maanantai 28. syyskuuta 2020

Naisena automiesten maailmassa

Olin nuorena innokas saamaan ajokortin. Suoritin teoriakokeen ja ajokokeen, kun olin 18 vuotta ja kaksi päivää vanha. Halusin oppia kaikkea autoon liittyvää ja opettelin vaihtamaan auton renkaat. Ajoin innokkaasti isäni autolla. Nykyisin halu hoitaa autoon liittyviä asioita on laantunut seuraavien kokemusten myötä.

Olin noin 25-vuotias, kun menin autokauppaan katsomaan minulle sopivaa autoa. Olin jo ennakolta miettinyt mitä haluan. Automyyjä tyrkytti minulle toista mallia kertoen "tuossa auton takaosassa on hyvä kuljettaa jääkaappia". Ihmetellen sanoin, että "miten minä sen sinne saan" ja menin ulos. Isän kanssa menin hänen tuntemaansa autokauppaan, sain asiallista kohtelua ja kaupat syntyivät.

Koska ajoin työssäni paljon, niin muutamia vuosia myöhemmin siirryin työsuhdeauton käyttäjäksi. Kolmas työsuhdeautoni oli dieselauto. Menin tankkaamaan autoani Essolle, joka sijaitsi nykyisen lääkäriliiton talon kohdalla Junatien varrella. Huoltoasema rakennuksesta syöksyi mies ulos huutaen "älä, älä, se on dieseliä". Rauhoittelin miestä, että tämä on dieselauto. Ei meinannut uskoa.

Seuraavan kerran vaihtaessani leasingautoani valitsin firman vaihtoehdoista itselleni sopivan. Toimitusjohtaja teki minulle ehdotuksen: "Ota sinä kollegasi runsaan vuoden vanha auto. Se on lähes sellainen kuin valitsit". Kovan tupakkamiehen auto haisi kuin raato. Kieltäydyin autosta niin uudesta kuin vanhasta. Onneksi samoihin aikoihin minua pyydettiin toiseen firmaan ja pystyin vaihtamaan työpaikkaa. Siellä sain valita auton. Valitsemani auton toimitusaika oli muutamia kuukausia ja autoliike toimitti minulle väliaikaisen auton. Kun ensimmäisen kerran läksin tuolla autolla liikkeelle, se ei lainkaan ollut samaa tasoa kuin koeajamani auto. Soitin autoliikkeeseen ja reklamoin auton olevan kuin traktori, tosin en ole koskaan ajanut traktoria. He kertoivat minulle, että heillä ei ole muuta valitsemaani väriä olevaa autoa. Ainoa, jossa on samanlaiset ominaisuudet kuin tilaamassani autossa, on valkoinen. Kerroin muiden ominaisuuksien olevan tärkeämpiä kuin värin. Auto vaihdettiin välittömästi.

Tankkasin autoni usein Herttoniemen liikenneympyrän vieressä olevalla huoltamolla. Samalla paikalla on nykyisin S-market. Eräänä iltana en saanut auki tuon valkoisen auton bensaluukkua. Pyysin huoltamon sisältä apua. Menin huoltoaseman omistaneen miehen kanssa autolle. Avasin autoni oven ja samalla mies avasi bensaluukun ongelmitta. Ovien lukitseminen oli lukinnut myös bensaluukun.

Parikymmentä vuotta autoiltuani olin täysin traumatisoitunut autoihin. Auton hankinta tökki. Oli aivan sama ostiko oman vai ottiko työsuhdeauton. Tankkaus oli myös ongelmallista. Tarvitsin autoa työssäni liikkuessani. Autoissa päädyin taas omaan autoon ja isän mukanaoloon auton hankinnassa. Näin on vielä lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Tankkauksen ratkaisin tuolloin käyttämällä palveluasemia. Pohjoisrannassa oli Svenska Klubbenin ja tien välissä pieni palvelutankkauspiste. Toinen samanlainen oli Tullinpuomin Shell. Näitä käytin. Nykyisin osaan tankata. On pakko. Bensan jakelupisteiden vieressä on myymälöitä, joista voi ostaa kahvia, pullaa ja muuta syötävää, mutta ei autotarvikkeita tai korjauspalveluita.

Nämä kaikki kokemukset ja monta muuta tulivat mieleeni, kun viikonloppuna myin netin kautta ilmoittaen nimissäni olleen perheen peräkärryn. Kaupat tein erittäin miellyttävän ja hyväkäytöksisen nuoren miehen kanssa. Kaikki sujui asiallisesti ja hienosti. Sain kuitenkin ilmoitukseni johdosta mitä erikoisempia tarjouksia. Huvittavin oli miehen tekemä tarjous, jossa hän tarjosi vanhan muulinsa vaihdossa ja noin 30 prosenttia pyytämästäni hinnasta rahana. Olin myymässä en vaihtamassa.

En muista kuinka monta autoa minulla on ollut. Merkit muistan, malleja en. Rekisterinumeroista muistan nykyisen ja edellisen autoni tiedot. Minulla ei ole ainuttakaan valokuvaa yhdestäkään autostani. Tämän jutun kuvat ovat Uudenkaupungin automuseosta. Nykyinen autoni kertoi minulle eilen, kun käynnistin sitä: "ole hyvä ja vaihda avaimen paristo". Nyt kerään rohkeuttani, että voin tuon asian hoitaa autoni huoltopaikassa. Kaikesta edellä mainitusta huolimatta tunnen autoa ajaessani samaa vapauden tunnetta, josta olen nauttinut jo lähes 48 vuotta.

maanantai 7. syyskuuta 2020

Lemmen viemää: Kolmantena päivänä...

Sturm der Liebe, Lemmen viemää, saippuasarjaan jäin koukkuun pari vuotta sitten. Selailin kanavilta tulevia suoria ohjelmia ja pysähdyin katsomaan tätä saksalaista sarjaa, joka sijoittuu baijerilaiseen hotelliin. Pidän saksalaisista sarjoista, koska ne ovat hyvin tehtyjä ja kielen vuoksi. Saksankieltä kuulee nykyisin harvoin. Kerran katselin sarjaa, kun kumppanini tuli töistään. Hän istuutui kanssani katsomaan ja jäi myös koukkuun. Nykyisin katsomme kaikki jaksot yhdessä niiden koukuttavuuden vuoksi. Kumpikin meistä kuuntelee tarkkaan puhetta. Makustelemme outoja sanoja niitä kuullessamme. 

Viikko tai kaksi sitten sarjassa esiintyi mielenkiintoinen sanonta. Sarjassa esiintyvän yhden keskeisen henkilön dementoitunut isä oli jo jonkin aikaa ollut tyttärensä ja vävynsä luona. Monien vaiheiden jälkeen isä ilmoitti lähtevänsä kotiinsa. Tytär yritti estellä, mutta isä kysyi, muistaako tytär sanonnan, mitä tapahtuu kaloille kolmantena päivänä. Tytär muisti, että ne alkavat haista. Isä kertoi, että sama tapahtuu vieraille, jotka alkavat haista kolmantena päivänä. Tunnistin heti, että tätä sanontaa on käyttänyt Saksassa opiskellut tuttavani kertoessaan vieraistaan, jotka eivät lähde kulumallakaan. Meillä sanonta on käytössä puolittain vitsinä. Tässä kohdassa ei meillä vieraiksi lasketa vanhempia, sisarruksia eikä lapsia. 

Kun vajaa kymmenen vuotta sitten muutin kumppanini kanssa saman katon alle, niin yksi suuri kulttuuriero oli ystävien tapaamiset. Minulla oli helsinkiläinen tapa, jossa ystäviä tavataan ravintoloissa lounaan tai illallisen merkeissä. Pitkän ruokailun yhteydessä keskustellaan asioista. Joidenkin ystävieni kanssa käyn taidenäyttelyissä, konserteissa, oopperassa ja teatterissa. Harvemmin vierailemme toistemme kodeissa. Muutettuani maalle olemme tavanneet myös kotonani, jolloin valmistamme yhdessä hyvän illallisen. Tällöin vierailuun liittyy myös yöpyminen. Minä pidän siitä, että voin istua kaikessa rauhassa iltaa hyvän ruuan ja juoman äärellä.

Kumppanillani oli tapana tavata ystäviään joko omassa kodissaan tai ystäviensä luona. Aluksi stressasin näitä vierailuita kovasti. Oliko meillä riittävän siistiä? Oliko vieraille tarkoitettu vessa riittävän puhdas? Mitä tarjotaan? Nyt olen oppinut tuon huoleni olevan aivan turhaa. Kumppanini ystävistä on tullut minunkin ystäviä. Heistä on aivan luonnollista auttaa minua keittiössä. Eivät he enkä minä hätkähdä, jos vessapaperi loppuu vessasta. Haen vain uuden rullan kodinhoitohuoneen kaapista. Nämä tapaamiset ovat rentoja niin meillä kuin heillä. Yhdessä jutellaan, nauretaan, lauletaan, kilpaillaan, saunotaan, uidaan ja tehdään kaikkea kivaa. Vain poikkeustilanteissa yövymme toistemme luona. Nykyisin minä nautin näistä tapaamisista.

Onneksi meillä ei ole sellaisia ystäviä tai tuttavia, joista Saksassa lääkäriksi opiskellut tuttavani kertoi. Minä en kestäisi, jos meille tulisi joku tuoden paketin Kulta-Katriinaa ja kuvittelisi, että sillä saa viikon täysihoidon. Silloin voisin käyttää sanontaa "kolmantena päivänä vieraat alkavat haista".

lauantai 22. elokuuta 2020

Kukko kiekuu

Asumme keskellä kylää. Kaikki palvelut ovat alle kilometrin säteellä kotoamme. Lähes jokaisessa taloudessa on yksi tai useampi koira. Meillä on aidattu koiravapaa alue. Usein kaduilla tai teillä kävellessä pihoilla olevat koirat haukkuvat ohikulkijoita. Joskus ne jopa murisevat. Osan tiedän nimeltä ja puhuessani niille ne kuuntelevat ja vastaavat. Käytän niistä kuitenkin nimitystä ne en he. Minulle eläimet ovat se ja ne. Kylällämme on myös hevosia ja kissoja.

Eilen kävellessäni aamulla asioille kuulin jalkakäytävälle selvästi kukon kiekuvan. Oli pakko pysähtyä ja kuunnella. Kyllä se todellakin oli kukko. Kiekuminen oli kuitenkin hieman vaisua. Pohdin, että edellisen kerran kuulin kukon kiekuvan kauan kauan sitten. Yritin paikallistaa pihan, josta kiekuminen kuuluu. Oliko se noin sata vuotta vanha rakennus, jossa aikoinaan oli limonaditehdas? Vai oliko se 1980-luvun tiilitalo, jonka pihalla on vanha ulkorakennus? Vai onko se korkean lankkuaidan takana oleva hatuntekijän talo? Uskoin kiekumisen kuuluvan entisen limonaditehtaan pihapiiristä.

Tänä aamuna tulin kumppanini kanssa torilta. Viimeisiä kesätoripäiviä oli tänään. Samaan aikaan aamupäivällä se kukko kiekui. Kiekui kerran, kiekui toisen. Pohdimme yhdessä, mistä kiekuminen kuuluu. Kello oli jo puolen yhdentoista paikkeilla. Lapsena olin kuullut, että kukot kiekuvat aamulla varhain ja herättävät talon asukkaat. Kuvittelin silloin, että kukko kiekuu kuudelta. Jos kuulin kukon kiekuvan muuhun aikaan, ajattelin, että hullu kukko. Tiedän kukoista aika vähän. Lähempää tuttavuutta olen tehnyt aapiskukon kanssa, kun opettelin lukemaan. Toinen tuntemani kukko on se, joka munii tyynyn alle pääsiäisaamuna suklaamunan. Ai miten kukko munii? Lapsuudenkodissani se oli isä tai äiti.

Kolmas tuntemani kukkolaji on kukkopillit, joita minulle on vuosien kuluessa siunaantunut muutama kymmen. Pääasiassa ne ovat savesta tehtyjä perinteisiä, mutta joukosta löytyy myös keraamisia designkukkoja ja jopa puusta valmistettu. Suurin osa on suomalaisia, mutta olen muutaman saanut lahjaksi maailmalta. Se kiekunut kukko oli aito. Päättelin sen olevan "kunnian kukko". Olen jo lapsena oppinut sen, että "kunnian kukko ei laula", jos tekee jotain kiellettyä. Nyt molemmilla kerroilla kuljin kukkotalon ohi matkalla, jonka tarkoituksena oli auttaa muita ihmisiä. Ensimmäisen kerran elämässäni kuulin "kunnian kukon" laulavan.


Kuvassa Lohilammen museon kouluhuone, jossa on kiertokoulun aikainen esineistö.

torstai 13. elokuuta 2020

Isoäidin herkut - osa 2

Yleisön pyynnöstä jatkan kertomustani isoäidin ruuista. Tässä sijat 4 - 10. Ruuat on isoäitini valmistanut 1910-luvulta peräisin olevan oppinsa perustella, toki 1960-luvulle sovitettuina. Silloista ruokaa voisi kuvata lähiruuaksi, joka valmistettiin huolella tuoreista raaka-aineista. Myös siisteys oli ruuanlaitossa tärkeää. Laitan tähän kuvan Sumppeen leipureista 1930-luvulta. Tunnistan kuvista vain isoäitini, joka jäätyään leskeksi alle 40-vuotiaana työskenteli jonkin aikaa Sumppeella. Kuvasta näkee kuinka siististi leipurit olivat pukeutuneet valkoisine esiliinoineen ja päähineineen.

Kuva Isoäidin arkistosta. Isoäiti takana vasemmalla, muita en tunne.
 
Sijalle 4 pääsee paistettu silli. Silli oli kaupan sillitynnyristä ostettu nk. rasvasilli. Vielä 1960-luvulla oli suuri uutinen, kun sillilaivat palasivat saaliinsa kanssa ja kaupasta oli saatavissa uutta silliä. Rasvasilli oli kokonainen silli, joka putsattiin kotona. Sillistä jäi käytettäväksi kauniit fileet. Samanlaisia saa nykyisin ostaa muoviin pakattuina. Sillifileet käärittiin voipaperiin ja pakettia paistettiin kuumalla valurautaisella paistinpannulla käännellen, ettei paperi pala. Pehmeiksi paistetut sillifileet laitettiin pitkulaiselle kalavadille. Päälle silputtiin ruohosipulia ja lorautettiin kermaa. Mitä parhain lisuke varhaisperunoille oli siinä. Vahva kilpailija tälle sijalle oli voissa paistetut tuoreet silakat.

Koko suvun ja tuttavapiirin mukaan legendaariset "Mamman lihapullat" pääsevät sijalle 5. Ne olivat eriomaisia kuten äitinikin tekemät lihapullat, mutta eivät kuitenkaan minun listallani pääse tämän korkeammalle. Näitä erinomaisia lihapullia voi edelleenkin saada isäni valmistamana. Ilmeisesti äitini opetti ohjeen isälleni. Meillä asuva herrahenkilö tekee myös hyviä lihapullia, jotka paranivat huomattavasti, kun hän korvasi sipulikeittojauheen oikealla sipulilla.

Jokaisella aterialla isoäiti tarjosi jälkiruokaa. "Ottakaa jälkiruokaa, se sulattaa ruoan", näin hän totesi lohjalaisittain. Isoäidin jälkiruuat olivat kiisseleitä, jotka oli valmistettu oman puutarhan antimista, omena, kirsikka, herukat, raparperi. Joskus syksyllä oli tarjolla omenariisipuuroa. Jälkiruuat pääsivät sijalle 6. Listani kärjessä on pääsiäisen ajan jälkiruoka, omenamämmi.

Sijalle 7 pääsee isoäidin valmistama pannukakku. Pannukakkua isoäiti valmisti, jos oli jäänyt jäljelle manna- tai riisipuuroa. Pannukakku oli paksua ja se oli maustettu kardemummalla. Kuulostaako tutulta? Ahvenanmaan pannukakkua! Samanlaista tehtiin myös Sammatissa tai Lohjalla. Toinen isoäidin valmistama kardemummaherkku oli tavallinen pulla. En kuitenkaan kutsuisi sitä tavalliseksi, se oli erinomaista.

Isoäidin valmistamista keitoista muistan kesäkeiton. Se oli valmistettu kesän ensimmäisistä kasviksista. Erinomaisesti valmistettu keitto pääsee sijalle 8. Muita isoäidin keittoja en muistakaan. Laatikkoruuista mieleeni tulee ensimmäisenä silakkalaatikko ja kaalilaatikko. Laitan kaalilaatikon sijalle 9. Sijoittumiselle on se syy, että kaaliruokien valmistus on periytynyt minulle saakka. Äitini valmisti erinomaista kaalilaatikkoa ja niin kutsuttua kaalipataa. Kaalipata on kesäkeittiöissä helppo, seurustelun ohessa valmistettava ruoka. Nyt aikuisena on nautinnollista istua valmistamassa tätä ruokaa ja nauttia ystävien seurasta ja vaikka valkoviiniä siinä ohessa. Padassa paistetaan jauhelihaa. Liha maustetaan suolalla. Vähitellen ja pienin annoksin lisätään suikaloitua varhaiskaalia. Kun kaikki kaali on lisätty maustetaan seos valkopippurilla ja siirapilla. Hyvin kypsytettynä tuo ruoka vie kielen mennessään.

Kaalilaatikosta pitää kertoa tarina siitä, kun ehdotin nykyiselle kumppanilleni vuosia sitten varhaiskaalin ilmestyttyä kauppoihin, että tekisin meille kaalilaatikkoa. Hän tyrmäsi ajatukseni todeten "en pidä kaalilaatikosta". En antanut periksi herkkuruokani suhteen ja totesin "et ole syönyt minun laittamaa". Minä teen kaalilaatikon äitini ohjeen mukaan. Paistan jauhelihan, joka on mieluusti sika-nautajauhelihaa. Maustan jauhelihan suolalla. Pilkon kaalin melko pieniksi paloiksi, poistan kaikki kovat, valkoiset osat ja keitä kaalin. Samoin keitän riisi- tai ohraryynejä, molemmat ovat sopivia. Sekoitan kaikki kypsät aineet ja maustan valkopippurilla ja siirapilla, lisään tarvittaessa suolaa. Nesteenä käytän kaalinkeitinlientä. Tätä seosta paistetaan vähintään tunti. Viime viikolla kumppanini pyysi minua valmistamaan "sitä hyvää kaalilaatikkoa".

Sijalle 10 laitan syltyn. En sen vuoksi, että olisin siitä pitänyt. Syltty oli isoäidillä siankyljestä valmistettu maustettu rulla, joka keitettiin. Aikoinaan sylttyä käytettiin leikkeleenä ja alkupalojen yhtenä osana. Isoäitini oli tottunut nuoruudessaan, että kaikki käytettiin hyväksi teurastuksen yhteydessä. Muistan kuinka isoäitini opetti paikkakuntamme nuorelle lihamestarille tuon liharullan käärimisen siankyljestä. Isoäiti keitti sen. Minä en sitä syönyt kuten en muulloinkaan.

Tässä katsaukseni mieleenpainuvimpiin isoäidin ruokiin. Monta herkkua jäi ulkopuolelle listaani. Erinomaisia olivat palapaisti, patapaisti ja pihvit. Kasviksista isoäiti valmisti herkullisia salaatteja. Usein ruokapöydässä oli vihreää salaattia, jossa oli kanamuna-kermakastike. Joskus isoäiti innostui tekemään myös perunasalaattia. Monipuolista ja huolella valmistettua ruokaa voita ja kermaa unohtamatta.

lauantai 8. elokuuta 2020

Isoäidin vegaaniset herkut

Jämähdin 1960-luvulle miettimään isoäitini tarjoamia ruokia. Isoäiti oli erinomainen ruuanlaittaja. Monet ruokalajit ovat sukumme piirissä legendaarisia. Kun mietin omaa "Top 10" -listaa, niin huomasin kolmen kärjen olevan vegaanisia ruokia. Näiden valmistuksen isoäitini oli oppinut kotonaan ja Elias Lönnrotin emännyyskoulussa ennen Suomen itsenäistymistä. Ruuat ovat työläitä kuten seuraavassa ilmenee.



Kolmanneksi listalla sijoittuu Sallatti alias Rosolli, joka loppukesän herkkuna on aivan verraton. Perusraaka-aineet ovat punajuuri, peruna ja porkkana lisäksi sipulia ja kurkkua. Ripaus suolaa. Kaikki ainekset ovat siis kasvikunnan tuotteita. Perunat, porkkanat ja punajuuret keitetään ja jäähdytetään. Kuoritut juurekset pilkotaan kuutioiksi. Isoäidillä kuutiot olivat saman kokoisia. Sivun pituus noin 7 mm. Hän pieni näppärästi juurekset kädessään aina samalla luottoveitsellä. Tykkäsin lapsena, että Sallatti oli sellaisenaan hyvää ilman kalaa tai kermakastiketta. Nautin syödä tätä vegaanista kesäruokaa. Itsellä nuo kuutiot ovat vähän erikokoisia. Laitan näin loppukesästä myös Uunirosollia. Siihen pilkon juurekset noin 2 cm kokoisiksi kuutioiksi kuorittuani ne raakana. Laitan kaikki ainekset matalaan uunivuokaan. Sekoitan mukaan ruokaöljyä, suolaa ja mahdollisesti jotain yrttejä. Puolituntia uunissa ja niin on herkullinen kasvisateria valmis.

Toiseksi listalla sijoittuu Inkoonpuuro, joka valmistetaan perunoista ja ohra- tai ruisjauhoista vedestä ja suolasta. Perunat keitetään ja soseutetaan. Vesi-perunaseokseen lisätään jauhoja. Keitetään, sekoitetaan ja haudutetaan. Puuro on erinomaista voisilmän kanssa ja vegaanisena versiona vaikka puolukkasurvoksen kanssa. Viimeksi olen syönyt Inkoonpuuroa yli 20 vuotta sitten, kun äitini ja tätini valmistivat sitä. Pitkän valmistusajan (haudutus) vuoksi en ole itse kokeillut valmistamista. Parasta puuro on valmistusta seuraavana päivänä voissa paistettuna, kun puurossa on rapea pinta. Tässä toinen vegaaninen, maukas ja edullinen ruoka.

 
Jännitys kohoaa! Mikä onkaan kärjessä? No sehän on mämmi. Ei mikä tahansa kaupan mämmi, vaan Isoäidin tekemä Omenamämmi. Tarveaineet ovat vesi, ruismallas, ruisjauho ja omena. Kaupan mämmeissä on sokeria ja siirappia, tässä mämmissä ei. Mämmin makeus perustuu imellytykseen. Tämän mämmin valmistus on parin päivän prosessi, jotta imelyys ja rakenne on oikeanlaista. Isoäiti valmisti tämän isossa rautapadassa. Erityisen tarkkaa on lämpötilat ja eri vaiheisiin käytetyt ajat. Mämmimassaan Isoäiti lisäsi omenaa tai omenasosetta, joka taittoi imelyyden ja teki mämmistä raikasta. Mämmin Isoäiti paistoi tuohisessa tuokkosessa. En tiedä kultaako aika muistot, mutta vieläkin tunnen tuon herkun maun suussani. Tämä on muuten ainoa mämmi, johon ei tarvitse edes kermaa tai maitoa mukaan.  Isoäidin Omenamämmiä voi syödä sellaisenaan. Tämäkin on vegaaninen herkku! Minusta ei olisi noin pitkän valmistusajan vaativan ruuan valmistajaksi, mutta tämä sopisi varmaankin Lohjan "omenakaupungin" yhdeksi herkuksi.

tiistai 4. elokuuta 2020

Isoäidin ikäisenä muuttuvassa maisemassa

Katselin sisareni kanssa isoäidiltä jääneitä valokuvia. Oheisen kuvan on sisareni ottanut 1964. Kuvassa olen vanhempieni ja isoäitini (Mamman) seurassa. Sisareni totesi Mamman olevan saman ikäisen kuin minä nyt. Kuvassa on taustalla Tammisaaren eteläiset korttelit ja kirkko sekä perheemme uusi kupla. Meillä oli tapana loma-aikoina ajella pitkin Suomea. Lohjalta teimme retkiä Mamman kanssa Sammattiin, Suomusjärvelle ja Somerolle sukulaisiin ja Lönnrotin maisemiin. Pidemmät päivämatkat teimme Tammisaareen ja Hankoon. Tammisaaressa kuljimme Mamman isoäidin maisemissa. Mamman isoäiti oli käsityöläisen tytär, jonka lapsuuden koti oli kirkon lähistöllä. Myöhemmin hän asui Sammatissa kymmeniä vuosia. Kuva herätti minussa kahdenlaisia ajatuksia. Minkälainen Mamma oli alle kymmenenvuotiaan silmin? Miten on maisema muuttunut?

 
Mamma oli taitava talousihminen, joka teki erinomaista ruokaa. Mamman puutarha oli maanpäällinen paratiisi. Luonteeltaan Mamma oli ahkera, järjestelmällinen ja määrätietoinen. Määrätietoisuus lienee periytynyt ja järjestelmällisyys, mutta ahkeruus on nyt eläkeiässä välillä kateissa, kun päästän huithapelin itsessäni valloilleen. Mammalla oli kaikille asioille ja esineille paikka, josta ei lipsuttu. Mamman puutarhassa kasvoivat monet vihannekset ja perunaa. Tomaatit ja kurkut ostettiin torilta. Mamma läksi torille aamuisin siten, että oli ostamassa yöllä pyydettyä kalaa heti torin auetessa. Mamman palatessa portti kolahti ja silloin tiesi, että kohta on herkullinen aamiainen voileipineen, puuroineen ja kananmunineen tarjolla puutarhassa. Me lapset saimme olla lapsia. Ainoa askare, johon kelpasimme oli astioiden kuivaaminen. Mamman luona kaikki astiat kuivattiin ja laitettiin paikoilleen kaappiin. Minun kotonani käytetään pääsääntöisesti astianpesukoneeseen sopivia astioita. Mamma seurasi aktiivisesti sanomalehtiä, radiota ja televisiota kuten minäkin tosin radion on korvannut netti. Käsitöistään muistan vain villasukat, joita hän neuloi meille lapsenlapsille. Minun käsitöiden tekeminen on monimuotoisempaa.

Aikakauden muutosta kuvaa hyvin tänä kesänä minusta otettu kuva Tammisaaren rannasta täsmälleen samasta paikasta kuin perheemme matkakuva. Paljon on maisema muuttunut. Muutos kuvaa mielestäni hyvin ajan muutosta. Vielä runsaat 50 vuotta sitten otetussa kuvassa näkee kokonaisuuden. On mahdollista hahmottaa vanhan kaupungin asemakaava ja nähdä samanaikaisesti sekä kokonaisuus että yksityiskohdat. Tämän kesän kuvassa näkyy vain vähän yksityiskohtia, kun kasvaneet puut peittävät näkymän. Yksityiskohdat nähdään erikseen, kun liikutaan kaupungissa. Sama kehitys on mielestäni tapahtunut lähes kaikessa tässä yhteiskunnassa. Ihmiset havainnoivat joukon yksityiskohtia, mutta kokonaisuuden hahmottaminen puuttuu. Olen kuitenkin iloinen siitä, että olen saanut tutustua Mamman elämään ja tiedän, että oma elämäni on teknistyneessä yhteiskunnassa helpompaa.

 

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Nailonsukkia ja pitsiä

Pääsin 18-vuotiaana ylioppilaana opiskelemaan historiaa ja sain suoraan opinto-oikeuden Suomen historiaan, yleiseen historiaan ja taidehistoriaan. Juhlan kunniaksi päätin lukea edellisenä vuonna ilmestyneen Laila Hietamiehen "Lehmusten kaupungin". Kun olin aivan kirjan alussa, niin totesin, että kuvattu aika, paikka, tapahtuma ja tavat olivat ristiriidassa, siis mahdottomia. Lopetin kirjan lukemisen siihen paikkaa ja päätin, etten luen enää koskaan Laila Hietamiehen kirjoja. Päätökseni piti. Seuraavalla vuosituhannella ja uudella nimellä, Laila Hirvisaari, kirjoitetun Imatra -sarjan olen lukenut.

Suomalaisen nykykirjallisuuden ehkä tunnetuin moka on Katja Ketun "Kätilön" ensimmäisessä painoksessa mainitut sukkahousut. Kuvattuna aikana ei vielä ole ollut sukkahousuja. Sukkahousuihin kompastui myös toimittaja Arto Nyberg ohjelmassaan mainitessaan 1940-luvun nailonsukkahousut po. nailonsukat. Puhutussa sanassa tällainen lipsahdus lienee hyväksyttävämpää kuin kirjoitetussa tekstissä. Tietenkin herää kysymys tiesikö toimittaja sukkien, sukkahousujen ja nailonin historian.

Asiatekstissä virheelliset tiedot ovat anteeksiantamattomia. Kun luen rakennusten historiaa ja huomaan, että leirikeskusten omistajiksi on mainittu aivan väärät tahot, niin yllätyn. Eikö historian kirjoittaja ole tarkistanut tietojaan, vaan kirjoittanut luulonsa. Vaikeammin havaittava virhe on torpparisopimuksen allekirjoittajat, kun allekirjoittajana on talollinen ja hänen leskiäitinsä. Talollinen oli allekirjoitushetkellä alle kaksikymppinen ja poikamies, kuitenkin hänen äitiään väitetään hänen vaimokseen. Tämän kaltaiset virheet herättävät epäluuloisuuteni ja luen tekstit hyvin tarkasti arvioiden.

Vanhat työmenetelmät ja niissä käytetyt välineet ovat viimeaikoina olleet esillä eri yhteyksissä. Erityisesti käsitöiden raaka-aineiden käsittely kuten villa ja pellava on herättänyt keskusteluja. Harva meistä nykyajan ihmisistä on päässyt näkemään pellavan tien pellolta kankaaksi. Minä saan tämän prosessin tiedoista kiittää kummitätiäni, isäni sisarta. Pellavasta tulikin mieleeni, että olen nähnyt kuvan nyplättyä pitsiä väitettävän virkatuksi painetussa sanassa. Kyseessä kuitenkin on erittäin ohuesta langasta taidokkaasti nyplätty alttaripitsi.



Itse rikoin eilen tätä historian totuutta pukeutumalla keskiaikaiseen pukuun, kun pukuni piti olla 1880-luvulta. Kärsin tästä suunnattomasti, mutta ainoa 1800-luvun lopun asuni olisi ollut liian kuuma tässä helteessä. Keskiajan puvuissa ja 1800-luvun loppupuolen asuissa on merkittäviä eroja aluspuvuissa, hameissa, yläosissa ja esiliinoissa. Merkittäviä eroja löytyy myös länsi- ja itäsuomalaisissa asuissa. Sama koskee pitsejä, joissa tekniikaltaan samankaltaiset raumalainen nyplätty pitsi ja karjalainen nyytinki eroavat toisistaan merkittävästi.

Markkinointiteksteissä usein käytetään vähän sinne päin olevia ilmaisuja. Niistä olen aika ajoin kärsinyt työssäni ja harrastuksissa. Markkinointihenkilöiden lupaukset eivät meidän lupausten lunastajien puolella ole aina helppoja, kun yksinkertaisesti kaikki ei ole mahdollista. Viimeisin kompastuskiveni oli Tytyrin Elämyskaivoksessa, kun netti lupaa, että  menemme 100 metriä maanpinnan alle. Todellisuudessa siellä ollaan vain 80 metrin syvyydessä. Mielestäni netin juttuihin täytyy useimmiten suhtautua varauksella. Jos tiedolla on todella merkitystä, on se syytä tarkistaa muista lähteistä. Joskus myös tuntuu, että sillä kuka sanoo on enemmän merkitystä kuin sillä mitä hän sanoo.

Omalta osaltani historia on etenkin nykyisin päivittäin läsnä tekemisissäni, vaikka historian opintoni jäikin samaan aikaan aloittamani matemaattis-luonnontieteellisen tutkinnon jalkoihin ja tein työurani aivan muualla kuin historian parissa. Tutkijaluonteeni ei anna periksi historian asioissa tutkin ne tarkasti. Jos en ole aivan varma oliko vuosi 1863 vai 1868, niin puhun 1860-luvusta. Rentoudun Kaari Utrion tekstien parissa, koska voin luottaa historioitsijan tekstien faktojen olevan oikein.