Joulupukin muodonmuutos

Lapsuudessani kerrottiin, että Joulupukki asuu Korvatunturilla yhdessä tonttujen ja joulumuorin kanssa. Siellä he asuvat edelleen. Tuolloin tontut valmistivat lahjat ja paketoivat ne. Syksyllä tontut lähtivät kurkistelemaan ikkunoista, olivatko lapset kilttejä, ja keräsivät ikkunoiden raoista lasten kirjoittamat kirjeet, joiden pääsisältö oli lahjatoiveet. Muori valmisti koko porukalle ruuat ja kutoi sukkia ja lapasia lahjoiksi.

Yhteiskunnan rakennemuutoksen aikaan Joulupukki laajensi liiketoimintaansa Rovaniemelle joulupukin pajaan, joka toimi lähinnä postitoimistona joulupukille eripuolilta maailmaa saapuneille kirjeille. Kaikkiin kirjeisiin vastattiin. Tuo liiketoiminta ei ollut kannattavaa. Joulupukki päätti kuunnella liikkeenjohdon konsulttia, joka ehdotti postimyyntiluetteloita joululahjoista. Se oli nykyisen toiminnan ensiaskeleita.

Nykyisin Joulupukki johtaa melkoista joulukonsernia. Joulupukki asuu edelleen Korvatunturilla ja näyttäytyy itse vain joulun alla tehdyllä videolla, kuinka hän käy matkaan. Monia toimintoja on ulkoistettu. Tontut eivät enää valmista lahjoja, vaan pääasiassa erilaiset nettikaupat toimittavat ne suoraan koteihin. Tonttujen tehtävänä on lasten käytöksen tarkkailu, joka tapahtuu vakoiluohjelmilla tarkkailemalla kännyköitä ja tietokoneita. Kun tonttujen ei enää tarvitse liikkua paljoa, vaan he istuvat näytön ääressä ja syövät nettikaupasta tilattuja pizzoja ja hampurilaisia, niin heistä on tullut pullukoita.

Joulumuorin ruuat kelpaavat enää vain Joulupukille. Sukkien kutominen ja myyminen on ulkoistettu Martoille, joten joulumuorilta jää aikaa muuhun. Tärkein työtehtävä on tyttötonttujen somevaikuttamisen johtaminen. Aikaa jää silti telenoveloiden seuraamiseen ja glögien ja viinien maisteluun arviointeja varten.

Rovaniemen pukinpaja on nyt Santa Claus Village monimuotoisine palveluineen. Uusin joulupukin businessavaus on Lohjan joululuola. Maan alla vuorottelee kaksi pukkia, toinen on ammattinäyttelijä ja toinen amatöörinäyttelijä. He istuvat vuorollaan luolan perällä ja tapaavat vierailulla olevia lapsia. Kommentteina olen heistä kuullut, toinen on ujo ja toinen on hidas. Joulupukin mielestä paikallaan istuminen ja asiakkaiden odottaminen on hieman vaisua, vaikka asut ovat hienot ja kalliit.

Eniten Joulupukkia harmittaa alihankkijoina toimivien joulupukkien kirjava joukko. On lihavia ja laihoja, pitkiä ja pätkiä, puheliaita ja hiljaisia, murisevia, äriseviä, sammaltavia (sammaltaa = puhua epäselvästi päihtyneenä), nauravaisia, iloisia, kuuntelevia, keskustelevia, laulavia, valepukkeja, pikapukkeja ja monia muita. Noille joulupukeille olisi pitänyt järjestää koulutus ennen kuin he voivat ilmoittaa itsestään. Nyt sekalainen joulupukkien joukko löytyy Joulupukin hyväksymiltä sivustoilta. Hinnat vaihtelevat nollasta eurosta satoihin euroihin.

Joulupukin tulisi olla lapset huomioiva ja kuunteleva. Eduksi on, jos joulupukki ymmärtää ja puhuu eri kieliä. Ehdoton edellytys on selkeä ja lempeä puhetapa. Tämän vuoden noloin on ollut sammaltava joulupukki suuressa tapahtumassa.
Oikean Korvatunturin joulupukin kirjoitusasu on tässä Joulupukki.

Olutta

Piti kirjoittaa kahvista, mutta kaljajuttu siitä tuli. ”Oluen kristillinen historia” -luento sai minut pohtimaan oluen merkitystä. En tiennyt, että ensimmäiset olutta koskevat merkinnät ovat noin 6000 vuoden takaa (4000 eKr.). Olut on maailman suosituin alkoholijuoma. Sen tiesin, että keskiajalla olut oli tärkeä juoma, joka korvasi veden, minkä saattoi olla saastunutta. Sitä en tiennyt, että oluella oli merkitystä sekä leivän korvikkeena että lääkkeenä. Suomessa 1800-luvulla juotiin yli kaksi litraa olutta päivässä ja sotilaat yli neljä litraa. Oluen vahvuus oli keskiajalla 2 - 2,5 prosenttia. Eri väestöryhmille tarkoitetut oluet olivat laadultaan ja vahvuudeltaan erilaisia.

En ollut aiemmin pohtinut tuota luennon aihetta, mutta tietysti luostareissa elettiin ravinnon suhteen samoilla ehdoilla kuin muuallakin. Luostareihin kehittyi merkittävä oluen panimotuotanto. Kun olutta alettiin myydä pulloissa ja kuljettaa pitkiä matkoja, oluesta oli tehtävä vahvempaa säilyvyyden takaamiseksi. Tunnetuin luostarin panimossa työskennellyt nunna lienee ollut Katharina von Bora, joka vuodesta 1525 lähtien oli Martti Lutherin vaimo. Martti Luther oli oluen ystävä, joka viihtyi oluttuvissa ja vietti railakasta opiskelijaelämää Erfurtissa. Häihinsä Lutherin kerrotaan tilanneen 11 tynnyrillistä olutta (4400 litraa). Martti Luther kutsui usein vieraita kertoen vaimonsa panneen uutta olutta.

Luennoitsija esitti teorian, että luterilaiset alueet olisivat olleet olutseutua ja katolilaiset viiniseutuja. Tosin hän kumosi väitteensä toteamalla, että esimerkiksi Baijerissa juodaan olutta ja siellä ollaan katolilaisia. Minä ajattelin, että oluen ja viinin suosion on määritellyt ilmasto. Niillä alueilla, jossa viinirypäleet eivät menesty, mutta humala ja ohra kasvavat, on luonnollista tehdä olutta.

Lohjan Kirkniemen kartanon osti Flemingien suvulta Augustin Ehrensvärd vuonna 1759. Hän perusti kartanoon olutpanimon tarkoituksenaan tuottaa olutta myytäväksi Viaporin rakentajille. Rakennusmiehiä oli Viaporissa tuohon aikaan noin 7000, jota voisi sanoa melkoiseksi asiakaspotentiaaliksi. Ongelmaksi muodostui kuitenkin kuljetus pitkin kuoppaista tietä. Olut ei säilynyt hyvänä ja niin Ehrensvärd myi kartanon jo seuraavana vuonna. Uudet omistajat kuljettivat oluen Raaseporiin, jonne matka oli lyhyt ja olut säilyi hyvänä tuon matkan.

Lapsuuden kotiini ostettiin ruokakaupasta ruokajuomaksi pilsneriä, jota tuolloin ei pidetty alkoholijuomana. Alkoholia myytiin vain Alkoissa. Pilsneriä myytiin puolenlitran pulloissa, joita oli puukoreissa 24 kappaletta. Korit olivat suuria ja painavia. Teini-iässä ruokajuomakseni tuli perheen päivällisellä lasillinen pilsneriä. Nykyisin liitän joihinkin perinteisiin ruokalajeihin lager-tyyppisen oluen. 

Ensimmäisen olueni oluttuvassa join 16-vuotiaana matkalla Stuttgartista kielikurssille Innsbruckiin. Ryhmämme bussi pysähtyi juuri suljetun oluttuvan pihalle. Meidät otettiin vastaan, jokaiselle tuotiin litran kolpakko olutta ja makkaraa. Kun yritin nostaa tuoppiani kahvasta, niin isäntä koputti minua olalle ja näytti oikean otteen. Tuon otteen hallitsin, kun opiskeluaikana Italian helteessä tilasimme isot oluet. Se olikin 1,5 litraa, josta puolet jäi tuoppiin.

Luostarioluista olen Brysselissä tutustunut Leffen oluisiin. Ne ovat hieman vahvempia, ja niitä löytyy suomalaisista kaupoista. Intiassa oluen valinta oli helppoa, kun tarjolla oli vain Kingfisheriä. Oikeastaan tiedän oluesta hyvin vähän. Brittiläisissä pubeissa on vaikea valita useista hanaoluista. Tšekkiläinen olut on poikkeuksetta hyvää ja useimmiten vahvuudeltaan keskiolutta. Prahan oluttuvissa on tarjolla oluen lisäksi erinomaista ruokaa. Lähiseudun laajin olutvalikoima löytyy tammelalaisesta Keppanakellarista.

Muutama vuosikymmen sitten, kun sisareni kanssa olimme lounaalla Helsingin keskustassa, viereisen pöydän kaksi iäkästä rouvaa tilasivat pullon olutta jaettavaksi keskenään. Silloin se huvitti, mutta ei enää. Nuoruusajan kaksi kolme tuopillista olutta on vaihtunut miehen kanssa jaettavaan tölkilliseen olutta, kun tarjolla on oluen vaativaa ruokaa. Oikeastaan minä vaadin olutta, koska mieheni ei pidä oluesta eikä mistään muustakaan alkoholijuomasta, joten valinta viinienkin suhteen on minun.

Tekstiä varten maisteltuja oluita. Vasemmalla olevat pullot ovat Alkon myymiä luostarioluita. Tölkki oikealla on hankittu kylän Salesta ja se on Auran Bock-tyyppinen linnaolut. Bock-oluet olivat myös Lutherin mieleen.

Puhe ja juhlapuhe

Olen elämäni aikana saanut kuulla tai joutunut kuuntelemaan satoja puheita, joista osa juhlapuheita. Näistä puheista yksi on jäänyt erityisesti mieleeni. Se on juhlapuhe lähes kahdenkymmenen vuoden takaa. Juhlapuheen piti Sammatin Sampomäellä Sampojuhlissa silloinen eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen. Päivä oli helteinen. Me löysimme katsomosta varjopaikat. Nummen soittokunta soitti Riitan polkan ennen puhetta. 

Riitta Uosukainen aloitti puheensa ”täällä sentään soitettiin Riitan polkka. Kun keväällä olin Tuusulassa, niin Raine Ampujan orkesteri soitti ennen puhettani Ison Iitan”. Yleisöllä oli hauskaa ja kaikki seurasivat taidokasta puhetta ja reagoivat puheen mukaisesti. Kalevala ja Lönnrot olivat puheessa sopivasti mukana. Samoin asu, joka oli helteestä huolimatta muinaispuku, paksua villaa. Minulla on ollut tilaisuus kuulla valtioneuvos Riitta Uosukaisen puheita monia kertoja. Henkilökohtaisesti muistan hänet käyttämäni töölöläisen kampaajan asiakkaana. Kun hän saapui kampaajalle, hän otti tilan haltuun, mutta oli ystävällinen.

Monissa tilaisuuksissa olen tuntenut myötähäpeää puhujan kanssa. Miltä sinusta tuntuisi, kun

• Puhuja aloittaa "minä en ole mikään puheen pitäjä".
• Tervetuliaissanat kestävät puoli tuntia ja juhlapuhe vartin.
• Tehtävään valittu puhuu paatoksella tunnin kiitospuheenvuorossaan.
• Paatoksellinen pilkka naapurimaastamme.
• Puhuja sekoilee paperiensa kanssa.
• Puhuja ei saa selvää omasta käsialastaan ja takeltelee.
• Juhlapuhuja saapuu paikalle, kun tilaisuus on päättymässä, ohjelma on esitetty ja loppukahvit juotu. Hän haluaa kuitenkin pitää puheensa, jossa hän puolituntia kehuu itseään. Hän ei sanallakaan mainitse juhlan aihetta eikä juhlan kunniavieraita, noin yhdeksänkymmentävuotiaita. Monella senioreista taksi odottaa. 
• Juhlapuhuja sekoilee vuosiluvuissa ja aikamäärissä.
• Juhlapuhujalle vierasperäiset sanat ovat vaikeita esimerkiksi "kansakoulun isän" nimi voi olla vaikka Cygnazius.

Edellä mainittuja juttuja sattuu niin kauan, kun juhlapuhuja valitaan aseman perusteella, ei osaamisen perusteella. Ääni on asiantuntemuksen lisäksi toinen tärkeä seikka. Riitta Uosukaisella on puhuessaan käytössään sekä osaaminen että asema. 

Tämän päivän suosikkipuhujani on tasavallan presidentti Alexander Stubb. Ylen vaalitentissä pitämänsä puhe oli upea teknisenä suorituksena. Ilman paperia, yleisöön katsoen ja kestoltaan sekunnilleen oikean pituinen puhe. Sanavalmius ja kielitaito ovat hänellä erinomaiset ainakin suomi, ruotsi, englanti. Yhden Stubbin saksankielisen puheen olen seurannut. Ääntämys oli hyvä, mutta ei äidinkielen tasoa. Seuraan  netistä hänen puheitaan. Mistä en ole pitänyt ovat valtiovierailujen juhlapuheissa jotkut vitsit tai kevennykset. Ne pilaavat muuten taidokkaan puheen ja oivallisen esiintymisen.

Agricolan patsas Viipurissa

Matkanjohtaja ja matkaopas

Matkanjohtaja ja matkaopas ovat samankaltaisia ammattinimikkeitä kuin opettaja ja terapeutti, joista aiemmin kirjoitin. Ne ovat tehtäviä, joihin on tarjolla opinnot ammattiin, mutta nimikkeitä voi käyttää kuka tahansa ilman koulutusta ja osaamistakin. Kerron tässä vain räikeimmistä kohtaamisista. Suurin osa on osaavia ammattilaisia, jotka täyttävät matkanjohtajan tai matkaoppaan kriteerit, joita ovat asiakaspalvelutaito, matkakohteiden tuntemus, selkeä suullinen esiintyminen ja hyvä kielitaito sekä kaikkien asiakkaiden kohtaaminen tasapuolisesti.

Muutamia oppaiden lausahduksia vuosien takaa: "meillä ei asiakkaat syö koskaan ravintolassa, vain me oppaat", "tuo vuori edessä on nimeltään, kun menette taukopaikan ovesta sisään vessat ovat vasemmalla", "tapaamispaikassa täytyy olla kymmenen minuuttia ennen ilmoitettua aikaa", ”huoneeseen 13 majoittuvat jonkin sortin pariskunta Tiina ja Tauno” vain muutamia mainitakseni. 

Kun aikoinaan kysyimme Luxorissa oppaalta kuinka pääsemme Niilin yli Kuninkaiden laaksoon, emme saaneet kysymykseen vastausta, vaan toteamuksen "ei sinne voi mennä kuin ryhmän kanssa". Selvitimme itse mitä haluamme nähdä ja kuinka matkaamme. Lopulta tuo opas oli samalla lautalla menossa yli, matka maksoi silloisessa rahassa viisi penniä. Lautalla oli useita taksinkuljettajia ja erään kanssa pääsimme sopimukseen päivän kuljetuksesta. Retkemme oli onnistunut ja näimme kaiken minkä halusimme.

Olen ollut kerran matkalla, jossa matkanjohtaja oli niin huppelissa, että puhe sammalsi. Sen sijaan, että hän olisi huolehtinut ryhmästään, niin kaksi matkaseurueen jäsentä hoivasivat tuota matkanjohtajaa. Viimeisenä päivänä hän johdatti meidät aivan vastakkaiseen suuntaa kuin piti ja kotimatkamme kesti viisi tuntia kauemmin kuin ohjelmassa oli kerrottu. Tuolla ylimääräisellä kierroksella käytiin mitä merkillisimmissä paikoissa, jotka eivät mitenkään liittyneet matkan aiheeseen. Ne olivat osa matkanjohtajan henkilöhistoriaa.

Edellä kerrotuista ja joistakin muista kokemuksista johtuen pidän omatoimimatkoista. Niiden huono puoli on se, että joihinkin paikkoihin pääsee vain ryhmän mukana. Tuolla edellä kerrotussa Kuninkaiden laaksossa jouduimme soluttautumaan erääseen suureen saksalaisten ryhmään, kun Tutankhamonin hautaan pääsi vain ryhmän mukana. Hyviä puolia on paljon. Voi tutustua niihin asioihin, joista on kiinnostunut. Aikataulun voi määritellä itse. Sisäistää asiat paremmin, kun ottaa niistä itse selvää. Voi syödä ja juoda, kun haluaa. On täysin vapaa ja vastuussa vain itsestään.

Omatoimimatkoja olen tehnyt ehkä viisikymmentä yhtä ryhmämatkaa kohden. Seura- tai ryhmämatkan tulee olla jotenkin erityinen, jotta lähden sellaiselle. Niin paljon paremmat kokemukset minulla on omatoimimatkoista. Tänä kesänä meillä oli mahdollisuus tehdä omatoimiretki Johanna Oraksen taidekartanoon Koski Tl:ssä. Tuo kohde on avoinna vain ryhmille, mutta tänä vuonna heinäkuussa se oli avoinna yksittäisille vieraille. Aivan ihanat lukiolaisnuoret oppaina ja taiteilijan itsensä nauhoittaman esittely kodistaan. Oli kuin hän itse olisi ollut paikalla. Upea kokemus!

Kuva omatoimimatkalta Venetsiaan

Juhannus sata vuotta sitten

Kuvassa vuodelta 1924 juhannuskoivut ovat ovenpielissä, kuten ennen oli tapana laittaa. Juhannusruusut olivat tuolloin kukkineet, kertoi kuvan tyttö. Nyt, satavuotta myöhemmin, juhannusruusut kukkivat jo kesäkuun alussa.

Kuvan mökki sijaitsee Sammatissa Haarjärvellä. Mökki on vieläkin olemassa, oikeammin mökin tupa ja kamari. Kuvan oikean laidan eteinen on erilainen, samoin ullakkokerros. Kävin tuossa talossa kuvassa vasemmalla olevan tytön kanssa 1980-luvulla. Hän kertoi tuvan ja kamarin olevan entisensä. Tyttö, Alma, nautti tuosta käynnistä.

Kuvassa on Alma isoäitinsä Marian kanssa. Marialla oli tuohon aikaan 15 lastenlasta, joita hän kaipasi kovasti. Marian lasten perheet asuivat Lohjalla, Helsingissä ja Viipurissa. Jotkut Marian lapsenlapsista syntyivät kuvan ottamisen jälkeen. 

Mökin ympärillä Marialla oli pari hehtaaria maata, jossa kasvoi perunaa ja muita tarpeellisia juureksia. Pihapiirissä oli myös omenapuita. Tien toisella puolella oli pieni kaurapelto. Marialla oli yksi lehmä navetassaan. Heiniä hän kantoi lehmälleen sylissään ja piti pimeällä palaavaa pärettä suussaan. Lapsien varoitteluista hän ei välittänyt. Maria rakasti kahvia ja joi sitä päivittäin. Hänellä oli tapana aamulla neljän viiden aikoihin keittää itselleen kahvia muiden vielä nukkuessa. Lapsenlapset kutsuivat tuota nautinnollista kahvihetkeä "mummun salakahviksi". Hauskaa luettavaa ovat kuvaukset Marian vierailuista Viipurissa etenkin 1905 suurlakon aikainen matka. Maria oli isoisoäitini.

Äitini serkku Alma oli vanhimpia lapsenlapsia ja äitini nuorimpia. Ikäeroa heillä oli 22 vuotta. Alma oli hyvä koulussa ja kansanopistossa. Hartaana kristittynä hän kävi vuosia Vivamon kursseilla. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän eli äitinsä kanssa kahden. Isä kuoli Alman ollessa noin kuusivuotias. Lahjakas Alma on kirjoittanut paljon muistiinpanoja ja kertomuksia Sammatista, joka oli hänelle rakas paikka. Hän oli vuonna 1935 perustamassa Sammattiseuraa. Suurin Alman lahjoista oli laulunlahja. Hän voitti nuoruudessaan laulukilpailuja ja lauloi kotikirkkonsa, Turun tuomiokirkon, kuoroissa pitkään.

Kuvan kissan nimeä en löytänyt mistään. Marian juhannusruusuja kasvaa omalla kotipihallani, jotka olen siihen istuttanut parin välisijoituspaikan jälkeen. Ruusujen kuva on otettu16.6.2020.

Hyvää juhannusta!

Kotiinkuljetusta ja lähiruokaa

Lapsuuden kotikunnassani oli parikymmentä kauppaa kylän keskustassa ja osuusliikkeiden sivumyymälöitä pitkin pitäjää. Molemmilla osuusliikkeillä oli monipuolinen tavaravalikoima ja liikkeissä eri osastoja. Kylän keskustassa oli myös pieni yksityiskauppa, jonka yrittäjä erottautui muiden tarjonnasta kotiinkuljetuksilla. Liiketilan valikoima oli vaatimaton, mutta ilmeisesti takatilassa oli kunnon varasto. Kuljetukset kauppias teki pienellä ranskalaisella pakettiautollaan. Jos asiakkaita ei ollut liikkeessä eikä tilauksiakaan, niin kauppias soitteli potentiaalisille asiakkaille "mitäs tänään tuodaan" -puheluita. 

Meidän perheemme käytti monia eri liikkeitä ja tuottajien omia myyntipisteitä. Kotiamme lähinnä oli sekatavarakauppa, joka monelle lapselle oli se kylän karkkikauppa. Tärkein tuote lapsen näkökulmasta oli nallekarkit, joita kutsuttiin penninkarkeiksi. Valkoisesta paperista kauppias teki nopeasti pienen kartion, jonne hän laski ostettavan määrän yleensä kymmenen tai kahdenkymmenen pennin edestä. Toinen hittituote oli Fazerin lakritsipatukka, Jos oikein muistan, niin sellaisen sai viidellä pennillä. 

Meillä oli iso puutarha ja siellä oli paljon hyötykasveja. Molemmat isoäidit olivat taitavia kotipuutarhureita ja niin vanhempani tuottivat omaan käyttöön perunaa, porkkanaa, punajuuria, sipulia, salaattia, tilliä ja persiljaa. Marjoja ja omenoita saatiin riittävästi. Kurkut ja tomaatit ostettiin noin kilometrin päässä olleelta puutarhalta. Usein menimme kavereiden kanssa lapsiporukalla sinne ostoksille.

Jännittävin ostosmatka meille lapsille oli kananmunatalossa käynti. Matkalla oli suuri alamäki ja ylämäki pienellä hiekkatiellä. Perillä talonpihalla saattoi tavata kalkkunoita, joita hieman pelkäsimme. Tuvassa oli vanha, kauniisti koristeltu seinäkello. Äiti yritti jarrutella intoamme käydä munaostoksilla. Koskaan ei voinut tietää paljonko ostoksista säilyi ehjinä: pahimmillaan yksi ainoa, joskus puolet ja harvoin kaikki.

Asuimme aivan kylän keskustassa, mutta löytyi siitä lähistöltä maitotilakin. Asiakkaat sopivat tilallisen kanssa ostettavan määrä, veivät maitohinkkinsä asiakastilaan ja noutivat iltalypsyn jälkeen maitonsa ja jättivät toisen hinkin seuraavaa päivää varten. Kävin tuolla kavereiden kanssa, vaikka meidän perhe ei sieltä maitoa ostanut. Me lapset inhosimme maitoa ja pakollisista maitolasillisista päivässä tarvittava määrä oli vähäinen, joten meistä ei oikein ollut litrakaupalla ostajiksi.

Molemmilla osuuskaupoilla oli omat leipomonsa. Toisessa oli hyvä ruisleipä. Toisen vaaleat leivät ja konditoriatuotteet olivat parempia. Päivittäin oli saatavilla lisäaineettomia ja tuoreita tuotteita. Kaupat olivat tuolloin avoinna maanantaista perjantaihin kello seitsemääntoista ja lauantaisin kello kolmeentoista. Mitä muuta kotona tarvittiin haettiin siitä liikkeestä, jossa oli meille parhaiten sopivia tuotteita. Monet kotitaloudet olivat sitoutuneet tiettyyn liikkeeseen ja ostivat ruokansa "tilille". Me maksoimme käteisellä säilyttäen valinnanvapautemme.

Tuolloin ruuan pystyi hankkimaan läheltä, Sitä pystyisi nykykriteerein kutsumaan luomuksi. Ruoka oli aina tuoretta. Ihmiset osasivat kasvattaa ja tuottaa monia raaka-aineita sekä valmistaa niistä herkullisia  aterioita. Palvelu kaupoissa ja tuottajien omissa tiloissa oli poikkeuksetta hyvää. Toiminta oli kannattavaa, joku jopa elätti perheensä myymällä penninkarkkeja. Silloin ei tarvinnut laskea muovipakkauksen tuoteselosteesta montako lisäainetta tuotteessa on. Ennen kaikkea Väänäsen harmaa rellu voittaa mielessäni nykypäivän woltit.

Opettaja ja terapeutti

Syntymäkotini oli kansakoululla, jossa äitini oli opettajana. Kotimme oli tilava: sali, kaksi kamaria ja keittiö sekä muut ajanmukaiset tilat. Elettiin aikaa, jolloin suuret ikäluokat olivat aloittaneet koulunkäyntinsä. Opettajien koulutusta oli lisätty, jotta kaikkialle saataisiin päteviä opettajia. Maksettiin jopa syrjäseutulisää. Opettajat olivat arvostettuja henkilöitä yhteisössään. Äitini kertoi, kuinka häntä kohdeltiin alle kolmekymppisenä lähikartanon rouvan nimipäivillä papista seuraavaksi arvokkaimpana. 

Koko ikäni lähipiiriini on kuulunut opettajia. Oma opettajakokemukseni on viikko ja kaksi päivää abiturienttikeväänä. Tulevalle opiskelijalle palkka oli hyvä, niin myös kokemus. Harkitsin itselleni toisenlaisen uran ja hylkäsin matematiikan tai historian opettajan ammatit. Noista ajoista ovat yhteiskunta, koulutus, opettajuus, perheet ja lapset muuttuneet melkoisesti.

Olen kuullut, että eri puolilla maatamme on puute pätevistä opettajista. On kouluja, joissa jopa puolet opettajista on epäpäteviä tehtäväänsä. Varakkaat kunnat kilpailevat palkoilla. Pätevät opettajat, joilla on maisterin koulutus, ovat joutuneet tukalaan tilanteeseen. Palkkakehitys on polkenut paikoillaan. Pedagoginen vapaus on kadonnut, kun eri tahot puuttuvat opetukseen: opetusalan järjestöt, kuntien opetuspäälliköt esikuntineen, yritykset, yhteisöt, vanhemmat. Näillä kaikilla on oma lusikkansa sopassa. Kun tähän lisätään epäpätevien opettajien suuri määrä, niin ei ole ihme, että oppimistulokset heikkenevät. Epäpätevillä "opettajilla" tärkein motiivi lienee varmistaa työpaikkansa seuraavallekin lukukaudelle ja mielistellä rehtoreita, oppilaita ja vanhempia.

Minua ihmetyttää suuresti se, että opettajaksi voi kutsua itseään kuka vain. Ei tarvita pätevyyttä sen enempää opetettavasta aineesta kuin pedagogiikasta. Lapsuudessani nämä henkilöt olivat ohjaajia tai neuvojia ja heillä oli substanssi hallussaan. Itselläni on viime vuosilta kokemusta lähinnä kielten ja taideaineiden opetuksesta. Kielten opettajaksi kelpaa, jos on ulkomaalainen puoliso. Vuosia sitten menin saksan kertauskurssille. Oma saksan kielen taitoni on erittäin hyvä. Opettajana oli henkilö, jolla oli "kyökkisaksa" hallussa, mutta kielioppi täysin hukassa. Monelle jäi kurssilla varmasti vääriä käsityksiä datiiveista ja akkusatiiveista. Oma kurssini jäi kesken, se oli niin turhauttavaa. Taiteen opetuksessa useat kurssit ovat olleet opettajille keskustelukerhoja. Aluksi ajattelin, että opettajat haluavat tehdä oppilaansa riippuvaisiksi itsestään ja näin taata työnsä vielä tulevinakin vuosina. Sittemmin olen havainnut, että esimerkiksi värioppi on ollut näiltä "opettajilta" hukassa. Onneksi nykyisin löytyy nettikursseja ja minulla on mahdollisuus saada erinomaista opetusta. Kiitos teille osaavat opettajani siellä kaukana!

Psykoterapeutit ovat toinen ryhmä, jonka nimikkeiden villi käyttö ihmetyttää minua. Minun ajatusmaailmassani psykoterapeuteilla on psykologin tai lääkärin koulutus, jonka lisäksi koulutusta on täydennetty psykoterapian ja psykoanalyysin menetelmien koulutuksessa. Kävin itse yli kaksikymmentä vuotta sitten työnohjaajan koulutuksen. Kaksivuotinen koulutus antoi menetelmäosaamisen työntekijöiden auttamiseen ja työyhteisöjen ongelmatilanteiden ratkaisuun. Tuolloin opin, että terapian tarpeessa olevat tulee ohjata koulutetuille terapeuteille.

Nykyisin voin lukea nettimainoksia, joissa erilaiset "terapeutit" tarjoavat palveluksiaan. Mainoksissa kutsutaan keskustelemaan terapeutin kanssa, jolla on kokemusta perheenäitinä ja joka on käynyt lyhyen, mutta kalliin opiskelun. Kun tutkin opiskelun tarjoajan nettisivuja, niin terapeutiksi valmistuu viidessä tai kahdeksassa lähiopetuspäivässä. Olen sitä mieltä, että noiden opintojen tarjoaja käyttää ihmisiä hyväkseen sekä hyväuskoisia opiskelijoita että näiden tulevia asiakkaita.

Tämän ajattelun laukaisi tilaisuus, jossa yritystoimintaan liittyvä koulutus ilman ennakkoilmoitusta muuttuikin meditointi-istunnoksi täysin yllättäen. Silmät käskettiin sulkea ja pälpätys alkoi. Pidin silmäni auki ja näin tuon kauheuden. Tiesin kahdella osallistujalla olevan elämässään vaikea vaihe ja he romahtivat. Muutaman päivän pohdin tuota puoskarointia. Olin tosi vihainen. Terve ihminen voi valita rentoutuskeinokseen hieronnat, äänimaljat, meditaation tai vaikka keskustelun niin kutsutun terapeutin kanssa, mutta henkisesti tai fyysisesti sairas ihminen tarvitsee pätevän avun itselleen. Samaa voi sanoa niin lasten kuin aikuisten opetuksesta. Jokaisella on oikeus pätevään opettajaan. Pätevät opettajat ja terapeutit ovat opiskelleet vuosia yliopistoissa ja ovat suorittaneet vähintään maisteritasoiset opinnot. Kutsuttakoon epäpäteviä ohjaajiksi, neuvojiksi tai opastajiksi. Eihän bussinkuljettajaksikaan voi hypätä matkustaja, joka on joskus nähnyt bussia ajettavan. Annettakoon arvo ammatilliselle osaamiselle.

Lohja - sinnepäin

Suomen itsenäistymisen ensimmäisinä vuosina Kansalaissodan jälkeen monen maatyöläisen oli mietittävä elämäänsä uudelleen. Olot maaseudulla olivat muuttuneet. Vaikka torpparit ja mäkitupalaiset pystyivät lunastamaan viljelemänsä maan omakseen, niin taistelu naapureita vastaan oli jättänyt syvät arvet. Ei niilläkään ollut helppoa, joka olivat pysyneet puolueettomina. Ympäristökunnista maatyöläisiä houkuttelivat Lohjalle teollisuuslaitokset ja kaivos. Lohja - sinnepäin! Vaikka työolot olivat vaikeat, niin riippumattomuus ja vapaus vapaa-ajalla kutsuivat. Säännöllisistä työajoista huolimatta työ oli raskasta ja terveydelle haitallista. Kaivosmiehen terveyttä uhkasivat pölykeuhkot, kuulon heikkeneminen ja valkosormisuus. Sellutehtaan työoloja kuvasi 17-vuotias nuorukainen ”olen helvetissä uunimiehenä”.

Maaseudun töitä 1930-luvulla

Mahdollisuus ostaa maata ja rakentaa oma koti tarjoutui Lohjalle muuton yhteydessä. Rantakantille muodostui työläisasuinalue. Pieniinkin taloihin tehtiin oman perheen kodin lisäksi hellahuone tai kaksi vuokrattavaksi toisille työläisperheille. Pihapiirissä kasvatettiin perunaa ja muita kasviksia, jotka varastoitiin talveksi. Marjapensaat ja omenapuut tuottivat lisäansioita vuokratulojen lisäksi. Onnea oli oma talo ja piha, jolla joskus kesäisin saattoi käyskennellä talven varalle kasvatettu porsas. Merkittävää oli se, että lapset pääsivät kouluun. Kauppalan keskustassa oli kansa- ja yhteiskoulu. Lapsilla oli mahdollisuus vielä parempaan.

Rantakantin taloja 1930-luvulla

Hyvällä yhteishengellä ja naapuriavulla selvittiin vaikeista ajoista, pulavuosista ja sodasta. Pommisuojina toimivat Multapään rinteessä olleet maakellarit. Naapurin menestyksestä iloittiin yhdessä. Alueen ensimmäisiä ylioppilaita juhli koko Rantakantti. Uutta ylioppilasta halusivat kaikki muistaa ja lahjaksi tuotiin vaikka herätyskello. Korkeakoulut ja yliopistot kutsuivat Turussa tai Helsingissä.

Keskusaukio 1930-luvun lopulla

Onnelaan alkoi tulla säröjä, kun kauppalan keskustaa alettiin modernisoida. Viehättävät puutalot ja puutarhat jyrättiin pala palalta uusien monikerroksisten kivitalojen alta. Samalla rikkoutui yhteisöllisyys. Kun kouluaukio muuttui keskusaukioksi, moni jo muualle muuttanutkin suri. Näihin aikoihin rakennettiin ja rakennettiin, mutta moni uusi rakennus jäi huonolle hoidolle ja rappeutui. Päästiin taas purkamaan. Viimeisimpänä on ollut purkutyön alla seurakunnan omistama Kanttorila, jonka annettiin rappeutua korjauskelvottomaksi.

En osaa sanoa milloin kaupungin hallinnossa alkoi sinnepäin -meininki. Hallinnollisia yksityiskohtia en tunne, mutta meitä kaupunkilaisia informoidaan jatkuvasti epäonnistuneista kiinteistökaupoista, pitkittyneistä ja kustannuksiltaan kasvaneista rakennushankkeista ja sisäilmaongelmista jopa uusissa rakennuksissa. Kaikkeen tähän tulevat kuvaan julkiset nokittelut ja valituskierteet. Myytävät kiinteistöt saattavat olla tyhjillään vuosikausia, kun lopullinen kauppa odottaa valitusten käsittelyä hallinto-oikeuksissa. Sinnepäin näkyy erityisesti viestinnässä. Viestintä on puutteellista, joko vahingossa tai tarkoituksella. Kielellisesti ongelmia tuottavat mm. yhdyssanat ja päivämäärät. Tarkoittaako 12.10 kelloaikaa vai päivämäärää? Todella huonon kuvan markkinointiviestinnässä antaa se, että päivämäärä 12.10. onkin ilmaistu kelloaikana. Yhdyssanat tuntuvat olevan ongelmallisia ja niin vuoden vaihteessa Lohjalla juhlittiin Uuden vuoden juhlaa, kun varmaankin tarkoitettiin uudenvuodenjuhlaa.

Sinnepäin -viestintä korostuu matkailun markkinoinnissa. Puolessa tunnissa Helsingistä Lohjalle ajat vain runsasta ylinopeutta tai kaupunkien rajalta toiselle. Onneksi nykyisin ymmärretään pääkaupunkiseudun merkitys Lohjan matkailulle eikä enää haahuilla Kiinan tai Japanin markkinoille. Näitä sinnepäin -juttuja riittäisi. Tytyrin museokäytävien mainostetaan olevan 100 metrin syvyydessä, kun todellisuus on paljon vähemmän, noin 80 metriä. Voisiko tästä kaikesta saada aikaan jotain sellaista, että Lohjasta voitaisiin todeta ”sinnepäin” tuossa sadan vuoden takaisessa positiivisessa merkityksessä. Lohja – sinnepäin? Lohjan keskustan kolme matkailupilaria olisivat mielestäni Puu-Anttila – kirkko – museo, ”Sokeripalaan” kunnostettu taidemuseo ympäröivine yksityisine gallerioineen ja Aurlahti.

Kun seisoo Laurinkadun ja Suurlohjankadun risteyksessä selkä Keskusaukiolle, voi nähdä Puu-Anttilan lohjalaisen koulutuksen helmen, joka nykyisessä asussaan elää uutta kukoistuskautta. Puu-Anttilan pihapiirissä on Anttilan tilan renkitupa, nykyisin kotiseututalo. Pihan pysäköintipaikoille voisi mielestäni rakentaa puutaloja. Modernit puutalot täydentäisivät alueen puurakentamisen eri vuosisatoja kuvaavaksi keskittymäksi. Kirkkokenttä on kohtuullisen hyvässä kunnossa. Kirkko ja kirkkomaa kuvaavat aluetta jopa yli 500 vuoden takaa. Museon aluetta kehutaan jo nyt matkailijapiireissä upeaksi. Se on 1900-luvun alkupuolen vauraan maalaistalon, kartanon tai pappilan pihapiiri. Pedagogion näyttely voisi kuvata lohjalaista koulutusta aikojen kuluessa. Tämä olisi ”Aikojen saatossa” -reitti.

”Sokeripalan” kunnostaminen tarjoaisi Lohjalle uuden ja uniikin funkkiskohteen ja taidemuseon. Sinne voisi sijoittaa nykyiseen Lohjaan kuuluvilla alueella toimineiden taiteilijoiden teoksia. Ansioituneen taitelija Adolf Lietsalon maalauksia on tällä hetkellä sijoitettuna jopa terveysaseman keittiösyvennykseen. Jos ”sokeripalaan” sijoitettaisiin kuvataiteen museo, niin se tukisi myös ympärillä olevia gallerioita ja saisi nekin uuteen kukoistukseen. Kuvataide on suurelle joukolle matkailijoita se tärkein tutustumisen kohde. Kävelymatkatkin ovat lyhyet tälle taidereitille.

Lohja kutsuu itseään järvikaupungiksi ja sitä se tosiaankin on. Onhan Lohjalla Etelä-Suomen suurin järvi ja noin sata muuta järveä. Aurlahden ranta hiekkakenttineen ja paikallaan polkevine palveluineen muodostaa jonkinlaisen olohuoneen Lohjan keskustan asukkaille, mutta se ei tarjoa mitään turisteille. Järvi-Suomesta löytyy todellisia matkailijalle suunnattuja järvihelmiä, esimerkkinä vaikka runsaan 2000 asukkaan Puumala, jossa rannan palveluista löytyy jopa samppanjabaari näköaloineen. Aurlahti vaatisi kokonaissuunnitelman, jossa järvi, rehevä kasvillisuus ja rakennettu ympäristö erilaisine palveluineen muodostavat kokonaisuuden, josta jokainen löytää haluamansa. Sen verran täytyy Aurlahtea kehua, että 2023 oli rantaravintolassa aivan erinomainen palvelu.

Kun edellä esittämäni kolme kokonaisuutta saadaan kuntoon, voidaan Lohjan keskustan matkailutarjonnasta todeta Lohja – sinnepäin!

Kuvat Taina Partasen arkisto