkä löytänyt kakluunia. Lopulta taiteilija osoitti minulle pyöreää pönttöuunia. Ensimmäinen ajatukseni oli ”kumpi meistä on pönttö?”. Kakluuni -nimitys tulee kaakeliuuni -sanasta. Kakluuni on siis kaakeleilla päällystetty uuni, jonka historia on pitkä. Tiettävästi vanhin kakluuni Suomessa on pystytetty Turun linnaan 1500-luvulla. Pönttöuunit on kehitetty 1800-luvulla. Vaikka kakluunin ja pönttöuunin lämmityssysteemi on samankaltainen, niin peltipäällysteinen pönttöuuni ei ole kakluuni – ainakaan minulle.

Uuneista saankin aasinsillan polttopuihin. On ärsyttävää, kun joissakin mainoksissa myydään halkosäkkejä ja kuvassa on pieni klapipussi. Minulle halko on noin metrin pituinen halkaistu puu. Lapsuudessani maalla polttopuut säilytettiin halkopinoissa. Kun puita tarvittiin, nostettiin halko sahapukille. Siinä se sahattiin kaarisahalla kolmeen yhtä pitkään pätkään. Nämä palat nostettiin pölkylle ja lyötiin kahteen kolmeen osaan halkaisukirveellä. Yhdestä halosta saatiin uunin pesällinen klapeja. Jos nykyisin tilaan polttopuita kolme kuutiota kotiin, niin saan kolme heittokuutiota klapeja useimmiten säkeissä. Arvioisin, että kolmesta kuutiosta pinottuja halkoja saadaan ainakin kaksinkertainen määrä klapeja.

Maailma muuttuu ja kieli. Se kuitenkin aiheuttaa väärinkäsityksiä, joihin ei aina osaa varautua. Lapsena jäin odottamaan, kun serkkuni sanoi lähtevänsä ulos mekossa. Kun hänellä oli yllään hame, niin luulin hänen vaihtavan vielä vaatteensa. Vain toinen meistä tiesi, miten hame ja mekko eroavat toisistaan.

Tuoli

Teksti 20.2.2020

Vanha totuus kuuluu: Jos mies avaa naiselle auton oven, niin joko auto tai nainen on uusi. Tässä tekstissä käsittelen miehen näkemyksiä autostaan sellaisena kuin nainen ne havaitsee.

Miehelle auto on perheenjäsen. Autosta huolehditaan - pestään ja puunataan. Autoa ruokitaan - lisätään polttoainetta, öljyä ja muita nesteitä mitä ne sitten ovatkin. Auto katsastetaan ts. viedään vuosittaiseen terveystarkastukseen. Auton arvoa arvioidaan. Auton sukulaisia tarkkaillaan liikenteessä, montako serkkua näkyy.

Nykyisissä autoissa on paljon ominaisuuksia, jotka ihastuttavat maskuliinista auton omistajaa. Auto käskee kuljettajaa pitämään kädet ohjauspyörällä tai pitämään kahvitauon. Samaa auto voi toistaa muutaman kilometrin tai minuutin välein. Mies tykkää, että ne ovat auton hienoja ominaisuuksia. Jos vieressä istuva puoliso tekisi saman, huomauttaisi asioista monta kertaa, niin hän nalkuttaisi. Naisen mielestä auton paras ominaisuus on se, että takaluukku aukeaa itsestään ja ostoskassit saa helposti autoon.

Auton navigaattori kertoo miehen ajavan ylinopeutta. Mies inttää "en aja". Tämä toistuu, kun nopeus vaihtuu. Tämäkin on ominaisuus, vaikkakin aiheuttaa riitaa auton ja miehen välille. Vieressä istuva nainen ei ole aivan yhtä tyly. Nainen huomauttaa tarvittaessa "jarruta hyvä mies". Tämä saa miehen naurahtamaan, että "meillä on toinenkin navigaattori".

Naiselle auto on väline, jota käytetään silloin, kun omat jalat eivät riitä kävelyyn tai polkupyörällä ajamiseen tai julkista liikennettä ei ole. Monelle miehelle auto on esine, joka kuvaa miehen menestystä ja kyvykkyyttä. Nainen muistaa autostaan värin. Mies muistaa rekisteritunnuksen, kiihtyvyyden nollasta sataan ja hevosvoimat. Nainen ihmettelee, että eihän autossa ole hevosia. Olen kerran sortunut miehiseen statusautoon. Silloin piti saada kirkkaan punainen Audi -urheiluauto. Se kuulkaa tytöt kulki kovaa, reilusti yli 200 kilometriä tunnissa -  enkä vielä ottanut kaikkea irti. Selvyyden vuoksi Saksassa Autobahnalla, ei ylinopeutta.

Kuvasin vuosia sitten työhuoneeni ikkunasta, kun miehet paikkasivat katua. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.