Ammattimaista, puuhastelua vai pätemistä

 

En ole lainkaan yhdistysihminen. Tästä huolimatta olen kuulunut yli kolmeenkymmeneen yhdistykseen, joista kolmessa olen toiminut kirstunvartijana. Epäkiitollisempaa tehtävää en keksi. Halu käyttää yhdistyksen varoja vastoin yhdistyksen sääntöjä ja yhdistyslainsäädäntöä pulpahtelee ajoittain esille. Luokittelen yhdistykset, joihin olen kuulunut tai kuulun, neljään eri ryhmään.

Nuoruudessa kuuluin moniin yhdistyksiin lähinnä hyväntekeväisyystarkoituksessa. Yhdistyksen jäsenmaksu käytettiin ainakin osittain hyväntekeväisyyskohteisiin, joihin saattoi vielä erikseen lahjoittaa yhdistyksen kautta. Nykyisin tämän saman voi tehdä kerta- tai kuukausilahjoittajana ilman minkään yhdistyksen jäsenyyttä.

Toinen merkittävä yhdistysryhmä oli 1970-luvulta tämän vuosituhannen alkuun ammatillista toimintaa tukevat yhdistykset. Näiden yhdistysten lehdet, jäsenkirjeet ja tilaisuudet olivat merkittäviä ammatillisen kehityksen kannalta. Tällaisia yhdistyksiä olivat Suomen laatuyhdistys sekä erilaiset systeemityön ja projektityön yhdistykset. Nykyisin tarvittava tieto löytyy netin kautta ilman yhdistysten jäsenyyttä.

Ammattiyhdistykseen liityin 46-vuotiaana. Olin siihen saakka sopinut itse palkkani ja muut työehtoni enkä tarvinnut mitään ammattiyhdistyksen rajoituksia. Tuolloin työpaikkani henkilöstösihteeri, joka oli minua pari vuotta vanhempi, oli tehnyt luettelon henkilöstöstä ja lisännyt siihen arvioita. Kohdallani luki "vanha 48 v.". Minut oli arvioitu vanhaksi, todellista ikääni vanhemmaksi. Tällöin päätin liittyä TEKin jäseneksi. Onneksi en kuitenkaan ole koskaan tarvinnut ammattiyhdistyksen tai työttömyyskassan palveluita.

Neljäs ryhmä on harrastustoimintaan liittyvät yhdistykset, joita voisi kuvata otsikon mukaisesti. Niiden toiminta on joko ammattimaista tai puuhastelua tai pätemistä. Näissä yhdistyksissä ongelmana on hyvin heterogeeninen jäsenistö. Oppineisuus, tiedot, taidot ja käytöstavat ovat hyvin erilaisia. Moniin yhdistyksiin muodostuu kahden tason jäseniä erilaisin kriteerein. Omakohtaisesti olen kokenut esimerkiksi sukupuoleen pohjautuvan jaottelun tai osaamiseen jollakin keinotekoisella ja sääntöjen vastaisella tavalla tehdyn jaottelun. Toimin aikoinaan yhdistyksessä, jossa naiset kelpasivat kahvinkeittäjiksi ja asiatytöiksi ja miehet tekivät kaikki osaamista vaativat tehtävät riippumatta siitä, oliko heillä osaamista vai ei. Hieman kirpaisi, kun omassa työssäni vastasin sähköisen asioinnin liiketoiminnasta, mutta en kelvannut nettisivujen tekijäryhmään, jossa oli vain miehiä, joilla ei ollut mitään käsitystä asiasta ja tuloskin oli sen mukainen. Keittelin heille pari kertaa kahvia ja sitten erosin koko yhdistyksestä.

Puuhastelu ja päteminen johtavat monta kertaa hyvinkin rajuihin toimiin yhdistyksissä. Jäsenistön toimintaa ja mielipiteitä pyritään rajoittamaan perustuslain vastaisesti. On yhdistyksiä, joissa hankaloitetaan jäsenten liiketoimintaa puuhastelun kustannuksella. Usein heikko osaaminen tai itsetunto johtaa pätemiseen yhdistyksessä. Henkilö haluaa jyrätä itseään osaavampia, oppineempia ja lahjakkaampia monin eri keinoin. Näistä ehkä ikävintä on nimittely seuraavasti: "olet kateellinen", "olet lahjaton", "olet osaamaton", "et ole luova", "valehtelet" ja "olet ikävä ihminen". Tällaisia toteamuksia olen kuullut, vaikka en ole itse ollut niiden kohteena. Työpaikoilla puhuttaisiin työpaikkakiusaamisesta. Voisiko olla yhdistyskiusaamista?

Onneksi nykyisin voi harrastaa ilman että kuuluu johonkin yhdistykseen. Yhdistyksen toimintaa vastaavat palvelut löytyvät nettiryhmistä, joissa keskitytään kulloinkin käsillä olevaan asiaan ilman henkilöön menevää arviointia. Itse kuulun ja seuraan aktiivisesti ryhmiä, joissa käsitellään historiaa, kotiseutua, kirjoittamista, taidetta, musiikkia ja käsitöitä. Nämä ovat korvanneet yhdistykset ja toimintapiirit, joissa henkinen ilmapiiri oli usein ahdistava. Tällä hetkellä kuulun neljään yhdistykseen, joista kahdesta olen ilmoittanut eroavani ensi vuoden alussa. Jäljelle jää kotiseutuyhdistys, jonka ainaisjäsen olen. Ja sokerina pohjalla Tekniikan Akateemiset erityisesti jäsenlehtien vuoksi.

Alma

 Alma oli isoäitini ikätoveri ja hyvä ystävä. Hän oli myös isoisäni sisarpuolen tytär. Hänestä ei koskaan puhuttu serkkuna tai tätinä. Hän oli Alma. Alman elämä oli traaginen. Hän menetti isänsä hyvin varhain. Äitinsä, isoäitinsä ja enonsa hän menetti ennen kuin täytti kolmekymmentä vuotta. Tädit ja serkut olivat hänen läheisimpiä sukulaisiaan. 

Alma Nikun talon puutarhassa 1900-luvun alussa Anna Nevanlinnan ottamassa kuvassa.

Alma oli lahjakas lapsi. Koulutodistuksessa oli vain ysejä ja kymppejä. Alman musikaalisuus toi hänelle voittoja laulukilpailuissa. Kansanopiston kronikassa 1920-luvulla pojat kirjoittivat "Alman laulunääni yli muiden helää. Sellainen tyttö vaikka kanttorina huoleti voisi elää." Alman esikuvia laulajattarina olivat "Ruotsin satakieli" Jenny Lind ja Elna Eliasson. Alma oli läsnä laulajatar Elna Eliassonin ensikonsertissa Helsingin Yliopistolla 14.11.1935. Alma lauloi yksin, kvartetissa ja kuoroissa.

Alma oli harras kristitty. Tämä oli hänen elämänsä kivijalka. Alma palveli Herraansa ja ihmisiä. Työuransa hän teki koti- ja talousapulaisena. Joku voisi sanoa: hukattu lahjakkuus. Alma vietti paljon aikaansa Vivamossa kursseilla. Almalta jäi paljon kuvia ja materiaalia Vivamosta. Alman pitkäaikainen koti oli Turussa. 

Kuvassa näkymä Alman kodin parvekkeelta.

Alman kotikirkko oli Turun tuomiokirkko ja tuomiokirkkoseurakunta.

Alman rakkaus kotiseutuaan Sammattia kohtaan ei koskaan ehtynyt. Alma oli Helsingissä asuessaan 1930-luvulla perustamassa Sammattiseuraa ja kuului seuran ensimmäiseen hallitukseen. Alma toimitti Sammatin sanomat numeron 2. Näitä lehtiä on säilynyt viisi numeroa. 

Kuvassa Alma Kaisaniemessä 1934 Länsi-Uusimaa kädessään. 

Lehti oli tärkeä tietolähde muualla asuville sammattilaisille.

Kävimme monena kesänä Alman kanssa Sammatissa, ja 1980-luvulla myös Miinan mökissä. Almalle oli tärkeää käydä isoäitinsä pienessä talossa Haarjärvellä. Talon uudet omistajat ottivat meidät joka kerta sydämellisesti vastaan. Tästä olen vieläkin heille kiitollinen. Matkamme jatkui Miinan mökille, jossa ensimmäisessä käsityönäyttelyssä vieraillessamme Alma kertoi Miinasta, johon Alma oli lapsena tutustunut. Miina oli antanut Almalle pienen muistoesineen. Paikkarin torpalla Alma kertoi Elias Lönnrotista ja torpan historiasta. Koivikon kievarissa lounastimme ja jatkoimme matkaa Sammatin kirkkoon. Hautausmaalla Alma kertoi suvun ja tuttavien haudoista sekä puiden historiasta.

Alma jätti sisarelleni ja minulle suuren määrän kuvia ja kirjoituksia Sammatista, suvusta, Sammatin murteesta, luonnosta sekä Elias Lönnrotista. Harmillista, että hänen suurtyönsä Elias Lönnrotista jäi kesken, kun hänen näkönsä heikkeni, eikä hän pystynyt enää lukemaan ja kirjoittamaan. Alman aineistojen avulla on moni sammattilainen asia ja Elias Lönnrotin elämä konkretisoitunut tavalla, jota ei löydä kirjoista ja jota ei nuorena osannut kysyä.

"Ping Pong" ja kirjoitus

 Lähipiirini ja monet tuttavani kirjoittavat ahkerasti. Osa on ammattilaisia: kirjailijoita, toimittajia ja äidinkielen opettajia. He tuottavat laadukasta tekstiä, jossa oikeinkirjoitus, kielioppi, teemat ja rakenteet ovat oikeaoppisia. Eräs heistä tekee jokaiseen tekstiinsä virheen, joko kieliopillisesti tai oikeinkirjoitusvirheen. Se on hänen tavaramerkkinsä. Osa kirjoittajista on puoliammattilaisia. He kirjoittavat yhtä hyvin kuin ammattilaiset, mutta ansaitsevat elantonsa jostain muusta. Nämä puoliammattilaiset käyttävät vapaa-aikansa kirjoittamiseen ja kirjoittamisen opiskeluun. 

Minä ja muutamat muut, jotka kirjoitamme ahkerasti, olemme amatöörejä. Kirjoitamme, kun siltä tuntuu ja ilmaisemme huolemme tai havaintomme kuten muussa yhteydessä olemme oppineet. Oma kirjoittaminen pohjautuu koulussa opittuun, opiskeluun liittyvien opinnäytetöiden tekemiseen ja työssä kirjoittamiseen. Kaikki nämä ovat vaatineet täsmällistä ilmaisua. Strategiseen kirjoittamiseen sain mentoriltani ohjeen "älä käytä adjektiiveja". Näin ollen olen muutamia kymmeniä vuosia välttänyt laatusanoja. Televisiota katsellessa saatan ajatella, että onpa kaunis ihminen. Kumppani saattaa sanoa "onpa kirveellä veistetty". Samainen kumppani saattaa sanoa "kaunis ihminen" ja minusta hän on pallinaama. Tämä kertoo hyvin sen, miksi asiatekstiin ei kuulu adjektiivit. 

Jotkut kirjailijat rikkovat tahallaan oikeinkirjoitussääntöjä. Tämä on heille tehokeino. Jotkut pitävät tekstiään lennokkaana, kun kirjoittamisen sääntöjä rikotaan. On kirjailijoita, jotka eivät käytä pilkkuja. Virkkeissä ei eroteta päälausetta ja sivulauseita. Virkkeet saattavat olla useita rivejä. Hankalaa luettavaa? Joku toinen erottaa päälauseet pilkuilla. Pitkä rimpsu päälauseita muodostaa virkkeen. Hypitään asiasta toiseen ja kaikki samaa pötköä. Sellaista on todella vaikeaa lukea. Tulee välttämättä mieleen Ping Pong. Pöytätennis on nopea peli. Pallo liikkuu puolelta toiselle eikä silmät tahdo pysyä mukana. Kutsun pilkutonta kirjoitusta ja päälauseiden erottamista pilkuilla pisteen sijaan "Ping Pong"-kirjoitukseksi. 

Samaan "Ping Pong"-sarjaan luen huonosti taitetut kirjat. Kun tehokeinoina käytetään kaikkea mahdollista: vasen suora, oikea suora, keskitetty, tasareunat ja vielä samalla sivulla, on vaikutelma levoton ja ikävä lukea. Usein se, mitä kirjoittaja tai taittaja pitää hienona, on lukijalle kiusallista. Rauhallinen visuaalinen ilme ja oikeaoppisesti kirjoitettu teksti on helppolukuinen. Tekstistä löytyy rytmi, joka vie mukanaan kuin valssi.

Roolit

 Seuraan innokkaasti yhteiskunnallisia tapahtumia ja politiikkaa. Tässä suhteessa eilinen, koronasyksyn syyskuun viimeinen päivä oli ravisuttava. Monta tuntia nettilähetysten seurantaa. Ensin Trump vs. Biden. Neljä vuotta sitten seurasin keskustelut suorana yöllä. Nyt tyydyin katsomaan nauhoituksen päivällä. Olen pitänyt Mr. Presidenttiä öykkärinä. Sain tälle käsitykselle vahvistuksen. Hän käyttäytyi kuin huomionkipeä viisivuotias. Toinen sentään yritti välillä puhua asiaa. Täysin hämäräksi jäi mikä oli faktaa ja mikä fiktiota kummankin puheessa. 

Heti perään seurasin suorana oman eduskuntamme välikysymyskeskustelua, joka pelottavan paljon muistutti aiemmin seuraamaani keskustelua. Syyttelyä! Herjaamista! Päälle puhumista! Tässäkin keskustelussa tuntui unohtuvan roolit. Yhteiskunnan instituutiot ja niitä hoitavat henkilöt eivät nykyisin osaa toimia tehtävänsä mukaisessa roolissa. Hallitus vs. oppositio! Kummalla tulee olla kristallin kirkas suunnitelma asioiden hoitamiselle? Tämän ja edellisen hallituksen aikana on striimatuissa keskusteluissa ollut havaittavissa roolien sekoittumista. Pääministerillä tuntuu olevan samanlainen ongelma kuin herra Trumpilla. Itsekeskeinen, herkkähipiäinen, äksy, kokematon ja tietämätön oman ideologiansa vanki. Vain asiantuntijoiden kirjoittamat puheet ovat hallittuja. Tosin esiintyminen on kontrolloidumpaa kuin Trumpilla.

Paikallispolitiikassa usein törmää samankaltaisiin ongelmiin. Omaetu ensin! Välillä unohtuu jäävätä itsensä ja niin toimitaan esteellisenä. Asioita ei tarkastella kokonaisuuksina. Linjaukset muuttuvat ja eri alueita kohdellaan eri tavoin. Pahimmassa tapauksessa, jos oma kanta ei voita, niin valitetaan oikeusistuimiin.

Omassa työssäni oli selvät roolit ja niihin liittyvät toimintatavat. Asioiden käsittely ja perustelut pohjautuivat faktoihin. Kunnioitettiin toisten näkemyksiä. Neuvoteltiin. Asetettiin laadulliset ja numeeriset tavoitteet ja niihin aidosti pyrittiin. Jokainen pysyi roolissaan. Tulosta syntyi.

Tämän päivän yhteiskunnassa parhaiten roolissaan pysyvät mielestäni opettajat. He noudattavat opetussuunnitelmia ja työnantajan ohjeita myös silloin, kun omat ajatukset ja mielipiteet poikkeavat ohjeista. Ikävää, että opettajan status yhteiskunnassa on muuttunut yhteisön tukipilarista sylkykupiksi. 

Jäätyäni pois työelämästä olen ollut mukana joissakin harrastuksissa ja yhteisöissä. Olen päätynyt aikuiseksi aktivistiksi ja vapaaksi kirjoittajaksi. Monissa harrasteyhteisöissä on kellokas, jota muut lehmälauman tavoin seuraavat. Jos joku muu sanoo samaa kuin kellokas, niin häntä ei kuunnella. Kellokasta jumaloidaan. Edellä kuvatun kaltainen virallinen tai epävirallinen harrasteyhteisön organisoituminen tekee harrastamisen vastenmieliseksi. 

Kuvassa maalaamani ystävyyden ikoni vuodelta 2011. Kristus ja Menas.

Hauskin autoni

 Kolmekymmentä vuotta sitten vaihdoin työpaikkaa. Menin töihin firmaan, jonka autopolitiikka oli mahtaileva. Niin minullekin tuli käyttööni kirkkaanpunainen, saksalainen ja sporttinen auto. Auton hankinnan hoiti konsernin talousjohtaja. Autoa odotellessani ajelin väliaikaisella autolla, joka ei ollut sporttinen. Eräänä perjantaina autoliikkeestä ilmoitettiin, että minulle tilattu auto on noudettavissa. Sovimme, että haen sen lauantaiaamuna ja vien samalla väliaikaisen auton pois.

Olimme perheen kanssa suunnitelleet mökkiviikonlopun. Sovimme järjestelyt siten, että haen auton aamulla yhdessä sisareni kanssa. Jatkamme suoraan matkaa mökille. Siihen aikaan puolet suvustamme asui samassa korttelissa. Päätimme sisareni kanssa mennä autokauppaan heti, kun se aukeaa. Tapasimme autollani. Autoliikkeessä ei firmamme yhteyshenkilö ollut sovitusta tapaamisesta huolimatta paikalla. Jäimme odottelemaan. Meihin luotiin epäileviä katseita henkilökunnan puolelta. Emme selvästikään olleet liikkeen kohderyhmää. Nuoret naiset verkkareissa! Odoteltuamme runsaan vartin tuli yksi automyyjä kysymään miten voisi olla avuksi. Kerrottuani, että olemme noutamassa oven pielessä seisovaa punaista paholaista, hän ohjasi meidät työpisteelleen. Minä ja myyjä istuimme vastakkain pöydän eri puolilla. Sisareni seisoi takanani, hänelle ei ollut tuolia. Kun asiat olivat lähes loppuun käsitellyt, tuli paikalle se myyjä, jonka piti asiaa hoitaa. Samalla vastapäätäni istuva mies sanoi "lähetämme nämä paperit allekirjoitettavaksi firmaanne". Takaa yhteyshenkilömme totesi "eikös sinulla ole allekirjoitusoikeus". Totesin, että ko. firman toimitusjohtajana voin ne allekirjoittaa. Kuin taikaiskusta kohtelumme muuttui. Molemmat herrat saattoivat meidät autolle. Nostivat viikonloppukassimme väliaikaisesta autosta uuteen autoon. Avasivat meille ovet. Olisivat kai meidätkin nostaneet. Siinä kumarreltiin ja kiiteltiin. Ilmeisesti pelättiin konsernimme asiakkuuden menettämistä.

Joitakin aikoja myöhemmin olin illalla työpäivän jälkeen matkalla kotiin autollani, joka sai miesten päät kääntymään. Pysähdyin liikennevaloihin ennen pitkää suoraa. Jotenkin tuntui siltä, että joku tuijottaa. Oikeanpuoleisella kaistalla nuorimies katsoi autoani ja minua. Mittailimme siinä toisiamme. Minä paalupaikalla. Nuorimies kakkosruudussa, päättyihän hänen kaistansa suoranpäässä. Hänellä oli väistämisvelvollisuus. Valot vaihtuivat. Starttasimme. Autoni kiihtyi paremmin. Ennen suoran loppumista nopeuteni oli lähes sata viidenkympin nopeusrajoitusalueella. Melkein yhtä nopeasti kuin autoni kiihtyi tulin järkiini. Tuollainen oli tyhmää. Samana iltana päätin, että lähden autoni kanssa käymään sen kotiseuduilla. Niin astuimme laivaan kesälomani ensimmäisenä päivänä. Saksalaisilla Autobahnoilla autoni päästi liialliset höyryt itsestään. Minä sain riittävästi testata autoni kiihtyvyyttä ja nopeutta. Ei tarvinnut enää hurjastella kotimaassa.

Seuraavana talvena Turun tätimme hautajaiset olivat arkipäivänä. Matkasin sinne autollani. Siunaus- ja muistotilaisuudessa kirkon työntekijät, sisareni ja minä olimme ainoat työikäiset. Kappelista seurakuntasalille oli matkattava autoilla. Suurin osa saattoväestä kulki takseilla. Minä tietenkin omalla autollani. Turun tätimme oli harras uskovainen, musikaalinen ja lahjakas kirjoittaja. Sisareni luki muistotilaisuudessa tädin tekstejä. Minä seurustelin papin kanssa ainoana aiheenamme pihalla hehkuva autoni ja sen ominaisuudet. Keskustelu käytiin papin aloitteesta.

Vaikka oli hauskaa, niin näiden ja muiden vastaavien kokemusten vuoksi osaan iloita harmaasta kansanautostani.

Naisena automiesten maailmassa

Olin nuorena innokas saamaan ajokortin. Suoritin teoriakokeen ja ajokokeen, kun olin 18 vuotta ja kaksi päivää vanha. Halusin oppia kaikkea autoon liittyvää ja opettelin vaihtamaan auton renkaat. Ajoin innokkaasti isäni autolla. Nykyisin halu hoitaa autoon liittyviä asioita on laantunut seuraavien kokemusten myötä.

Olin noin 25-vuotias, kun menin autokauppaan katsomaan minulle sopivaa autoa. Olin jo ennakolta miettinyt mitä haluan. Automyyjä tyrkytti minulle toista mallia kertoen "tuossa auton takaosassa on hyvä kuljettaa jääkaappia". Ihmetellen sanoin, että "miten minä sen sinne saan" ja menin ulos. Isän kanssa menin hänen tuntemaansa autokauppaan, sain asiallista kohtelua ja kaupat syntyivät.

Koska ajoin työssäni paljon, niin muutamia vuosia myöhemmin siirryin työsuhdeauton käyttäjäksi. Kolmas työsuhdeautoni oli dieselauto. Menin tankkaamaan autoani Essolle, joka sijaitsi nykyisen lääkäriliiton talon kohdalla Junatien varrella. Huoltoasema rakennuksesta syöksyi mies ulos huutaen "älä, älä, se on dieseliä". Rauhoittelin miestä, että tämä on dieselauto. Ei meinannut uskoa.

Seuraavan kerran vaihtaessani leasingautoani valitsin firman vaihtoehdoista itselleni sopivan. Toimitusjohtaja teki minulle ehdotuksen: "Ota sinä kollegasi runsaan vuoden vanha auto. Se on lähes sellainen kuin valitsit". Kovan tupakkamiehen auto haisi kuin raato. Kieltäydyin autosta niin uudesta kuin vanhasta. Onneksi samoihin aikoihin minua pyydettiin toiseen firmaan ja pystyin vaihtamaan työpaikkaa. Siellä sain valita auton. Valitsemani auton toimitusaika oli muutamia kuukausia ja autoliike toimitti minulle väliaikaisen auton. Kun ensimmäisen kerran läksin tuolla autolla liikkeelle, se ei lainkaan ollut samaa tasoa kuin koeajamani auto. Soitin autoliikkeeseen ja reklamoin auton olevan kuin traktori, tosin en ole koskaan ajanut traktoria. He kertoivat minulle, että heillä ei ole muuta valitsemaani väriä olevaa autoa. Ainoa, jossa on samanlaiset ominaisuudet kuin tilaamassani autossa, on valkoinen. Kerroin muiden ominaisuuksien olevan tärkeämpiä kuin värin. Auto vaihdettiin välittömästi.

Tankkasin autoni usein Herttoniemen liikenneympyrän vieressä olevalla huoltamolla. Samalla paikalla on nykyisin S-market. Eräänä iltana en saanut auki tuon valkoisen auton bensaluukkua. Pyysin huoltamon sisältä apua. Menin huoltoaseman omistaneen miehen kanssa autolle. Avasin autoni oven ja samalla mies avasi bensaluukun ongelmitta. Ovien lukitseminen oli lukinnut myös bensaluukun.

Parikymmentä vuotta autoiltuani olin täysin traumatisoitunut autoihin. Auton hankinta tökki. Oli aivan sama ostiko oman vai ottiko työsuhdeauton. Tankkaus oli myös ongelmallista. Tarvitsin autoa työssäni liikkuessani. Autoissa päädyin taas omaan autoon ja isän mukanaoloon auton hankinnassa. Näin on vielä lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Tankkauksen ratkaisin tuolloin käyttämällä palveluasemia. Pohjoisrannassa oli Svenska Klubbenin ja tien välissä pieni palvelutankkauspiste. Toinen samanlainen oli Tullinpuomin Shell. Näitä käytin. Nykyisin osaan tankata. On pakko. Bensan jakelupisteiden vieressä on myymälöitä, joista voi ostaa kahvia, pullaa ja muuta syötävää, mutta ei autotarvikkeita tai korjauspalveluita.

Nämä kaikki kokemukset ja monta muuta tulivat mieleeni, kun viikonloppuna myin netin kautta ilmoittaen nimissäni olleen perheen peräkärryn. Kaupat tein erittäin miellyttävän ja hyväkäytöksisen nuoren miehen kanssa. Kaikki sujui asiallisesti ja hienosti. Sain kuitenkin ilmoitukseni johdosta mitä erikoisempia tarjouksia. Huvittavin oli miehen tekemä tarjous, jossa hän tarjosi vanhan muulinsa vaihdossa ja noin 30 prosenttia pyytämästäni hinnasta rahana. Olin myymässä en vaihtamassa.

En muista kuinka monta autoa minulla on ollut. Merkit muistan, malleja en. Rekisterinumeroista muistan nykyisen ja edellisen autoni tiedot. Minulla ei ole ainuttakaan valokuvaa yhdestäkään autostani. Tämän jutun kuvat ovat Uudenkaupungin automuseosta. Nykyinen autoni kertoi minulle eilen, kun käynnistin sitä: "ole hyvä ja vaihda avaimen paristo". Nyt kerään rohkeuttani, että voin tuon asian hoitaa autoni huoltopaikassa. Kaikesta edellä mainitusta huolimatta tunnen autoa ajaessani samaa vapauden tunnetta, josta olen nauttinut jo lähes 48 vuotta.

Lemmen viemää: Kolmantena päivänä...

Sturm der Liebe, Lemmen viemää, saippuasarjaan jäin koukkuun pari vuotta sitten. Selailin kanavilta tulevia suoria ohjelmia ja pysähdyin katsomaan tätä saksalaista sarjaa, joka sijoittuu baijerilaiseen hotelliin. Pidän saksalaisista sarjoista, koska ne ovat hyvin tehtyjä ja kielen vuoksi. Saksankieltä kuulee nykyisin harvoin. Kerran katselin sarjaa, kun kumppanini tuli töistään. Hän istuutui kanssani katsomaan ja jäi myös koukkuun. Nykyisin katsomme kaikki jaksot yhdessä niiden koukuttavuuden vuoksi. Kumpikin meistä kuuntelee tarkkaan puhetta. Makustelemme outoja sanoja niitä kuullessamme. 

Viikko tai kaksi sitten sarjassa esiintyi mielenkiintoinen sanonta. Sarjassa esiintyvän yhden keskeisen henkilön dementoitunut isä oli jo jonkin aikaa ollut tyttärensä ja vävynsä luona. Monien vaiheiden jälkeen isä ilmoitti lähtevänsä kotiinsa. Tytär yritti estellä, mutta isä kysyi, muistaako tytär sanonnan, mitä tapahtuu kaloille kolmantena päivänä. Tytär muisti, että ne alkavat haista. Isä kertoi, että sama tapahtuu vieraille, jotka alkavat haista kolmantena päivänä. Tunnistin heti, että tätä sanontaa on käyttänyt Saksassa opiskellut tuttavani kertoessaan vieraistaan, jotka eivät lähde kulumallakaan. Meillä sanonta on käytössä puolittain vitsinä. Tässä kohdassa ei meillä vieraiksi lasketa vanhempia, sisarruksia eikä lapsia. 

Kun vajaa kymmenen vuotta sitten muutin kumppanini kanssa saman katon alle, niin yksi suuri kulttuuriero oli ystävien tapaamiset. Minulla oli helsinkiläinen tapa, jossa ystäviä tavataan ravintoloissa lounaan tai illallisen merkeissä. Pitkän ruokailun yhteydessä keskustellaan asioista. Joidenkin ystävieni kanssa käyn taidenäyttelyissä, konserteissa, oopperassa ja teatterissa. Harvemmin vierailemme toistemme kodeissa. Muutettuani maalle olemme tavanneet myös kotonani, jolloin valmistamme yhdessä hyvän illallisen. Tällöin vierailuun liittyy myös yöpyminen. Minä pidän siitä, että voin istua kaikessa rauhassa iltaa hyvän ruuan ja juoman äärellä.

Kumppanillani oli tapana tavata ystäviään joko omassa kodissaan tai ystäviensä luona. Aluksi stressasin näitä vierailuita kovasti. Oliko meillä riittävän siistiä? Oliko vieraille tarkoitettu vessa riittävän puhdas? Mitä tarjotaan? Nyt olen oppinut tuon huoleni olevan aivan turhaa. Kumppanini ystävistä on tullut minunkin ystäviä. Heistä on aivan luonnollista auttaa minua keittiössä. Eivät he enkä minä hätkähdä, jos vessapaperi loppuu vessasta. Haen vain uuden rullan kodinhoitohuoneen kaapista. Nämä tapaamiset ovat rentoja niin meillä kuin heillä. Yhdessä jutellaan, nauretaan, lauletaan, kilpaillaan, saunotaan, uidaan ja tehdään kaikkea kivaa. Vain poikkeustilanteissa yövymme toistemme luona. Nykyisin minä nautin näistä tapaamisista.

Onneksi meillä ei ole sellaisia ystäviä tai tuttavia, joista Saksassa lääkäriksi opiskellut tuttavani kertoi. Minä en kestäisi, jos meille tulisi joku tuoden paketin Kulta-Katriinaa ja kuvittelisi, että sillä saa viikon täysihoidon. Silloin voisin käyttää sanontaa "kolmantena päivänä vieraat alkavat haista".