Tiikeri

Helmikuun alussa alkoi Tiikerin vuosi kiinalaisessa horoskoopissa. Tiikeri on kiinalaisessa ajattelussa eläinten kuningas ja vuorten valtias. Tiikerillä on ääretön voima, ja se on rohkea. Tiikerin vuoden uskotaan tuovan muutoksia tai ainakin mahdollistavan ne. Tiikeri on uhanalainen kissaeläin. Kiinantiikeriä esiintyy luonnossa vain 10 - 20 eläintä. Bengalintiikeri on tiikerikannan yleisin alalaji. Niitä luonnossa on noin 2500 yksilöä. Muutama päivä sitten MTV3:n uutisten loppukevennyksessä oli kiinantiikerikaksoset, jotka olivat syntyneet eläintarhassa ja ne olivat neljän viikon ikäisiä.

Kolmekymmentäkuusi vuotta sitten sain syliini viiden viikon ikäisen tiikerin. Arvelisin tuon kissan olleen bengalintiikerin, koska tuo hellimishetki tapahtui Ceylonilla tai oikeammin Sri Lankassa Colombossa. Olimme tuolloin parin viikon matkalla Beruwelassa, josta teimme kahdestaan päivän retken pääkaupunkiin. Matkasimme runsaan 50 kilometrin matkan vuokraamallamme autolla, jossa oli kuljettaja ja apumies. Auto oli vaalea, samanlainen farmari kuin sedälläni oli ollut parikymmentä vuotta aiemmin sinisenä. Muistan kaksi kohdetta pääkaupungissa: viiden tähden hotellin, jossa lounastimme, ja eläintarhan. Oikeastaan eläintarhasta muistan vain tuon tiikerin.

Kävellessämme eläintarhan käytävillä sikäläinen työtekijä tuli kysymään meiltä, haluammeko nähdä tiikerivauvan. Tietysti halusimme, ja meidät ohjattiin rakennuksen suojaan. Kissan kokoinen vauveli tuotiin nähtävillemme, kun olimme hieman asiasta maksaneet. Sain tuon pienen tiikerin syliini. Minulle neuvottiin kuinka pidän sen jaloista kiinni, etten satuta itseäni kynsiin. Lasse otti valokuvan siitä hetkestä, kun hellin tiikerivauvaa. Mutta, tuo valokuva epäonnistui, kehitetyllä filmillä oli vain rakeinen heilahtanut kuva. Vieläkin harmittaa. Vaikka kyseessä oli mieleenpainuva kohtaaminen, niin pitäisi kai paheksua tuon työtekijäkaksikon omaa liiketoimintaa.

Saarella liikkuessamme näimme varaaneja teiden varsien kosteikoissa ja vuorisilla alueilla suuria mustia lepakoita laumoittain roikkumassa puissa. Nämä tai muut myöhemmät eläinkokemukset esimerkiksi safarilla Keniassa eivät ole tuon tiikeritapaamisen veroisia. Ceylonilla kuitenkin tapahtui toinenkin ikimuistoinen, uhanalaisen lajin kohtaaminen. 

Eräänä iltapäivänä pieni joukko meitä turisteja lähti rannalle, jossa merikilpikonnan poikaset olivat kuoriutuneet. Ne matkasivat heti mereen. Me pääsimme katsomaan tuota vaellusta. Saimme myös auttaa niitä nostamalla ne hiekalta veteen. Tuo matka on erittäin vaarallinen, koska pedot syövät pieniä poikasia. Niiden oma keino on se, että samaan aikaan useat naaraskilpikonnat munivat jopa 200 munaa samalle hiekkarannalle. Yhtä aikaa kuoriutuvat ja vaeltavat merikilpikonnan poikaset turvaavat toisiaan ja osa pääsee veteen saakka. Ihminenkin voi olla avuksi. Minua kiehtoo ajatus, että jokin auttamani kilpikonna, joka on parhaassa lisääntymisiässä, nousee tänäkin vuonna rannalle munimaan.

Painia ennen ja nyt

Eräs ystäväni kertoi puhelussamme, että hänen lapsenlapsensa oli paininut englannintunnilla. Tilanne oli hieman karannut käsitä, kun kyseinen pojanpoika oli nauranut luokkatoverinsa vastaukselle. Pilkan kohteeksi joutunut oli kimmastunut, ja lopulta pojat painivat luokan lattialla. Pienillä fyysisillä vammoilla tilanteesta oli selvitty, mutta jälkipuinti oli paisunut Wilma-merkinnöistä melkoiseksi rumbaksi keskusteluineen ja toimenpiteineen.

Muistui tuosta mieleeni oma painitalveni 59 vuotta sitten. Eräs tuttavaperheemme lapsi tarrasi ajoittain  minusta kiinni välitunneilla jonkinmoisella painiotteella ja kaatoi maahan. Minua jonkin verran vanhempi lapsukainen oli ilmeisesti saanut painiharjoitusta veljensä kanssa. Minulle tuo laji oli täysin tuntematon, vaikka olinkin innostunut ja hyvä urheilija. Muutoin olin hieman arka, hiljainen ja kiltti. Koulussa tein kaiken mitä pyydettiin niin hyvin kuin osasin ja kielletyt asiat jätin muille.

Viimeinen matsimme tapahtui välitunnilla, kun tuo lapsi kaatoi minut maahan mahalleni, istui selkääni ja kuristi kaulastani. En pystynyt tekemään muuta kuin sätkimään jaloillani, ääntäkään en saanut muodostetuksi. Onneksi ympärille kerääntyi joukko oppilaita. Viimein opettajakin saapui paikalle ja komensi lapsen pois päältäni. Minulta ei kysytty mitään tuosta tapahtumasta tai voinnistani eikä asiaa pahoiteltu. En tiedä puhuttiinko tuon toisen oppilaan kanssa tai saiko hän jonkinlaisen rangaistuksen. Kuitenkin nuo pahoinpitelyt loppuivat. Motiivejaan en tiedä eikä ne minua kiinnosta. 

Erikoista on se, miten erilailla tuo lapsi käyttäytyi, kun paikalla oli jommankumman tai molempien vanhemmat. Silloin hän leikki tai pelasi kuten muutkin, eikä mitenkään kohdellut muita huonosti. Tilanteessa, jossa aikuisia ei ollut paikalla, mutta tuon lapsen kaverit olivat näkemässä ja kuulemassa, tilanne oli toinen. Meillä kotona suhtautuminen kaikenlaiseen väkivaltaan oli kielteinen ja kaikki ihmiset olivat saman arvoisia asemasta tai varallisuudesta riippumatta. Ilmeisesti tuossa tuttavaperheessä asiaan suhtauduttiin toisin. Muutamia vuosia myöhemmin kuulin, että heitä harmitti kovasti, kun olin matematiikassa parempi kuin tuon perheen lapsi.

Aika oli silloin erilainen, eikä kiusaamista käsitelty mitenkään eikä tilanteisiin puututtu. Toisaalta taisi lapset olla silloin tottelevaisempia ja kiltimpiä kuin nykyään. Kaikesta ei myöskään pahoitettu mieltä tai mielipahaa ei ilmaistu. Koulussa meidän oletettiin toimivan tietyllä tapaa ja useimmat tekivät niin. Ehkä monissa asioissa olisi voitu olla sallivampia ja toisaalta olisi voinut olla vähemmän kiusaamista, nolaamista ja väkivaltaa sen eri muodoissa.

Kirjoitan tuon kokemukseni sellaisena kuin sen muistan. Pidän asiaa menneen talven lumina. Samaa mieltä olen vanhojen ahdistelutapausten nostamisesta päivänvaloon. Jos ei silloin tehnyt mitään, niin turha on myöhemmin perätä oikeuksiaan. Ei vanhoja tapauksia voi tuomita tämän päivän kriteerein, koska ilmapiiri yhteiskunnassa, moraalisäännöt ja lainsäädäntö olivat kymmeniä vuosia sitten erilaisia. Suhtaudun samoin kuin me naiset suhtauduimme 1980-luvulla  johtajaan, joka kohdatessaan käytävällä naistyöntekijän tarrasi daisareihin. Pidimme tätä johtajaa ressukkana ja nauroimme hänelle. Samoin pidän tuota minua huonosti kohdellutta lasta ressukkana, jopa tyhmänä. Voiko jonkin aseman saavuttaa mollaamalla ja alistamalla muita?

Kuva otettu ensimmäisen koulupäiväni aamulla. Tuolloin olin täysin tietämätön mitä kaikkea koulu toisi tullessaan, mutta olin innostuneen jännittynyt.

Postilaatikko

Viime päivien liukkaat tiet toivat mieleeni tapahtuman, jonka näin keittiömme ikkunasta. Postin jakeluauto ajoi vauhdilla päin postilaatikkoamme. Laatikkomme pyöri ilmassa kuin lumilautailija ikään 1200 astetta kerien päätyen ojaan. Autonkuljettaja olisi sen kiinnittänyt uudelleen, johon en suostunut. Laatikon telineen korjaaminen ja kiinnitys vaati ammattimieheltä kolmen tunnin työn ja uusia tarvikkeita. Posti kyllä korvasi kulut.

Samaiselle laatikolle uusi jakaja ajaa kohtisuoraan, päin ojaa ja peruutettuaan jatkaa matkaa, vaikka 12 metrin liittymä sallisi pienellä kaarroksella ajamisen suoraan. Näin se on toiminut viisitoista vuotta. Ilmeisesti uusissa jakeluautoissa ei ole kääntyviä pyöriä. Tosin tuo laatikko, joka aikoinaan hankittiin sitä silmällä pitäen, että siihen mahtuu viikon lehdet ja postit, alkaa olla turhake. Lehdet ja postilaatikko ovat nykyisin netissä. Ainoastaan poikkeustapauksissa tulee fyysiseen postilaatikkoon jotain paperista. Netin postilaatikko sen sijaan pullistelee asiallisten kirjeiden lisäksi mainoksia ja kyselyitä kertoen asiointini netti- tai kivijalkakaupoissa sekä erilaisissa palveluissa. Hesarin nettilehden opin lukemaan jo lähes 20 vuotta sitten, kun olin töissä Skotlannin Aberdeenissa.

Varhaislapsuudessani postimme tuli kyläkauppaan, kuten kaikkien muidenkin kyläläisten. Posti ei ollut kauppahuoneessa vaan kauppiaan tuvassa penkillä, josta jokainen haki omansa pois, oli kauppiaan perhe paikalla tai ei. Siinä samalla saattoi lukea naapurin Seuran tai Kotilieden. Tämä käytäntö oli olemassa vielä myöhemmin, kun sukuloimme seudulla ja kaaduin polkupyörällä postinhakureissulla niin pahasti, että jouduin sairaalaan operoitavaksi.

Kun olin nuori tai keski-ikäinen, posti tuli ovessa olevasta luukusta eteisen lattialle niin omakoti- kuin kerrostalossa. Vasta 1980-luvun lopulta on postilaatikko tullut tutuksi. Ensin kesämökillä, jossa vanhempani viettivät kesiään eläköidyttyään. Postilaatikko pystytettiin lähinnä olevan talon laatikon viereen. Sisareni lähetti postikortin, jossa luki "Tämä on koelähetys. Katsotaan, kuinka sinne Kusti polkee". Niin postista soitettiin lähitaloon ja kysyttiin, onko siellä näiden mökkiläisten postilaatikkoa. Hyvää palvelua, ja posti kulki. Tosin myöhemmin luovuttiin viikonlopun jakelusta ja jouduimme lehdet hakemaan neljän kilometrin päästä heittolaatikosta. Se oli hyvää lenkkeilyä vapaa-aikana.

Nykyinen postilaatikkomme on oman liittymämme varrella. Runsaat 15 vuotta sitten kyselimme, mihin laatikko sijoitetaan. Koko naapurusto hankki samanlaiset laatikot rivistöä varten. Kun vastausta ei tullut postilta tai kunnalta, niin jokainen laittoi omansa liittymänsä viereen. 

Monenlaiset asiat ovat nykyisin turhakkeita. Fyysinen postilaatikko alkaa mielestäni kuulua tuohon kategoriaan. Sähköinen postilaatikko ja arkistot ovat verrattomia, ja niihin mahtuu paljon. Tosin niihin ei pääse käsiksi, jos netti ei toimi. Ennen ainakin maaseudulla postinjakaja tunsi piirinsä asukkaat, ja kaikki toimi moitteettomasti. Itse siirryin vuodenvaihteessa lukemaan ammattilehdet netistä, kun niiden toimitus alkoi venyä seuraavalle viikolle. Miehen ammattilehti, jonka pitäisi tulla perjantaisin, tulikin tällä viikolla postin tuomana jo torstaina, mikä ilahdutti kovasti. Edellinen kun tuli vasta seuraavalla viikolla.

Makkaraperunat yllättivät kolmesti

Kylämme keskustan baari uudistui noin kymmenen vuotta sitten nykyaikaiseksi ruokapaikaksi. Ennakkoluuloni hälveni, kun tuttavamme kehuivat burgereita. Menimme tutustumaan paikkaan. Tilauksen jätettyämme kyselin lounastarjonnasta, koska ruoanlaitto ei ole lempipuuhaani. Paikan omistaja kertoi "... ja joka päivä on makkaraperunoita". Luonnollisesti kysyin ihmeissäni "mitä ne ovat?". En osaa sanoa, kumman hämmästys oli suurempi, minun vai ravintoloitsijan, joka yllättyi tietämättömyydestäni. Silloin asia jäi arvoitukseksi. 

Makkaraperunat. Kuva Timo Aunio

Joitakin aikoja sitten ystäväpariskuntamme rouva kertoi, että nuorena hän oli usein parhaan ystävänsä kanssa ostanut grillikioskilta makkaraperunoita tullessaan tansseista. Tällä kertaa minut yllätti se, että ruokalaji onkin ollut olemassa jo kymmeniä vuosia. Kun pohdin omaa grillikioskilla asiointiani, niin muistan kaikki kolme käyntiäni. Ensimmäinen oli parikymppisenä Maarianhaminassa, kun matkaseurani halusi ostaa yöpalaa grillikioskilta. Edellämme oli suomalaisia juopuneita miehiä, joista yksi huusi myyjälle "puhu perkele suomea" ja kippasi kaiken ketsupin ja sinapin annoksensa päälle. Hävetti. Seuralaiseni sai annoksensa, minä en halunnut.

Toinen kerta grillikioskilla oli Kaisaniemessä vappuyönä, kun olin kävelemässä kotia kohti silloisen poikaystäväni kanssa. Silloinkaan en halunnut mitään grilliruokaa. Kolmas kerta oli kuuluisalla Jaskan grillillä, kun olin seurueeni kanssa palaamassa joko Bottan latotansseista tai Manalasta. Grillikioskien tarjonta jäi tuollakin kerralla vieraaksi. Opiskeluaikoinani kävin joskus kavereiden kanssa Carrolsilla hampurilaisella. Muissakin pikaruokapaikoissa olen käynyt, tosin en vuosiin. Kriteerini ruokapaikalle ovat hyvän ruoan lisäksi liinat pöydillä ja se, että ruoka tuodaan eteen. Tosin monissa hyvissä ruokapaikoissa on tingitty liinoista. Voileipäpöydät tai nykykielellä buffat eivät koskaan ole olleet minun juttuni.

Ravintola Lossiranta, Angelniemi. Kuva Timo Aunio

Angelniemellä Kokkilan lossirannassa on ravintola Lossiranta, jossa poikkesimme lossia odotellessamme. Meillä oli suolaisen nälkä. Ruokalistalla oli makkaraperunat ja päätin maistaa niitä. Innoissani valitsin lisukkeita ja odotin annostani. Se tuotiin pöytään oikealla lautasella. Nykyisin käymme kerran kesässä tällä viihtyisällä terassilla, jonne pääsee sekä autolla että mereltä veneellä. Kauniina kesäpäivänä voi nauttia kauniista maisemista, tuopillisesta olutta ja niistä mystisistä makkaraperunoista.

Makkaraperunat Lossirannan terassilla. Kuva Timo Aunio

Rautalammin kaupat ja raitti

Sunnuntaina 17.10.2021 oli Hesarissa Anna-Stina Nykäsen kirjoitus kaupan rakenteen muutoksesta, ja esimerkkinä maalaiskylistä oli Rautalampi. Kaupoista mainittiin kaksi, jotka olivat olemassa jo lapsuudessani 1960-luvulla. Olemme joskus keskustelleet, että tuohon aikaan Rautalammilla oli pääraitin varrella 17 kauppaa. Mietin, mitä niistä muistan. Rautalammin pääraitti oli hiekkatie, jonka varrella oli viisi katuvalopylvästä. Seuraavat liikkeet, ja mitä muuta reitin varrella oli, muistan. Aloitan kylän Jyväskylän puoleisesta päästä ja etenen oikean puoleisten liikkeiden mukaisesti, koska suurin osa kaupoista valitussa kulkusuunnassa oli oikealla puolella.

Kuvassa reitin lähtöpaikka Rautalammin pääraitilla talvella 1961. Syyskuussa valmistunut omakotitalomme, joka maalattiin seuraavana kesänä vaaleaksi. Ensimmäiseen liikkeeseen matkaa runsas sata metriä.

Ensimmäisenä kaupoista oli Punkin sekatavarakauppa, jossa kävin joskus ostamassa lakritsipatukoita tai "pennin" nallekarkkeja. Kauppa oli kouluikäisten suosiossa, olihan se lähinnä keskuskansakoulua ja kansalaiskoulua. Joinakin kesinä kaupalla oli jäätelökioski. Punkin kaupan edustalla oli katuvalotolppa, ja siitä lähti tie, joka johti aina Äijäveden rannalla sijainneeseen pappilaan saakka. Seuraavana oli Lyyran kukka- ja hattukauppa, jossa myytiin paperipäällysteisiä toffeekarkkeja hintaan viisi penniä. Kaupparakennuksessa oli vuokrahuoneita. Seuraavana oli Nikkilän sekatavarakauppa, joka 1960-luvun alussa vaihtui Valosuon kenkäkaupaksi. Yrjö Valosuo ja Nikkilä olivat veljeksiä, joista toisella oli liikerakennus Rautalammilla ja toisella Keiteleellä. He vaihtoivat paikkakuntia liikkeineen. Tien toisella puolella oli talo, jossa oli joskus 1940-luvulla ollut matkailijakoti. Tuohon aikaan siinä oli vuokralaisia ja vähän aikaa kampaamo.

Eteenpäin mentäessä oli Laineen tekstiililiike. Rakennus oli ainoita liikerakennuksia, jossa ei asunut kauppias tai työntekijöitä. Kaupan omistaja eleli Suonenjoella, jossa heillä oli myös liike. Myymälänhoitaja kävi töissä polkupyörällä monen kilometrin päästä. Me ostimme joskus tuosta kaupasta  käsityötarvikkeita. Toisella puolella tietä oli pieniä puita kasvava, soinen metsä. Rautalammilla toimi kaksi liikennöitsijää, joista Rautalammin auton tallirakennus ja Jääskeläisen omistajaperheen koti olivat seuraavana. 

E-liikkeen paikallinen kauppa, Kansanvoima, oli seuraavana. Aluksi liiketilat olivat kaikki samassa rapatussa kivirakennuksessa, jossa oli myös asuintoja ja toimistotilat. Vastapäätä oli Kansanvoiman kahvila, leipomo- ja asuinrakennus. Rakennukset olivat puurakenteisia vihertäväksi maalattuja. Liiketilasta muistan vain elintarvikeosaston, koska ostimme sieltä silloin tällöin leipomotuotteita. Myöhemmin elintarvikeosastolle rakennettiin kahvilarakennuksen viereen uudet tilat ja kaikkia Kansanvoiman toimintoja laajennettiin. Nykyisin tuolla paikalla taitaa olla uusi liikerakennus.

Kansanvoiman jälkeen lähti tie oikealle, joka johti urheilukentälle ja seurojentalolle. Siellä kulki kaksi pääraitin suuntaista tietä, ja oli jonkin verran asuintaloja. Kulmauksessa oli valokuvaamo. Tien toiselle puolelle rakennettiin 1960-luvun alussa liikerakennus, jossa toimi Posti, Lehtosen baari ja Hotakaisen elintarvikeliike. Hotakaisen kauppa oli valintamyymälä lihatiskeineen. Liikerakennuksen taakse rakennettiin pienkerrostalo. Tämän liikerakennuksen ja hautausmaan kiviaidan välistä lähti tie Vaajasalmelle.

Yhden asuinrakennuksen jälkeen oli Tuomaisen parturi-kampaamorakennus, jossa toimi myös kemikalio. Tämän jälkeen oli Leskisen kirjakauppa, josta ostin kaikki oppikoulun kirjat. Seuraava rakennus oli Rautalammin osuuskaupan kahvila, jota seurasi varsinainen osuuskauppa. Vaaleassa puurakennuksessa oli elintarvike-, siirtomaatavara-, rauta- ja tekstiiliosastot, toimistotilat ja asuintilat. Mitä aukiolla oli, en ole varma, ainakin siinä sijaitsi myöhemmin matkahuolto.

Tien varrella oli matala rakennus, jossa toimi kukkakauppa. Rakennus oli alun perin ollut kolmivuotinen keskikoulu. Osuuspankin rakennuksessa oli Väänäsen elintarvikeliike. Kauppias toimitti kotiin ostokset pienellä ranskalaisvalmisteisella pakettiautollaan. Jos asiakkaalta ei tullut tilausta, niin Väänänen soitti ja kysyi "mitä tuodaan". Osuuspankki oli keskellä ja toisessa päädyssä toimi Eila Reinikaisen lanka- ja vaateliike.

Punaiseksi maalatussa hirsirakenteisessa liikerakennuksessa oli Tuutin kodinkone- ja autoliike. Tuosta kaupasta meille ostettiin televisio, kun lähetykset alkoivat näkyä Rautalammilla. Myöhemmin tuon rakennuksen viereen Tuutti rakennutti valkotiilisen liikerakennuksen, jossa toimi oman liikkeen lisäksi apteekki. Tontin kulmassa oli jäätelökioski ennen alas uimarannalle menevää tietä. Museon pihapiirissä oli tien varrella asuintalo, jossa kävin pianotunneilla. Vaajasalmen tienristeyksestä lähtien on näitä rakennuksia vastapäätä ollut hautausmaa, kirkkopuisto ja kirkko. Kirkkopuiston läpi rantaan kulki tie rannalla sijaitsevaan lastenkotiin.

Pääraitin ja uimarannalle vievän tien risteyksessä olleella kioskilla jäätelöä ostamassa 1960 yhdessä sukulaistädin kanssa. Kioskin muistin, mainoksia en. Jäätelö oli nykyisten kermatölkkien kaltaisissa pakkauksissa ja kooltaan ne olivat muutamia desilitroja. Kuvassa Eevan kädessä olevassa pussissa taisi olla kaksikin pakkausta.

Hesarin jutussa mainittu Hemmingin kelloliike toimi Pilvenpiirtäjäksi nimetyssä talossa. Sieltä meillekin ostettiin kelloja, koruja ja aterimia. Talon toisessa päädyssä oli Honkasen parturi-kampaamo. Vastapäätä oli säästöpankki. Keltaisessa puutalossa oli kirjasto ja jonkin aikaa hammaslääkäri. Vastapäätä oli kunnantalo, jonka vieressä sijainnut apteekkirakennus paloi maan tasalle sinä kesänä, kun olimme muuttaneet Rautalammille. Vanhassa puutalossa toimi KOP. Rakennuksessa oli pankinjohtajan asunto, kuten muissakin pankkien rakennuksissa. 

Parin omakotitalon jälkeen oli valkeaksi rapattu matala talo, jossa jonkin aikaa toimi apteekki. Vastapäätä oli omakotitaloja ja Taimela, jonka omistajatahoa en tiedä. Oppikoulurakennuksen jälkeen oli matkakoti ja Kalevan baari. Baarissa käytiin joskus ruokatunnilla. Omakotitalon kellarikerroksessa toimi Kansanvoiman sivumyymälä, jossa oppikoululaiset kävivät karkkiostoksilla. Viimeinen liikerakennus kylän raitilla oli Niskasen sekatavarakauppa. Sieltä koululaiset ostivat makeisten lisäksi Berliinin tai Hollannin munkkeja.

Tallinniemen tie vei oikealle. Mäntyjä kasvavalta harjulta oli näkymä alas järvelle ja asuintaloihin. Tie kaarsi Latsinmäen rinnettä Toholahden sillalle, jota ennen oli kunnanlääkärin asuin- ja vastaanottorakennus sekä tien toisella puolella sairaala. Tietä pitkin pääsi Kuopioon omalla autolla, paikallisten omistamilla Savon Matkan tai Rautalammin Auton linja-autoilla. Mahdollista oli matkata myös konnevetisen Koivurannan Jyväskylä-Kuopion -reitin linja-autolla tai Postiautolla. Näin tehtiin, kun oman kylän tarjonnasta ei löytynyt sopivaa. Tältä näytti Rautalampi seitsemänvuotiaan Tainan silmin. Täytyy joskus käydä katsomassa, mitä tästä on jäljellä!

Kuvassa kirjoittaja kuusivuotiaana lähdössä ensimmäistä kertaa kouluun Rautalammilla 1961.

I santi e l'onomastico

"I santi e l'onomastico" on erään, italian kielen oppikirjan luvun otsikko. Kappaleessa käsitellään pyhimyksiä ja nimipäivän viettoa. Kirjoitan tätä 6.10.2021. Pyhimyksillä on päivänsä ja tämän päivän pyhimys on Pyhä Bruno, joka syntyi Kölnissä 1032. Hän perusti Kartusiaanien sääntökunnan Ranskan Alpeilla. Parhaiten nämä munkit tunnetaan salaisen reseptin mukaan valmistetusta Chartreuse-yrttilikööristä. Pyhä Bruno kölniläinen toimi opettajana ja pappina. Hän kuoli 1101 Calabriassa. Hän on Calabrian ja Kölnin suojeluspyhimys. Pyhän Brunon tunnusmerkkinsä maalauksissa ovat pääkallo, risti ja kirja. Pyhää Brunoa ei koskaan varsinaisesti kanonisoitu, vaan hänet lisättiin pyhimyskalenteriin vuonna 1623. Pyhimysten päivä on usein hänen kuolinpäivänsä. Ajattelisin siksi, että kuollessaan pyhä henkilö on tunnettu, mutta syntymäpäivää ei välttämättä tiedetä.

Italialaisessa kalenterissa 6.10. on Brunon nimipäivä. Suomalaisessa kalenterissa tämä päivä on Pinjan ja Mintun päivä. Heille ei tietääkseni löydy nimikkopyhiä. Suomen ruotsalaisessa kalenterissa nimipäivää viettää Bruno. Ortodoksisessa kalenterissa nimipäiväsankareita ovat Tuomas, Tuomo ja Tommi.

Idän ja lännen kirkoilla on sekä yhteisiä että omia pyhimyksiä. Ortodoksisessa kirkossa lokakuun kuudennen päivän pyhimys on Apostoli Tuomas. Raamatun kertomuksissa kerrotaan Apostoli Tuomaan epäröinnistä, joka on pohjana sanonnalle "epäilevä Tuomas". Pyhä Apostoli Tuomas tunnetaan Intian kirkon perustajana. Lokakuun Synaksarion -kirjassa on mainittu kuudennelle päivälle myös seuraavat pyhät: Pyhä Placid, Pyhittäjä Kendeas Kyproslainen ja Pyhä uusmarttyyri Makarios Kioslainen. Samana päivänä voi olla useita pyhiä sekä idässä että lännessä. Yhteisiä ovat Raamatussa ja ennen kirkkokunnan jakautumista eläneet pyhät kuten evankelistat ja apostolit sekä enkelit ja Neitsyt Maria, Jumalanäiti.

Oma nimipäiväni on viikon kuluttua 13.10., jolloin suomalaisessa kalenterissa viettää nimipäiväänsä Taina ja Tanja. Ruotsinkielisessä kalenterissa nimipäivä on Ebballa, Tanjalla ja Ebbellä. Ortodoksisessa kalenterissa nimipäiväsankareita ovat Viljo ja Armi. Kyseisen päivän pyhiä on yli kymmenen. Päivä tunnetaan nimellä Jumalansynnyttäjän juhla Ivironin ikonin kunniaksi. Ivironin Jumalanäidin ikoni on muunnelma Tiennäyttäjä-ikonista. Perimätiedon mukaan alkuperäisen Ivironin Jumalanäidin ikonin valmisti apostoli ja evankelista Luukas. Ortodoksisessa kalenterissa Tainan nimipäivä on 12.1. ja Tainan nimikkopyhäksi mainitaan marttyyri Tatiana Roomalainen, joka on yksi kahdeksasta kyseisen päivän pyhästä. Italialaisessa kalenterissa 13.10. pyhä on Santa Chelidonia.

Oman nimikkopyhän valitseminen voi tapahtua joko nimi- tai syntymäpäivän mukaisista pyhistä. Omalla kohdallani valinnan varaa on muutamia kymmeniä. Aluksi maalasin itselleni Marttyyri Tatiana Roomalaisen, mutta Valamossa ikonikurssilla, jonka teemana oli nimikkopyhät, sain valita syntymäpäivän mukaisen pyhän. Koska Pyhittäjä Paraskeva Piriminiläisestä, Karjalan pyhä, ei löytynyt ikonimallia, niin sain suunnitella ikonin itse, kuvassa.

Jokapaikanhöylä

Perheemme illallispöydässä äitini kertoi Toinin soittaneen. Toini oli aloittanut uuden harrastuksen - "hän sellainen jokapaikanhöylä". Minä, pieni tyttö, ihmettelin mielessäni - "mikä on jokapaikanhöylä". Kuuntelin tarkkaavaisena vanhempieni puhetta. Toinin uusi harrastus oli posliininmaalaus. Isäni oli aivan ihmeissään, koska se vaatii keskittymistä ja tarkkaavaisuutta, -"ettei vain kävisi kuten jatko-opinnoille, jotka aloititte yhdessä". Kun opintoihin liittyi saksankielisen kirjan tenttiminen, niin Toini luovutti, -"onneksi Sinä suoritit opinnot loppuun". Toini maalasi elämänsä loppuun saakka. Minulla on vieläkin Toinin maalaama lautanen, sellainen harrastelijan tekemä (ei kuvassa).

Toini, jokapaikanhöylä, lauloi kirkkokuorossa. Kirkossa käydessämme tunnistin hänen äänensä ylitse muiden. Ilmeisesti hänen yksityiset laulutuntinsa lähikaupungissa tekivät ääneen voimaa, joka muita puuttui. Toini oli aktiivinen kokoomuslainen ja kuului kunnanvaltuustoon teemanaan "Toini toimii taas". Kukaan ei uskonut hänen tutustuneen asioihin, mutta hän oli mukava ja äänesti muiden mukana. Toini oli mukana Martoissa ja puutarhayhdistyksessä. Hänellä oli miehensä kanssa viisi lasta, joiden pieniksi jääneitä vaatteita hän vei paikalliseen lastenkotiin, jossa toimi eräänlaisena kummina. Toini oli urheilullinen. Hän kävi miehensä kanssa pelaamassa lentopalloa viikoittaisessa työtovereiden porukassa ja useita kertoja viikossa iltakävelyllä. Äitini kanssa he muistelivat joukkueensa juoksemista korkeakoulujen välisissä kisoissa. Toini oli mukana useissa käsityökerhoissa ja ompeluseuroissa. Monia harrastuksia hän aloitti, kuten venäjän kielen, joka kuitenkin lopahti lyhyeen kirjaimien hankaluuden vuoksi.

Toini oli opettajana kansakoulussa. Hän asui perheensä kanssa isossa talossa. Harrastuksia tuli ja meni. Toini perheineen kävi kylää lukuisien tuttavien kanssa. Ystäviäkin tuli ja meni. Toinin miehellä oli menestyvä pieni yritys, joten kotia pyöritti kotiapulainen ja lastenhoitaja. Suursiivoukset teki siivoja. Joululeivonnaiset valmisti koulun keittäjä. Toinin tiedoissa oli suuria puutteita, koska hän ei lukenut kirjoja tai lehtiä. Tuohon aikaan ei vielä ollut monessakaan paikassa televisiota. Radion kuunteleminen taisi jäädä häneltä lauantain toivottuihin. Tietämättömyys paljastui hänen puheestaan, joka oli lähes taukoamaton. Toinin ansiosta opin muutaman vuoden iässä, mikä ero on improvisoinnilla ja inspiroinnilla. Hän oli innokas käyttämään sivistyssanoja, joiden merkityksen äitini kertoi minulle jälkikäteen. Samalla äitini opetti, että kannattaa käyttää suomenkielistä sanaa silloin, kun sellainen on olemassa. Näistä asioista päättelin, että jokapaikanhöylä on sellainen, joka on monessa mukana ja sählää siellä sun täällä.

Wikipediassa todetaan jokapaikanhöylällä olevan monia taitoja, mutta hän ei ole huippuosaaja missään. Spesialisti päihittää aina jokapaikanhöylän. Henkilö, joka on taitava monessa asiassa, on yleisnero. Wikipedia mainitsee esimerkkinä yleisnerosta Leonardo da Vincin. Minä sammattilaisena Elias Lönnrotin. Sanana jokapaikanhöylä on kuvaava. Höylä vuolee lastuja puusta. Käsittelee vain pintaa. Juustohöylän tehtävä on samanlainen: ohuita siivuja juuston pinnasta, kurkusta tai muusta sopivan rakenteisesta elintarvikkeesta. Kun yrityksessä karsitaan kuluja "juustohöylä"-periaatteella, niin uudistumista ja turhien asioiden karsimista ei tapahdu, vaan kaikkia kuritetaan vähän. Voisikohan henkilöä, joka toimii netissä harkitsematta ja kaikkialla, kutsua jokapaikanhiomakoneeksi? Siitähän lentää pieniä hiukkasia lastujen sijaan laajalle alueelle.