Nailonsukkia ja pitsiä

Pääsin 18-vuotiaana ylioppilaana opiskelemaan historiaa ja sain suoraan opinto-oikeuden Suomen historiaan, yleiseen historiaan ja taidehistoriaan. Juhlan kunniaksi päätin lukea edellisenä vuonna ilmestyneen Laila Hietamiehen "Lehmusten kaupungin". Kun olin aivan kirjan alussa, niin totesin, että kuvattu aika, paikka, tapahtuma ja tavat olivat ristiriidassa, siis mahdottomia. Lopetin kirjan lukemisen siihen paikkaa ja päätin, etten luen enää koskaan Laila Hietamiehen kirjoja. Päätökseni piti. Seuraavalla vuosituhannella ja uudella nimellä, Laila Hirvisaari, kirjoitetun Imatra -sarjan olen lukenut.

Suomalaisen nykykirjallisuuden ehkä tunnetuin moka on Katja Ketun "Kätilön" ensimmäisessä painoksessa mainitut sukkahousut. Kuvattuna aikana ei vielä ole ollut sukkahousuja. Sukkahousuihin kompastui myös toimittaja Arto Nyberg ohjelmassaan mainitessaan 1940-luvun nailonsukkahousut po. nailonsukat. Puhutussa sanassa tällainen lipsahdus lienee hyväksyttävämpää kuin kirjoitetussa tekstissä. Tietenkin herää kysymys tiesikö toimittaja sukkien, sukkahousujen ja nailonin historian.

Asiatekstissä virheelliset tiedot ovat anteeksiantamattomia. Kun luen rakennusten historiaa ja huomaan, että leirikeskusten omistajiksi on mainittu aivan väärät tahot, niin yllätyn. Eikö historian kirjoittaja ole tarkistanut tietojaan, vaan kirjoittanut luulonsa. Vaikeammin havaittava virhe on torpparisopimuksen allekirjoittajat, kun allekirjoittajana on talollinen ja hänen leskiäitinsä. Talollinen oli allekirjoitushetkellä alle kaksikymppinen ja poikamies, kuitenkin hänen äitiään väitetään hänen vaimokseen. Tämän kaltaiset virheet herättävät epäluuloisuuteni ja luen tekstit hyvin tarkasti arvioiden.

Vanhat työmenetelmät ja niissä käytetyt välineet ovat viimeaikoina olleet esillä eri yhteyksissä. Erityisesti käsitöiden raaka-aineiden käsittely kuten villa ja pellava on herättänyt keskusteluja. Harva meistä nykyajan ihmisistä on päässyt näkemään pellavan tien pellolta kankaaksi. Minä saan tämän prosessin tiedoista kiittää kummitätiäni, isäni sisarta. Pellavasta tulikin mieleeni, että olen nähnyt kuvan nyplättyä pitsiä väitettävän virkatuksi painetussa sanassa. Kyseessä kuitenkin on erittäin ohuesta langasta taidokkaasti nyplätty alttaripitsi.

Itse rikoin eilen tätä historian totuutta pukeutumalla keskiaikaiseen pukuun, kun pukuni piti olla 1880-luvulta. Kärsin tästä suunnattomasti, mutta ainoa 1800-luvun lopun asuni olisi ollut liian kuuma tässä helteessä. Keskiajan puvuissa ja 1800-luvun loppupuolen asuissa on merkittäviä eroja aluspuvuissa, hameissa, yläosissa ja esiliinoissa. Merkittäviä eroja löytyy myös länsi- ja itäsuomalaisissa asuissa. Sama koskee pitsejä, joissa tekniikaltaan samankaltaiset raumalainen nyplätty pitsi ja karjalainen nyytinki eroavat toisistaan merkittävästi.

Markkinointiteksteissä usein käytetään vähän sinne päin olevia ilmaisuja. Niistä olen aika ajoin kärsinyt työssäni ja harrastuksissa. Markkinointihenkilöiden lupaukset eivät meidän lupausten lunastajien puolella ole aina helppoja, kun yksinkertaisesti kaikki ei ole mahdollista. Viimeisin kompastuskiveni oli Tytyrin Elämyskaivoksessa, kun netti lupaa, että  menemme 100 metriä maanpinnan alle. Todellisuudessa siellä ollaan vain 80 metrin syvyydessä. Mielestäni netin juttuihin täytyy useimmiten suhtautua varauksella. Jos tiedolla on todella merkitystä, on se syytä tarkistaa muista lähteistä. Joskus myös tuntuu, että sillä kuka sanoo on enemmän merkitystä kuin sillä mitä hän sanoo.

Omalta osaltani historia on etenkin nykyisin päivittäin läsnä tekemisissäni, vaikka historian opintoni jäikin samaan aikaan aloittamani matemaattis-luonnontieteellisen tutkinnon jalkoihin ja tein työurani aivan muualla kuin historian parissa. Tutkijaluonteeni ei anna periksi historian asioissa tutkin ne tarkasti. Jos en ole aivan varma oliko vuosi 1863 vai 1868, niin puhun 1860-luvusta. Rentoudun Kaari Utrion tekstien parissa, koska voin luottaa historioitsijan tekstien faktojen olevan oikein.

Äiti minulla ei ole...

Olin vuosia sitten vierailulla vanhan opettajapariskunnan luona. Nämä perhetuttavat olivat kutsuneet minut lounaalle. Rouvaopettaja oli valmistanut perinteistä kesäkeittoa, joka tarjoiltiin soppaskoolista. Kattaus oli kaunis astiasto. Istuimme pöydän ympärillä ja yhtäkkiä herraopettaja sanoi "Äiti minulla ei ole lusikkaa". Rouva oli touhussaan unohtanut lusikan hänen paikaltaan. Vaivoin sain pidettyä kieleni kurissa. Mieleni teki sanoa "ota itse". Myöhemmin mietin tuota pariskuntaa, jossa rouva teki kaiken kotona: siivosi, laittoi ruuan, pesi pyykin ja vielä vahti, että mies pukeutuu asiallisesti. Kalastusta harrastavalla miehellä oli tapana livahtaa asioille kalakamppeissa.
Mietin heidän kymmeniä vuosia kestänyttä yhteistä taivaltaan. Molemmat olivat toimineet työelämässä ja siinä sivussa kasvattaneet kolme lasta. Kotiapulainen heillä oli silloin, kun lapset eivät vielä olleet koulussa. Kuopuksenkin mentyä kouluun kotiapulainen oli saanut mennä. Mies kalasti, kuunteli radiota ja kutsui vaimoaan äidiksi. Rouva teki kaiken kotona ja passasi miehensä, joka ei tiennyt missä lusikat ovat.

Useimmiten "Äiti minulla ei ole" kuuluu muodossa "Äiti minulla ei ole mitään tekemistä". Ainakin vielä runsaat kymmenen vuotta sitten lapset tarvitsivat äidiltä vinkkejä tekemiseen. Uskon vieläkin niin olevan monessa perheessä, mutta joukossa lienee runsaasti niitä, joilla tekemistä riittää niin kauan kun saavat pelata kännykällä tai tietokoneella. Monelle lapselle ja miksei aikuisellekin on kännykkä niin rakas, ettei sitä voi olla hetkeäkään näpräämättä. Ennen koronaa käytin julkisia kulkuneuvoja ja olin niitä harvoja, joka tarkkaili ympäristöään. Ihmettelen myös kovasti ulkoilijoita, joilla on kuulokkeet tai napit korvissaan näin keväällä, kun luonnossa on monia ääniä.

Kuvan kaksivuotias pikkuneiti olisi voinut sanoa "Äiti minulla ei ole kirjaa". Olen kuvassa meillä vierailulla olevan isoäitini kanssa. Istumme kotimme rappusilla. Kotimme oli kansakoulu, joka oli laajennettu suurehkosta maalaistalosta. Mielestäni isoäitini näyttää kuvassa tiukalta opettajalta, vaikkei hän opettaja ollutkaan. Isoäiti oli kotiäiti, joka meni ansiotyöhön jäätyään leskeksi. Minulla on kädessä aarteeni ruskeakantinen Suomen Kansakoulukalenteri vuodelta 1953. Olin saanut tuon vanhan kirjan käyttööni sen jälkeen, kun olin kuvittanut Uuden testamentin ja Pienoiskalevalan punakynällä lähinnä spiraalikuvioin ja joitakin sivuja olin repinyt parempiin tarkoituksiin. Satukirjani eivät olleet yhtä sopivan kokoisia kannettavakseni kuin edellä mainitut aikuisten kirjat. Kun löysin Kotilieden, otin sen kainalooni ja pyysin "Äiti lue Kiekuu Kaikuu". Pidin jo tuohon aikaan Mika Waltarin teksteistä.

Valokuvan kertomaa

Tutkin viikonloppuna isoäitini jäämistön valokuvia. Kuvia oli paljon kymmenien vuosien ajalta. Oli kuvia häistä ja hautajaisista, tutuista ja tuntemattomista niin kotimaassa kuin ulkomailla. Jotenkin oli sykähdyttävää, kuinka paljon oli erään isoäidin ystävättären lähettämiä kuvia Yhdysvalloista 1950-luvulta isoäidin kuolemaan saakka. Oli äidin luokkakuvat ja Saara-tädin kuvat pikkutarkoin merkinnöin. Kun laitoin kuvalaatikkoa pois, sieltä putosi pieni mustavalkoinen kuva. Kuvassa ei ole yhtään ihmistä, kuvassa on hautakumpu runsaine kukkalaitteineen ja taustalla Elias Lönnrotin hauta.

Minua kiinnosti kovasti voisiko hautajaiskuva olla isoäitini vanhempien hautajaisten ajalta. Heidän hautansa on lähellä Lönnrotin hautaa, mutta onko suunta oikea. Kumppanini läksi tutkimaan hautausmaalle ja minä tutkin tietoja netistä ja sukututkimuspapereista. Keksin jotain ja niin me molemmat olimme pian tutkimassa hautoja. Oikea löytyi. Kyseessä oli isoäitini vanhimman sisaren perheen hauta. Tämä sisar oli 29 vuotta isoäitiäni vanhempi ja kuollut paljon ennen syntymääni. Näin ollen hän ja hänen perheensä oli jäänyt minulle vieraaksi tai en ollut osannut yhdistää ihmisiä oikein. Henkilö, joka oli isoäitini ikätoveri ja hyvä ystävä, olikin isoäidin sisaren tytär. Isoäitini puhui hänestä usein, mutta en muista olenko tavannut hänet. Näitä isoäidin ikäisiä ihmisiä oli paljon perhejuhlissa, enkä aina tiennyt sukulaisuussuhteita. Tässäkin tapauksessa isoäiti oli kyseisen ikätoverinsa täti. Tätä ei varmaankaan kerrottu, koska isoäiti halusi olla nuorekas eikä häntä saanut kutsua mummoksi tai mummiksi. Meille lapsenlapsille hän oli mamma tai fammu.

Tämä uusi tiedossani oleva sukulaisperheen hauta ei jättänyt minua rauhaan. Isoäidillä oli 13 sisarusta, josta seitsemän eli aikuisiksi. Kolmeen veljeensä ja heidän perheisiinsä oli isoäidillä läheiset välit. Kahden veljen perheillä on perhehauta läheisellä kirkkomaalla, kolmannella on muualla. Nämä olen tiennyt koko ikäni. Nyt tiesin vanhimman sisaren tarinan. Entä ne kolme muuta sisarta. Kaikkien kohtalon tiedän nyt pääpiirteissään. Yhden sisaren perheen haudan löysin läheiseltä kirkkomaalta. Tämäkin sisar oli kuollut paljon ennen syntymääni. Näiden henkilöiden elämänkaaren selvittäminen ei ole helppoa, koska tiedot ovat osittain alle sata vuotta vanhoja. Täytyy miettiä, mitä kaikkia kanavia on käytettävissä ja miten kohtalot löytyvät.

Näin kävi, kun suljin huolimattomasti täpötäyden valokuvalaatikon ja pieni taittunut valokuva putosi lattialle. Valokuvalaatikon kannessa on sisäkuva Paikkarin torpasta. Kerron ehkä lisää henkilöistä ja taloista, kun tiedän enemmän.

Pörinää ja tärinää - puutarhan uudistamisen menetelmistä

Olen jo lapsesta saakka tottunut, että omakotitalon ympärillä on puutarha. Vanhempani kuvailivat oman lapsuutensa ajan puutarhoja. Isän kodin puutarha oli maalaistalon ympärillä. Puutarhassa kasvoi hedelmäpuita ja marjapensaita sekä suuri joukko hyötykasveja ja kukkamaita. Joskus päivällisen jälkeen isoisä pyysi isoäidin kävelylle puutarhaan. Äidin lapsuuden koti sijaitsi kaupunkialueella ja tontti oli pieni verrattuna isän kodin puutarhaan. Äidin kotonakin kasvoi tuolloin 1930-luvulla hedelmäpuita ja marjapensaita. Omenapuiden välissä ja alla kasvoi vihanneksia, juureksia ja perunaa, kaikkea sitä, mitä tarvittiin kodin ruokataloudessa. Minun lapsuudessani omenapuiden alla oli hyvin hoidettu nurmikko ja hyötykasvimaa oli pieni, vain kesän tarpeisiin.



Näistä lähtökohdista minulle puutarha tarkoittaa konkreettisesti sanoja PUU ja TARHA. Puutarhassa on puita, pensaita, koriste- ja hyötykasveja. Kaikkea on runsaasti, on rehevää, mutta ei välttämättä aivan pedantisti hoidettua. Puutarhoja, joita ihailen, löytyy esimerkiksi Napolinlahden ympäristöstä. Siellä viljellään kolmessa kerroksessa: alimmaisena on perunaa, sipulia ja muita hyötykasveja, keskimmäinen kerros on viiniköynnöksiä ja ylimmäisenä kasvavat oliivipuut, seassa hieman kukkia ja sitruunapuita.

Oma puutarhamme on hyvin perustettu, mutta jäänyt muutamana viimevuotena liian vähäiselle hoidolle. Samanlainen rento puutarha oli naapurissakin. Meillä jäi syksyllä lehdet haravoimatta. Talvella ei ollut lunta tai pakkasta, joten kasvien talvisuojaus jäi tekemättä. Jatkuva vesisade sai nurmikkojen alkaneen sammaloitumisen kiihdyttämään tahtiaan. Pihamme näyttää nyt keväällä siltä kuin sitä ei olisi koskaan hoidettu. Naapurissa vaihtui asukkaat. Pohdimme mitä kaikkea teemme puutarhallemme, jotta se olisi taas kunnossa. Suunnitelmamme syntyi, mitä teemme. Toteutussuunnitelmaan pohdimme kaivurin käyttöä sammalenpoistossa ja muiden maansiirtotehtävien tekemisessä.

Uusi naapuri ehti ensin jo helmikuussa, jolloin alkoi puiden kaataminen, juurien nostaminen ja mullan ja soran ajaminen. Pörinää ja tärinää yli kolmen viikon ajan. Onneksi puiden kaataminen tehtiin lintujen pesinnän suhteen sopivaan aikaan. Eräs ystäväni kertoi hänen naapurinsa kaadattaneen pihapuunsa toukokuun lopussa, mikä aiheutti harmia pesiville linnuille. Viihtyisä puutarha vaihtui kaksiosaiseksi kentäksi, jossa on multaosa ja sorapintainen osa. Tämä ei täytä minun kriteereitäni puutarhasta, koska ei ole puita eikä muitakaan kasveja. Ilmeisesti kyseessä on moderni versio pihamaasta. Tämä tärinä ja pörinä teki minusta luonnonmukaisen puutarhanhoidon ystävän. Niinpä täydessä yhteisymmärryksessä sovimme, ettei meille tule kaivuria.

Kun luovuimme kaivuriajatuksesta, niin päätimme ensimmäiseksi, että teemme uudistamisen perinteisin työkaluin ja omin voimin. Aikaa saa kulua niin kauan kuin on tarpeen. Aloitimme puutarhan siivouksen sammalenpoistosta. Tällöin totesin, että turhaan olisimme syksyllä haravoineet lehdet, nehän lähtevät nyt samalla. Mitä mainioin väline sammalenpoistolle sekä juurien ja kantojen poistamiselle on vanhanaikainen perunakuokka, jolla joskus on tehty perunavakoja. Muita hyödyllisiä välineitä ovat pistolapio, erilaiset haravat, kirves, puukko ja saha. Roskaa tulee ja kunto kasvaa. Käsin poistaessa voi eri tuotteet lajitella omiin säkkeihin: haravointijäte, juuret ja oksat. Kuinka helppoa nämä onkaan viedä oikeisiin kohtiin jäteasemalla. Vielä on paljon tehtävä, jotta voimme kylvää uutta nurmea, mutta joitakin pensaita olemme jo istuttaneet. Uusien ruusujen valitsemista ja istutusta odotan innolla.

Näen tässä lähestymistavassa vain hyötyjä. Toimintamme saastuttaa mahdollisimman vähän. Kaikki jäte kierrätetään optimaalisesti. Oma kunto kohenee, kun lihakset saavat toimintaa. Ei tarvitse murehtia koronan takia suljettujen liikuntapaikkojen perään. Minimoimme täten kontakteja. Lintujen laulu kuuluu. Oman työn jälki näkyy ja siitä voi iloita. Kaikkein parasta on se, että samalla kadulla muutaman talon päässä on talo, jonka puutarhassa uudet asukkaat poistavat puiden kantoja ja juuria lihasvoimalla. Luonnonmukainen puutarhanhoito on siis kivaa ja trendikästä.

Koronabileillä kesäaikaan

Minulla on hyvä ystävä vuosikymmenien takaa. Tapaamme nykyisin harvoin ja aina ystäväni kutsusta. Nyt hän ehdotti nettitapaamista koronabileiden merkeissä. Ystäväni on hyvin pukeutunut ja tyylikäs, joten kutsun häntä tässä Tyylikkääksi. Kun pohdimme bileitä, niin päätimme kutsua mukaan myös harvemmin tapaamamme hyvin trendikkään ystävämme, joka ikänsä puolesta kuuluu riskiryhmään. Hän ilahtui kutsustamme. Tässä blogissa hän on Trendikäs. Minä olin aikoinaan sekä tyylikäs että trendikäs, mutta lähes kymmenen vuotta maalla ovat tehneet minusta taviksen. Olen siis tarinan Tavis.

Lauantai-iltana kello 20 avautui suuri illallistapaaminen netin välityksellä. Ensin esittelimme mitä kukin syö ja juo. Tyylikäs oli tilannut pizzaa ja hankkinut punaviiniä. Tavis oli tehnyt fetasalaattia ja ostanut proseccoa. Trendikäs oli hankkinut sushia ja juomaksi teen lisäksi shampanjaa. Ruokia maistellessa kävimme läpi kuulumisia. Kun punaviiniä, proseccoa ja shampanjaa oli kulunut muutama lasillinen, niin aloimme kertomaan joskus jo kuultuja tarinoita tuliaisista, joita olemme saaneet. Ensin jokainen kertoi ruoka- tai juomakokemuksen, joka on mykistänyt. Trendikäs oli saanut vieraaltaan perkaamattoman hauen eikä hän vieläkään ole perannut yhtään kalaa. Tyylikäs oli saanut peuranpaistin, hän ei osaa tehdä ruokaa, kuten tilattu pizza kertoo. Tavis sai paketin vaaleaa Kulta Katriinaa silloin, kun ei vielä ollut Tavis. Tavis pitää vahvasta ja tummasta kahvista. Mitä näille tuliaisille tapahtui? Kaikki käytettiin, mutta miten sitä voi jokainen arvailla. Meteli ja nauru oli niin kovaa, että jokaisen puoliso kävi kurkkaamassa tuota menoa.

Kun olimme nauttineet jälkiruuaksi Trendikäs teetä ja me muut espressoa, niin aloitimme kierroksen järkyttävimmistä lahjoista, jotka olemme saaneet. Trendikäs kertoi saaneensa ensimmäiseltä anopiltaan kristalliastian, joka oli sijoitettu silloisen aviomiehen vaatimuksesta parhaalle paikalle olohuoneeseen. Kerran siivouksen yhteydessä Trendikäs oli pudottanut kristalliastian ja se oli mennyt rikki. Ennen seuraavaa anopin visiittiä oli Trendikkään löydettävä samanlainen kristalliastia. Aikaa kului ja lopulta myös yhden kuukauden palkka samanlaisen astian hankkimiseen. Astia oli kuulemma erossa jäänyt miehelle.

Tyylikäs kertoi saaneensa tupaantuliaislahjaksi ystävältään peilin, jonka kehyksissä oli kirjavia eläinhahmoja. Muistan, kuinka hän seuraavana päivä soitti minulle, että mitä hän tekee sille. Peili oli kauhea, eikä hän voi sitä jatkuvasti katsella. Ehdotin, että hän vie sen varastoon. Kun peilin antanut ystävä tulee kylään, Tyylikäs laittaa sen jonkin taulun paikalle ja kaikki ovat tyytyväisiä. Tyylikäs kertoi, että ei ole kertaakaan hakenut peiliä esille eikä ollut varma löytyykö sitä enää.

Tavikselle epämieluisin lahja on töissä alihankkijalta saatu joululahja Karita Mattilan CD. Tavis pitää klassisesta musiikista, mutta vain miesten esittämänä. Matala, lempeä miesääni rauhoittaa ja sopraanon ääni kiristää hermoja. Lahjan avatessaan Tavis ajatteli "näin paljonko ne minua vihaa". Onneksi eräs Taviksen ystävä oli suuri Karita Mattila fani ja CD löysi kuulijansa. Näiden lahjojen käsittelyn yhteydessä totesimme, että ihmiset antavat lahjaksi sitä mistä itse pitävät. Ehkä lahja osuisi paremmin, jos lahjanantaja miettisi mistä lahjansaaja oikeasti pitää.

Kun viiniä oli kulunut hieman lisää, niin mietimme miten hävittää epämieluisa lahja. Totesimme, että rikkominen, piilottaminen tai poisantaminen ei aina riitä. Jälleen kolmessa kodissa oli melkoinen meteli. Olimme yksimielisiä siitä, että typerin tapa hävittää epämieluisat esineet on laittaa ne myyntiin Tori.fi tai muuhun vastaavaan nettikirpputoriin, jossa on kuva tuotteesta ja myyjä tunnistettavissa. Trendikkään poika oli myynyt äidiltään saamiaan tauluja netissä heti ne saatuaan ja äiti oli havainnut tämän. Molemmat pahoittivat mielensä tämän episodin yhteydessä.

Tyylikäs kertoi saaneensa iäkkäiltä sukulaisilta tauluja, jotka eivät sovi hänen moderniin kotiinsa. Hän on vienyt ne toiselle paikkakunnalle galleristeille myytäväksi. Tyylikäs oli saanut tauluista rahaa. Se ei kuitenkaan ollut pääasia, vaan hän halusi taulut sellaisille henkilöille, jotka niistä todella pitävät. Jos tuotteista haluaa saada rahaa, niin ne kannattaa antaa myytäväksi galleriaan tai käytetyn tavaran myyjälle. Tosin silloin ei saa kaikkea rahaa itselle, kun joutuu maksamaan välityspalkkion. Toinen mahdollisuus on vuokrata kirpputoripaikka, jossa myyjä jää tuntemattomaksi, mutta silloin on tavaroita oltava paljon, jotta paikkakustannus tulee katetuksi.

Tavis on suosinut kierrätyskeskuksia. Tosin Tavikselle tahtoo kertyä tavaraa myös kotiin. Kierrätyskeskuksiin viedyt tavarat ovat pääosin itse hankittuja, mutta mukana on myös saatuja esineitä, joille ei ole ollut tilaa tai käyttöä. Näistä ei saa rahaa, mutta ehkä joku saa  tarvitsemansa.

Kun kellojen siirtämisen aika tuli, muistelimme aikaa, jolloin meitä oli suurempi joukko - erään haasteellisen projektin henkilöstö. Trendikäs oli projektissa projektipäällikkönä, Tavis vastasi liiketoiminnasta ja oli kaikkien pomo, Tyylikäs vastasi kriittisestä osaprojektista. Yhteydet muihin projektissa työskennelleisiin ovat katkenneet. Projektin päätyttyä tapasimme toistemme kodeissa ja toimme toisillemme tuliaisiksi Sarpaneva Steel teräsvadit, jotka meillä kaikilla on vielä tallella ja käytössä. Kävimme projektiryhmänä myös Tukholmassa ja Berliinissä, joka silloin oli vielä jaettu kaupunki. Kaikki matka- ja tapaamiskulut jokainen maksoi itse. Silloin ei ollut koronaa eikä kesäaikaan siirtyminen väsyttänyt.

Ominaisuuksia - kertomus autoista, miehistä ja naisista

Vanha totuus kuuluu: Jos mies avaa naiselle auton oven, niin joko auto tai nainen on uusi. Tässä tekstissä käsittelen miehen näkemyksiä autostaan sellaisena kuin nainen ne havaitsee.

Miehelle auto on perheenjäsen. Autosta huolehditaan - pestään ja puunataan. Autoa ruokitaan - lisätään polttoainetta, öljyä ja muita nesteitä mitä ne sitten ovatkin. Auto katsastetaan ts. viedään vuosittaiseen terveystarkastukseen. Auton arvoa arvioidaan. Auton sukulaisia tarkkaillaan liikenteessä, montako serkkua näkyy.

Nykyisissä autoissa on paljon ominaisuuksia, jotka ihastuttavat maskuliinista auton omistajaa. Auto käskee kuljettajaa pitämään kädet ohjauspyörällä tai pitämään kahvitauon. Samaa auto voi toistaa muutaman kilometrin tai minuutin välein. Mies tykkää, että ne ovat auton hienoja ominaisuuksia. Jos vieressä istuva puoliso tekisi saman, huomauttaisi asioista monta kertaa, niin hän nalkuttaisi. Naisen mielestä auton paras ominaisuus on se, että takaluukku aukeaa itsestään ja ostoskassit saa helposti autoon.

Auton navigaattori kertoo miehen ajavan ylinopeutta. Mies inttää "en aja". Tämä toistuu, kun nopeus vaihtuu. Tämäkin on ominaisuus, vaikkakin aiheuttaa riitaa auton ja miehen välille. Vieressä istuva nainen ei ole aivan yhtä tyly. Nainen huomauttaa tarvittaessa "jarruta hyvä mies". Tämä saa miehen naurahtamaan, että "meillä on toinenkin navigaattori".

Naiselle auto on väline, jota käytetään silloin, kun omat jalat eivät riitä kävelyyn tai polkupyörällä ajamiseen tai julkista liikennettä ei ole. Monelle miehelle auto on esine, joka kuvaa miehen menestystä ja kyvykkyyttä. Nainen muistaa autostaan värin. Mies muistaa rekisteritunnuksen, kiihtyvyyden nollasta sataan ja hevosvoimat. Nainen ihmettelee, että eihän autossa ole hevosia. Olen kerran sortunut miehiseen statusautoon. Silloin piti saada kirkkaan punainen Audi -urheiluauto. Se kuulkaa tytöt kulki kovaa, reilusti yli 200 kilometriä tunnissa -  enkä vielä ottanut kaikkea irti. Selvyyden vuoksi Saksassa Autobahnalla, ei ylinopeutta.

Kuvasin vuosia sitten työhuoneeni ikkunasta, kun miehet paikkasivat katua. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sananvapautta, tasa-arvoa ja häirintää

Viime syksynä nykyinen oikeusministerimme totesi Eduskunnan kyselytunnilla "meillä on sananvapautta". Mietin pitkään tarkoittiko hän mitä sanoi vai oliko kyse ruotsinkielisen tahattomasta ilmauksesta. Mitä enemmän asiaa olen pohtinut sitä vakuuttuneempi olen, että hän tarkoitti mitä sanoi. Meillä on todellakin sananvapautta, mutta sitä säätelee monet muut lait ja sopimukset. Ihmisten huonokäytös nettikirjoittelussa tarkoittaa sitä, että kaikkien sananvapaus kapenee kokoajan. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että emme enää ole tasa-arvoisia sananvapauden suhteen. Erilaisen mielipiteen ilmaiseminen voi johtaa jopa syytteeseen. Ikääntyneet ihmiset eivät enää uskalla ilmaista mielipiteitään käyttäen nuoruudessaan oppimiaan sanoja, koska sanat saatetaan nykyisin kokea rasistisiksi, vaikka sanoja ei sitä tarkoittaisi. Sananvapauden rajoittaminen rajoittaa myös monimuotoisuutta, joka on kautta aikojen koettu yhdeksi kehityksen moottoriksi, erilaisuus on voimavara.


Tasa-arvon olen jo nuoruudessani ymmärtänyt miehen ja naisen väliseksi tasa-arvoksi. Olen iloinnut lasikattojen rikkomisesta, kun joku nainen on saanut aiemmin vain miehille kuuluneen tehtävän. Nykyisin tasa-arvo on mennyt jo liian pitkälle. Itse en ole koskaan töissäni kokenut tilannetta, jossa naisena olisin ollut miestä heikommassa asemassa. Toimin koko ikäni miesvaltaisella alalla. Olin "jätkä" "jätkien" joukossa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että en olisi voinut pukeutua kuten nainen korkokenkineni ja meikkeineni. Olin erilainen, mutta tasa-arvoinen sekä tehtävien että palkitsemisen suhteen. Meillä muutamilla naisilla oli välillä tosi hauskaa esimerkiksi häirintätilanteissa. Eräässä organisaatiossa oli miesjohtaja, joka tarrasi naisten rintoihin, kun tuli vastaan käytävällä. Emme kokeneet tätä häirinnäksi, vaan naureskelimme kaverille, jota pidimme ressukkana. Todelliset häirintäyritykset torppasimme heti alkuunsa, niin ei ole tarvetta jälkikäteen syytellä ketään.


Suurimmat pettymykset sananvapauden ja tasa-arvon saralla olen kokenut yhdistyksissä. Monissa yhdistyksissä jäsenten tehtävien jako ei toteudu ihmisten kompetenssien mukaan, vaan jollain aivan erilaisilla kriteereillä. Joissakin yhteyksissä koin, että minä naisena kelpasin kahvinkeittäjäksi ja juoksutytöksi. Saman aikaisesti joku harrastelija mies sai tehtäväkseen strategiaan, tietotekniikkaan tai visuaaliseen esittämiseen liittyvät tehtävät. Ne, joihin minulla olisi ollut ammattitaito. Pahimmillaan yhdistys maksoi noista tehtävistä ulkopuoliselle. Tästä voisin päätellä, että asiantuntijaorganisaatioissa on tasa-arvon saavuttaminen helpompaa kuin joissakin hyvin heterogeenisen porukan satunnaisissa yhdistyksissä. Onneksi näissä voi aina äänestää jaloillaan tai toimia tarkkailijana aktiivisen toimimisen sijaan. Erilaisuuden sietäminen tuo vahvuutta. Joukosta, jossa on vain saman henkisiä, voisi todeta "joukossa tyhmyys tiivistyy".