"Ping Pong" ja kirjoitus

 Lähipiirini ja monet tuttavani kirjoittavat ahkerasti. Osa on ammattilaisia: kirjailijoita, toimittajia ja äidinkielen opettajia. He tuottavat laadukasta tekstiä, jossa oikeinkirjoitus, kielioppi, teemat ja rakenteet ovat oikeaoppisia. Eräs heistä tekee jokaiseen tekstiinsä virheen, joko kieliopillisesti tai oikeinkirjoitusvirheen. Se on hänen tavaramerkkinsä. Osa kirjoittajista on puoliammattilaisia. He kirjoittavat yhtä hyvin kuin ammattilaiset, mutta ansaitsevat elantonsa jostain muusta. Nämä puoliammattilaiset käyttävät vapaa-aikansa kirjoittamiseen ja kirjoittamisen opiskeluun. 

Minä ja muutamat muut, jotka kirjoitamme ahkerasti, olemme amatöörejä. Kirjoitamme, kun siltä tuntuu ja ilmaisemme huolemme tai havaintomme kuten muussa yhteydessä olemme oppineet. Oma kirjoittaminen pohjautuu koulussa opittuun, opiskeluun liittyvien opinnäytetöiden tekemiseen ja työssä kirjoittamiseen. Kaikki nämä ovat vaatineet täsmällistä ilmaisua. Strategiseen kirjoittamiseen sain mentoriltani ohjeen "älä käytä adjektiiveja". Näin ollen olen muutamia kymmeniä vuosia välttänyt laatusanoja. Televisiota katsellessa saatan ajatella, että onpa kaunis ihminen. Kumppani saattaa sanoa "onpa kirveellä veistetty". Samainen kumppani saattaa sanoa "kaunis ihminen" ja minusta hän on pallinaama. Tämä kertoo hyvin sen, miksi asiatekstiin ei kuulu adjektiivit. 

Jotkut kirjailijat rikkovat tahallaan oikeinkirjoitussääntöjä. Tämä on heille tehokeino. Jotkut pitävät tekstiään lennokkaana, kun kirjoittamisen sääntöjä rikotaan. On kirjailijoita, jotka eivät käytä pilkkuja. Virkkeissä ei eroteta päälausetta ja sivulauseita. Virkkeet saattavat olla useita rivejä. Hankalaa luettavaa? Joku toinen erottaa päälauseet pilkuilla. Pitkä rimpsu päälauseita muodostaa virkkeen. Hypitään asiasta toiseen ja kaikki samaa pötköä. Sellaista on todella vaikeaa lukea. Tulee välttämättä mieleen Ping Pong. Pöytätennis on nopea peli. Pallo liikkuu puolelta toiselle eikä silmät tahdo pysyä mukana. Kutsun pilkutonta kirjoitusta ja päälauseiden erottamista pilkuilla pisteen sijaan "Ping Pong"-kirjoitukseksi. 

Samaan "Ping Pong"-sarjaan luen huonosti taitetut kirjat. Kun tehokeinoina käytetään kaikkea mahdollista: vasen suora, oikea suora, keskitetty, tasareunat ja vielä samalla sivulla, on vaikutelma levoton ja ikävä lukea. Usein se, mitä kirjoittaja tai taittaja pitää hienona, on lukijalle kiusallista. Rauhallinen visuaalinen ilme ja oikeaoppisesti kirjoitettu teksti on helppolukuinen. Tekstistä löytyy rytmi, joka vie mukanaan kuin valssi.

Roolit

 Seuraan innokkaasti yhteiskunnallisia tapahtumia ja politiikkaa. Tässä suhteessa eilinen, koronasyksyn syyskuun viimeinen päivä oli ravisuttava. Monta tuntia nettilähetysten seurantaa. Ensin Trump vs. Biden. Neljä vuotta sitten seurasin keskustelut suorana yöllä. Nyt tyydyin katsomaan nauhoituksen päivällä. Olen pitänyt Mr. Presidenttiä öykkärinä. Sain tälle käsitykselle vahvistuksen. Hän käyttäytyi kuin huomionkipeä viisivuotias. Toinen sentään yritti välillä puhua asiaa. Täysin hämäräksi jäi mikä oli faktaa ja mikä fiktiota kummankin puheessa. 

Heti perään seurasin suorana oman eduskuntamme välikysymyskeskustelua, joka pelottavan paljon muistutti aiemmin seuraamaani keskustelua. Syyttelyä! Herjaamista! Päälle puhumista! Tässäkin keskustelussa tuntui unohtuvan roolit. Yhteiskunnan instituutiot ja niitä hoitavat henkilöt eivät nykyisin osaa toimia tehtävänsä mukaisessa roolissa. Hallitus vs. oppositio! Kummalla tulee olla kristallin kirkas suunnitelma asioiden hoitamiselle? Tämän ja edellisen hallituksen aikana on striimatuissa keskusteluissa ollut havaittavissa roolien sekoittumista. Pääministerillä tuntuu olevan samanlainen ongelma kuin herra Trumpilla. Itsekeskeinen, herkkähipiäinen, äksy, kokematon ja tietämätön oman ideologiansa vanki. Vain asiantuntijoiden kirjoittamat puheet ovat hallittuja. Tosin esiintyminen on kontrolloidumpaa kuin Trumpilla.

Paikallispolitiikassa usein törmää samankaltaisiin ongelmiin. Omaetu ensin! Välillä unohtuu jäävätä itsensä ja niin toimitaan esteellisenä. Asioita ei tarkastella kokonaisuuksina. Linjaukset muuttuvat ja eri alueita kohdellaan eri tavoin. Pahimmassa tapauksessa, jos oma kanta ei voita, niin valitetaan oikeusistuimiin.

Omassa työssäni oli selvät roolit ja niihin liittyvät toimintatavat. Asioiden käsittely ja perustelut pohjautuivat faktoihin. Kunnioitettiin toisten näkemyksiä. Neuvoteltiin. Asetettiin laadulliset ja numeeriset tavoitteet ja niihin aidosti pyrittiin. Jokainen pysyi roolissaan. Tulosta syntyi.

Tämän päivän yhteiskunnassa parhaiten roolissaan pysyvät mielestäni opettajat. He noudattavat opetussuunnitelmia ja työnantajan ohjeita myös silloin, kun omat ajatukset ja mielipiteet poikkeavat ohjeista. Ikävää, että opettajan status yhteiskunnassa on muuttunut yhteisön tukipilarista sylkykupiksi. 

Jäätyäni pois työelämästä olen ollut mukana joissakin harrastuksissa ja yhteisöissä. Olen päätynyt aikuiseksi aktivistiksi ja vapaaksi kirjoittajaksi. Monissa harrasteyhteisöissä on kellokas, jota muut lehmälauman tavoin seuraavat. Jos joku muu sanoo samaa kuin kellokas, niin häntä ei kuunnella. Kellokasta jumaloidaan. Edellä kuvatun kaltainen virallinen tai epävirallinen harrasteyhteisön organisoituminen tekee harrastamisen vastenmieliseksi. 

Kuvassa maalaamani ystävyyden ikoni vuodelta 2011. Kristus ja Menas.

Hauskin autoni

 Kolmekymmentä vuotta sitten vaihdoin työpaikkaa. Menin töihin firmaan, jonka autopolitiikka oli mahtaileva. Niin minullekin tuli käyttööni kirkkaanpunainen, saksalainen ja sporttinen auto. Auton hankinnan hoiti konsernin talousjohtaja. Autoa odotellessani ajelin väliaikaisella autolla, joka ei ollut sporttinen. Eräänä perjantaina autoliikkeestä ilmoitettiin, että minulle tilattu auto on noudettavissa. Sovimme, että haen sen lauantaiaamuna ja vien samalla väliaikaisen auton pois.

Olimme perheen kanssa suunnitelleet mökkiviikonlopun. Sovimme järjestelyt siten, että haen auton aamulla yhdessä sisareni kanssa. Jatkamme suoraan matkaa mökille. Siihen aikaan puolet suvustamme asui samassa korttelissa. Päätimme sisareni kanssa mennä autokauppaan heti, kun se aukeaa. Tapasimme autollani. Autoliikkeessä ei firmamme yhteyshenkilö ollut sovitusta tapaamisesta huolimatta paikalla. Jäimme odottelemaan. Meihin luotiin epäileviä katseita henkilökunnan puolelta. Emme selvästikään olleet liikkeen kohderyhmää. Nuoret naiset verkkareissa! Odoteltuamme runsaan vartin tuli yksi automyyjä kysymään miten voisi olla avuksi. Kerrottuani, että olemme noutamassa oven pielessä seisovaa punaista paholaista, hän ohjasi meidät työpisteelleen. Minä ja myyjä istuimme vastakkain pöydän eri puolilla. Sisareni seisoi takanani, hänelle ei ollut tuolia. Kun asiat olivat lähes loppuun käsitellyt, tuli paikalle se myyjä, jonka piti asiaa hoitaa. Samalla vastapäätäni istuva mies sanoi "lähetämme nämä paperit allekirjoitettavaksi firmaanne". Takaa yhteyshenkilömme totesi "eikös sinulla ole allekirjoitusoikeus". Totesin, että ko. firman toimitusjohtajana voin ne allekirjoittaa. Kuin taikaiskusta kohtelumme muuttui. Molemmat herrat saattoivat meidät autolle. Nostivat viikonloppukassimme väliaikaisesta autosta uuteen autoon. Avasivat meille ovet. Olisivat kai meidätkin nostaneet. Siinä kumarreltiin ja kiiteltiin. Ilmeisesti pelättiin konsernimme asiakkuuden menettämistä.

Joitakin aikoja myöhemmin olin illalla työpäivän jälkeen matkalla kotiin autollani, joka sai miesten päät kääntymään. Pysähdyin liikennevaloihin ennen pitkää suoraa. Jotenkin tuntui siltä, että joku tuijottaa. Oikeanpuoleisella kaistalla nuorimies katsoi autoani ja minua. Mittailimme siinä toisiamme. Minä paalupaikalla. Nuorimies kakkosruudussa, päättyihän hänen kaistansa suoranpäässä. Hänellä oli väistämisvelvollisuus. Valot vaihtuivat. Starttasimme. Autoni kiihtyi paremmin. Ennen suoran loppumista nopeuteni oli lähes sata viidenkympin nopeusrajoitusalueella. Melkein yhtä nopeasti kuin autoni kiihtyi tulin järkiini. Tuollainen oli tyhmää. Samana iltana päätin, että lähden autoni kanssa käymään sen kotiseuduilla. Niin astuimme laivaan kesälomani ensimmäisenä päivänä. Saksalaisilla Autobahnoilla autoni päästi liialliset höyryt itsestään. Minä sain riittävästi testata autoni kiihtyvyyttä ja nopeutta. Ei tarvinnut enää hurjastella kotimaassa.

Seuraavana talvena Turun tätimme hautajaiset olivat arkipäivänä. Matkasin sinne autollani. Siunaus- ja muistotilaisuudessa kirkon työntekijät, sisareni ja minä olimme ainoat työikäiset. Kappelista seurakuntasalille oli matkattava autoilla. Suurin osa saattoväestä kulki takseilla. Minä tietenkin omalla autollani. Turun tätimme oli harras uskovainen, musikaalinen ja lahjakas kirjoittaja. Sisareni luki muistotilaisuudessa tädin tekstejä. Minä seurustelin papin kanssa ainoana aiheenamme pihalla hehkuva autoni ja sen ominaisuudet. Keskustelu käytiin papin aloitteesta.

Vaikka oli hauskaa, niin näiden ja muiden vastaavien kokemusten vuoksi osaan iloita harmaasta kansanautostani.

Naisena automiesten maailmassa

Olin nuorena innokas saamaan ajokortin. Suoritin teoriakokeen ja ajokokeen, kun olin 18 vuotta ja kaksi päivää vanha. Halusin oppia kaikkea autoon liittyvää ja opettelin vaihtamaan auton renkaat. Ajoin innokkaasti isäni autolla. Nykyisin halu hoitaa autoon liittyviä asioita on laantunut seuraavien kokemusten myötä.

Olin noin 25-vuotias, kun menin autokauppaan katsomaan minulle sopivaa autoa. Olin jo ennakolta miettinyt mitä haluan. Automyyjä tyrkytti minulle toista mallia kertoen "tuossa auton takaosassa on hyvä kuljettaa jääkaappia". Ihmetellen sanoin, että "miten minä sen sinne saan" ja menin ulos. Isän kanssa menin hänen tuntemaansa autokauppaan, sain asiallista kohtelua ja kaupat syntyivät.

Koska ajoin työssäni paljon, niin muutamia vuosia myöhemmin siirryin työsuhdeauton käyttäjäksi. Kolmas työsuhdeautoni oli dieselauto. Menin tankkaamaan autoani Essolle, joka sijaitsi nykyisen lääkäriliiton talon kohdalla Junatien varrella. Huoltoasema rakennuksesta syöksyi mies ulos huutaen "älä, älä, se on dieseliä". Rauhoittelin miestä, että tämä on dieselauto. Ei meinannut uskoa.

Seuraavan kerran vaihtaessani leasingautoani valitsin firman vaihtoehdoista itselleni sopivan. Toimitusjohtaja teki minulle ehdotuksen: "Ota sinä kollegasi runsaan vuoden vanha auto. Se on lähes sellainen kuin valitsit". Kovan tupakkamiehen auto haisi kuin raato. Kieltäydyin autosta niin uudesta kuin vanhasta. Onneksi samoihin aikoihin minua pyydettiin toiseen firmaan ja pystyin vaihtamaan työpaikkaa. Siellä sain valita auton. Valitsemani auton toimitusaika oli muutamia kuukausia ja autoliike toimitti minulle väliaikaisen auton. Kun ensimmäisen kerran läksin tuolla autolla liikkeelle, se ei lainkaan ollut samaa tasoa kuin koeajamani auto. Soitin autoliikkeeseen ja reklamoin auton olevan kuin traktori, tosin en ole koskaan ajanut traktoria. He kertoivat minulle, että heillä ei ole muuta valitsemaani väriä olevaa autoa. Ainoa, jossa on samanlaiset ominaisuudet kuin tilaamassani autossa, on valkoinen. Kerroin muiden ominaisuuksien olevan tärkeämpiä kuin värin. Auto vaihdettiin välittömästi.

Tankkasin autoni usein Herttoniemen liikenneympyrän vieressä olevalla huoltamolla. Samalla paikalla on nykyisin S-market. Eräänä iltana en saanut auki tuon valkoisen auton bensaluukkua. Pyysin huoltamon sisältä apua. Menin huoltoaseman omistaneen miehen kanssa autolle. Avasin autoni oven ja samalla mies avasi bensaluukun ongelmitta. Ovien lukitseminen oli lukinnut myös bensaluukun.

Parikymmentä vuotta autoiltuani olin täysin traumatisoitunut autoihin. Auton hankinta tökki. Oli aivan sama ostiko oman vai ottiko työsuhdeauton. Tankkaus oli myös ongelmallista. Tarvitsin autoa työssäni liikkuessani. Autoissa päädyin taas omaan autoon ja isän mukanaoloon auton hankinnassa. Näin on vielä lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Tankkauksen ratkaisin tuolloin käyttämällä palveluasemia. Pohjoisrannassa oli Svenska Klubbenin ja tien välissä pieni palvelutankkauspiste. Toinen samanlainen oli Tullinpuomin Shell. Näitä käytin. Nykyisin osaan tankata. On pakko. Bensan jakelupisteiden vieressä on myymälöitä, joista voi ostaa kahvia, pullaa ja muuta syötävää, mutta ei autotarvikkeita tai korjauspalveluita.

Nämä kaikki kokemukset ja monta muuta tulivat mieleeni, kun viikonloppuna myin netin kautta ilmoittaen nimissäni olleen perheen peräkärryn. Kaupat tein erittäin miellyttävän ja hyväkäytöksisen nuoren miehen kanssa. Kaikki sujui asiallisesti ja hienosti. Sain kuitenkin ilmoitukseni johdosta mitä erikoisempia tarjouksia. Huvittavin oli miehen tekemä tarjous, jossa hän tarjosi vanhan muulinsa vaihdossa ja noin 30 prosenttia pyytämästäni hinnasta rahana. Olin myymässä en vaihtamassa.

En muista kuinka monta autoa minulla on ollut. Merkit muistan, malleja en. Rekisterinumeroista muistan nykyisen ja edellisen autoni tiedot. Minulla ei ole ainuttakaan valokuvaa yhdestäkään autostani. Tämän jutun kuvat ovat Uudenkaupungin automuseosta. Nykyinen autoni kertoi minulle eilen, kun käynnistin sitä: "ole hyvä ja vaihda avaimen paristo". Nyt kerään rohkeuttani, että voin tuon asian hoitaa autoni huoltopaikassa. Kaikesta edellä mainitusta huolimatta tunnen autoa ajaessani samaa vapauden tunnetta, josta olen nauttinut jo lähes 48 vuotta.

Lemmen viemää: Kolmantena päivänä...

Sturm der Liebe, Lemmen viemää, saippuasarjaan jäin koukkuun pari vuotta sitten. Selailin kanavilta tulevia suoria ohjelmia ja pysähdyin katsomaan tätä saksalaista sarjaa, joka sijoittuu baijerilaiseen hotelliin. Pidän saksalaisista sarjoista, koska ne ovat hyvin tehtyjä ja kielen vuoksi. Saksankieltä kuulee nykyisin harvoin. Kerran katselin sarjaa, kun kumppanini tuli töistään. Hän istuutui kanssani katsomaan ja jäi myös koukkuun. Nykyisin katsomme kaikki jaksot yhdessä niiden koukuttavuuden vuoksi. Kumpikin meistä kuuntelee tarkkaan puhetta. Makustelemme outoja sanoja niitä kuullessamme. 

Viikko tai kaksi sitten sarjassa esiintyi mielenkiintoinen sanonta. Sarjassa esiintyvän yhden keskeisen henkilön dementoitunut isä oli jo jonkin aikaa ollut tyttärensä ja vävynsä luona. Monien vaiheiden jälkeen isä ilmoitti lähtevänsä kotiinsa. Tytär yritti estellä, mutta isä kysyi, muistaako tytär sanonnan, mitä tapahtuu kaloille kolmantena päivänä. Tytär muisti, että ne alkavat haista. Isä kertoi, että sama tapahtuu vieraille, jotka alkavat haista kolmantena päivänä. Tunnistin heti, että tätä sanontaa on käyttänyt Saksassa opiskellut tuttavani kertoessaan vieraistaan, jotka eivät lähde kulumallakaan. Meillä sanonta on käytössä puolittain vitsinä. Tässä kohdassa ei meillä vieraiksi lasketa vanhempia, sisarruksia eikä lapsia. 

Kun vajaa kymmenen vuotta sitten muutin kumppanini kanssa saman katon alle, niin yksi suuri kulttuuriero oli ystävien tapaamiset. Minulla oli helsinkiläinen tapa, jossa ystäviä tavataan ravintoloissa lounaan tai illallisen merkeissä. Pitkän ruokailun yhteydessä keskustellaan asioista. Joidenkin ystävieni kanssa käyn taidenäyttelyissä, konserteissa, oopperassa ja teatterissa. Harvemmin vierailemme toistemme kodeissa. Muutettuani maalle olemme tavanneet myös kotonani, jolloin valmistamme yhdessä hyvän illallisen. Tällöin vierailuun liittyy myös yöpyminen. Minä pidän siitä, että voin istua kaikessa rauhassa iltaa hyvän ruuan ja juoman äärellä.

Kumppanillani oli tapana tavata ystäviään joko omassa kodissaan tai ystäviensä luona. Aluksi stressasin näitä vierailuita kovasti. Oliko meillä riittävän siistiä? Oliko vieraille tarkoitettu vessa riittävän puhdas? Mitä tarjotaan? Nyt olen oppinut tuon huoleni olevan aivan turhaa. Kumppanini ystävistä on tullut minunkin ystäviä. Heistä on aivan luonnollista auttaa minua keittiössä. Eivät he enkä minä hätkähdä, jos vessapaperi loppuu vessasta. Haen vain uuden rullan kodinhoitohuoneen kaapista. Nämä tapaamiset ovat rentoja niin meillä kuin heillä. Yhdessä jutellaan, nauretaan, lauletaan, kilpaillaan, saunotaan, uidaan ja tehdään kaikkea kivaa. Vain poikkeustilanteissa yövymme toistemme luona. Nykyisin minä nautin näistä tapaamisista.

Onneksi meillä ei ole sellaisia ystäviä tai tuttavia, joista Saksassa lääkäriksi opiskellut tuttavani kertoi. Minä en kestäisi, jos meille tulisi joku tuoden paketin Kulta-Katriinaa ja kuvittelisi, että sillä saa viikon täysihoidon. Silloin voisin käyttää sanontaa "kolmantena päivänä vieraat alkavat haista".

Kukko kiekuu

Asumme keskellä kylää. Kaikki palvelut ovat alle kilometrin säteellä kotoamme. Lähes jokaisessa taloudessa on yksi tai useampi koira. Meillä on aidattu koiravapaa alue. Usein kaduilla tai teillä kävellessä pihoilla olevat koirat haukkuvat ohikulkijoita. Joskus ne jopa murisevat. Osan tiedän nimeltä ja puhuessani niille ne kuuntelevat ja vastaavat. Käytän niistä kuitenkin nimitystä ne en he. Minulle eläimet ovat se ja ne. Kylällämme on myös hevosia ja kissoja.

Eilen kävellessäni aamulla asioille kuulin jalkakäytävälle selvästi kukon kiekuvan. Oli pakko pysähtyä ja kuunnella. Kyllä se todellakin oli kukko. Kiekuminen oli kuitenkin hieman vaisua. Pohdin, että edellisen kerran kuulin kukon kiekuvan kauan kauan sitten. Yritin paikallistaa pihan, josta kiekuminen kuuluu. Oliko se noin sata vuotta vanha rakennus, jossa aikoinaan oli limonaditehdas? Vai oliko se 1980-luvun tiilitalo, jonka pihalla on vanha ulkorakennus? Vai onko se korkean lankkuaidan takana oleva hatuntekijän talo? Uskoin kiekumisen kuuluvan entisen limonaditehtaan pihapiiristä.

Tänä aamuna tulin kumppanini kanssa torilta. Viimeisiä kesätoripäiviä oli tänään. Samaan aikaan aamupäivällä se kukko kiekui. Kiekui kerran, kiekui toisen. Pohdimme yhdessä, mistä kiekuminen kuuluu. Kello oli jo puolen yhdentoista paikkeilla. Lapsena olin kuullut, että kukot kiekuvat aamulla varhain ja herättävät talon asukkaat. Kuvittelin silloin, että kukko kiekuu kuudelta. Jos kuulin kukon kiekuvan muuhun aikaan, ajattelin, että hullu kukko. Tiedän kukoista aika vähän. Lähempää tuttavuutta olen tehnyt aapiskukon kanssa, kun opettelin lukemaan. Toinen tuntemani kukko on se, joka munii tyynyn alle pääsiäisaamuna suklaamunan. Ai miten kukko munii? Lapsuudenkodissani se oli isä tai äiti.

Kolmas tuntemani kukkolaji on kukkopillit, joita minulle on vuosien kuluessa siunaantunut muutama kymmen. Pääasiassa ne ovat savesta tehtyjä perinteisiä, mutta joukosta löytyy myös keraamisia designkukkoja ja jopa puusta valmistettu. Suurin osa on suomalaisia, mutta olen muutaman saanut lahjaksi maailmalta. Se kiekunut kukko oli aito. Päättelin sen olevan "kunnian kukko". Olen jo lapsena oppinut sen, että "kunnian kukko ei laula", jos tekee jotain kiellettyä. Nyt molemmilla kerroilla kuljin kukkotalon ohi matkalla, jonka tarkoituksena oli auttaa muita ihmisiä. Ensimmäisen kerran elämässäni kuulin "kunnian kukon" laulavan.

Kuvassa Lohilammen museon kouluhuone, jossa on kiertokoulun aikainen esineistö.

Isoäidin herkut - osa 2

Yleisön pyynnöstä jatkan kertomustani isoäidin ruuista. Tässä sijat 4 - 10. Ruuat on isoäitini valmistanut 1910-luvulta peräisin olevan oppinsa perustella, toki 1960-luvulle sovitettuina. Silloista ruokaa voisi kuvata lähiruuaksi, joka valmistettiin huolella tuoreista raaka-aineista. Myös siisteys oli ruuanlaitossa tärkeää. Laitan tähän kuvan Sumppeen leipureista 1930-luvulta. Tunnistan kuvista vain isoäitini, joka jäätyään leskeksi alle 40-vuotiaana työskenteli jonkin aikaa Sumppeella. Kuvasta näkee kuinka siististi leipurit olivat pukeutuneet valkoisine esiliinoineen ja päähineineen.

Kuva Isoäidin arkistosta. Isoäiti takana vasemmalla, muita en tunne.

 

Sijalle 4 pääsee paistettu silli. Silli oli kaupan sillitynnyristä ostettu nk. rasvasilli. Vielä 1960-luvulla oli suuri uutinen, kun sillilaivat palasivat saaliinsa kanssa ja kaupasta oli saatavissa uutta silliä. Rasvasilli oli kokonainen silli, joka putsattiin kotona. Sillistä jäi käytettäväksi kauniit fileet. Samanlaisia saa nykyisin ostaa muoviin pakattuina. Sillifileet käärittiin voipaperiin ja pakettia paistettiin kuumalla valurautaisella paistinpannulla käännellen, ettei paperi pala. Pehmeiksi paistetut sillifileet laitettiin pitkulaiselle kalavadille. Päälle silputtiin ruohosipulia ja lorautettiin kermaa. Mitä parhain lisuke varhaisperunoille oli siinä. Vahva kilpailija tälle sijalle oli voissa paistetut tuoreet silakat.

Koko suvun ja tuttavapiirin mukaan legendaariset "Mamman lihapullat" pääsevät sijalle 5. Ne olivat eriomaisia kuten äitinikin tekemät lihapullat, mutta eivät kuitenkaan minun listallani pääse tämän korkeammalle. Näitä erinomaisia lihapullia voi edelleenkin saada isäni valmistamana. Ilmeisesti äitini opetti ohjeen isälleni. Meillä asuva herrahenkilö tekee myös hyviä lihapullia, jotka paranivat huomattavasti, kun hän korvasi sipulikeittojauheen oikealla sipulilla.

Jokaisella aterialla isoäiti tarjosi jälkiruokaa. "Ottakaa jälkiruokaa, se sulattaa ruoan", näin hän totesi lohjalaisittain. Isoäidin jälkiruuat olivat kiisseleitä, jotka oli valmistettu oman puutarhan antimista, omena, kirsikka, herukat, raparperi. Joskus syksyllä oli tarjolla omenariisipuuroa. Jälkiruuat pääsivät sijalle 6. Listani kärjessä on pääsiäisen ajan jälkiruoka, omenamämmi.

Sijalle 7 pääsee isoäidin valmistama pannukakku. Pannukakkua isoäiti valmisti, jos oli jäänyt jäljelle manna- tai riisipuuroa. Pannukakku oli paksua ja se oli maustettu kardemummalla. Kuulostaako tutulta? Ahvenanmaan pannukakkua! Samanlaista tehtiin myös Sammatissa tai Lohjalla. Toinen isoäidin valmistama kardemummaherkku oli tavallinen pulla. En kuitenkaan kutsuisi sitä tavalliseksi, se oli erinomaista.

Isoäidin valmistamista keitoista muistan kesäkeiton. Se oli valmistettu kesän ensimmäisistä kasviksista. Erinomaisesti valmistettu keitto pääsee sijalle 8. Muita isoäidin keittoja en muistakaan. Laatikkoruuista mieleeni tulee ensimmäisenä silakkalaatikko ja kaalilaatikko. Laitan kaalilaatikon sijalle 9. Sijoittumiselle on se syy, että kaaliruokien valmistus on periytynyt minulle saakka. Äitini valmisti erinomaista kaalilaatikkoa ja niin kutsuttua kaalipataa. Kaalipata on kesäkeittiöissä helppo, seurustelun ohessa valmistettava ruoka. Nyt aikuisena on nautinnollista istua valmistamassa tätä ruokaa ja nauttia ystävien seurasta ja vaikka valkoviiniä siinä ohessa. Padassa paistetaan jauhelihaa. Liha maustetaan suolalla. Vähitellen ja pienin annoksin lisätään suikaloitua varhaiskaalia. Kun kaikki kaali on lisätty maustetaan seos valkopippurilla ja siirapilla. Hyvin kypsytettynä tuo ruoka vie kielen mennessään.

Kaalilaatikosta pitää kertoa tarina siitä, kun ehdotin nykyiselle kumppanilleni vuosia sitten varhaiskaalin ilmestyttyä kauppoihin, että tekisin meille kaalilaatikkoa. Hän tyrmäsi ajatukseni todeten "en pidä kaalilaatikosta". En antanut periksi herkkuruokani suhteen ja totesin "et ole syönyt minun laittamaa". Minä teen kaalilaatikon äitini ohjeen mukaan. Paistan jauhelihan, joka on mieluusti sika-nautajauhelihaa. Maustan jauhelihan suolalla. Pilkon kaalin melko pieniksi paloiksi, poistan kaikki kovat, valkoiset osat ja keitä kaalin. Samoin keitän riisi- tai ohraryynejä, molemmat ovat sopivia. Sekoitan kaikki kypsät aineet ja maustan valkopippurilla ja siirapilla, lisään tarvittaessa suolaa. Nesteenä käytän kaalinkeitinlientä. Tätä seosta paistetaan vähintään tunti. Viime viikolla kumppanini pyysi minua valmistamaan "sitä hyvää kaalilaatikkoa".

Sijalle 10 laitan syltyn. En sen vuoksi, että olisin siitä pitänyt. Syltty oli isoäidillä siankyljestä valmistettu maustettu rulla, joka keitettiin. Aikoinaan sylttyä käytettiin leikkeleenä ja alkupalojen yhtenä osana. Isoäitini oli tottunut nuoruudessaan, että kaikki käytettiin hyväksi teurastuksen yhteydessä. Muistan kuinka isoäitini opetti paikkakuntamme nuorelle lihamestarille tuon liharullan käärimisen siankyljestä. Isoäiti keitti sen. Minä en sitä syönyt kuten en muulloinkaan.

Tässä katsaukseni mieleenpainuvimpiin isoäidin ruokiin. Monta herkkua jäi ulkopuolelle listaani. Erinomaisia olivat palapaisti, patapaisti ja pihvit. Kasviksista isoäiti valmisti herkullisia salaatteja. Usein ruokapöydässä oli vihreää salaattia, jossa oli kanamuna-kermakastike. Joskus isoäiti innostui tekemään myös perunasalaattia. Monipuolista ja huolella valmistettua ruokaa voita ja kermaa unohtamatta.