perjantai 3. elokuuta 2018

Helenan päivänä

Kiitos Anne Ingman kävelykierroksesta Helene Schjerfbeckin jalanjäljissä Tammisaaressa heinäkuun viimeisenä päivänä - Helenan nimipäivänä. Meitä oli parikymmentä "mallia" ruotsinkielisellä kierroksella. Nautin koko kierroksen ajan. Asu, tyyli, ilmeet, eleet ja kertomus kaikki oli kuin Helenellä. Helene Schjerfbeck on yksi suosikkitaitelijoistani ja olen vuosien saatossa tutustunut hänen tuotantoonsa ja elämäänsä. Nyt minusta tuntui, että olin hänen vieraanaan Tammisaaressa.

Tänä kesänä olemme muutenkin osallistuneet useisiin opastettuihin kävelykierroksiin eri puolilla Suomea. Kierrokset ovat olleet teema-, draama- tai historiakierroksia. Valtaosa mukanaolijoista on ollut naisia ja tyttöjä, mutta ilahduttavan paljon on mukana ollut miehiä ja perheitä. Nämä kierrokset näyttävät kolahtavan naisiin kuten monet muutkin kulttuuripalvelut. Kierrosten oppaat ovat olleet tehtävänsä osaavia ammattilaisia, jotka selvästi nauttivat työstään. Vain yhdellä kierroksella näytti rahankeruu olevan se tärkein asia. Samalla kierroksella asiat kerrottiin suomeksi ja englanniksi ja noin puolet luvatusta kierroksesta jäi näkemättä, kun tunnin aika tuli täyteen.

Kierrosten osallistujat ovat olleet mukana kuunnellen, kysyen ja kommentoiden. Pääsääntöisesti kierrokset ovat sujuneet hyvin. Parille kierrokselle on sattunut ulkonäöstä päätellen yli 70-vuotias mies, joka on häirinnyt kierrosta omilla jutuillaan. Onneksi oppaat ovat olleet ammattitaitoisia eivätkä ole häiriintyneet ylimääräisistä höpinöistä. Mikä mahtaa olla motiivi tulla opastetulle kierrokselle esittelemään omaa erinomaisuuttaan ja häiritsemään kymmeniä muita?

Minulle kävelykierrokset ovat uusi kokemus, mutta suosittelen. Yleensä kierrokset kestävät tunnin ja ne maksavat nollasta viiteentoista euroon henkilöltä. Hinta ei näissä kierroksissa ratkaise laatua. Suosittelen ensi viikon torstaina (9.8.2018)  Lohjalla järjestettävää keskustan kävelykierrosta. Sinne pääsee Lohjan keskiaikaisen kirkon edessä olevalta kirkkokentältä kello 17 alkaen.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Ahvenanmaan kirkoista

Matkasimme juhannusviikolla Ahvenanmaalle kokonaiseksi viikoksi. Aiempien kahden kolmen päivän pikavisiiteistä poiketen meillä olisi aikaa. Matkasimme saaristoreittiä ja ensimmäinen kohteemme oli Kökar, uusi minulle. Majapaikkanamme oli  Brudhäll -hotelli, jonka ravintolassa tarjottiin erittäin hyvää ruokaa.


Ensimmäisenä iltana tutustuimme Hamnön niemellä Kökarin kirkkoon ja luostarin raunioihin. Niemen maisemat olivat uskomattoman hienot. Kirkko ja luostarin rauniot vaikuttavat. Välillä matkasin ajatuksissani satoja vuosia taaksepäin. Kirkkoa vastapäätä oli pappila ja päätin lukea kirjan Is - Jää. Kökarissa sielu lepäsi lämpimässä alkukesän vehreydessä, saarten kallioiden karussa kauneudessa sekä auringon kultaamassa meressä.

 
Seuraava pidempi pysähdys oli Jomala, jonka kirkkomaalla käymme aina Ahvenanmaalla ollessamme, mutta kirkko on pysynyt minulta suljettuna. Nyt pääsin sisälle yhteen Pohjoismaiden vanhimmista kirkoista, joka tietääkseni on Suomen vanhin muurattu rakennus. Onneksi meistä toinen kuvaa kaiken mahdollisen ja minulle jää aikaa tutkimiseen. Jomalan Pyhän Olavin kirkon seinämaalaukset on ajoitettu 1200 -luvulle. Näkyvillä on vain osa maalauksista, mutta mielenkiintoista on tutkia kuvaustapaa ja värejä. Näitä pohdin aina katsellessani kirkkomaaluksia.
 
Useimmat Ahvenanmaan kirkoista on rakennettu satojen vuosien kuluessa lisäten uutta. Kirkot ovat todella vanhoja ja niistä löytyy vanhoja seinämaalauksia, alttaritauluja, votiivilaivoja, puuveistoksia ja kastemaljoja. Uskomattomia aarteita. Pyhän Marian kirkko Saltvikissä on hyvä esimerkki aikojen saatossa muodostuneesta kirkosta. Kirkossa on neliapilan muotoinen kastemalja, joita on yleensä vain tuomiokirkoissa - pitikö tästä kirkosta tulla tuomikirkko. Kirkon vieressä kokoontuivat Ahvenanmaan keskiaikaiset maakuntapäivät. Varmaankin moni esine kirkossa on arvokkaampi kuin minua viehättänyt puulle maalattu Pyhä Yrjö ja lohikäärme.
 
 
 Saltvikin kirkko olikin toinen niistä kirkoista, jonka aiemmin olin nähnyt vain ulkopuolelta.

Seuraava kohteemme oli Finström ja sen Pyhän Mikaelin kirkko. Löysimme kirkkomaalta etsimämme haudan ja menimme sisälle kirkkoon, jossa olimme käyneet aiemminkin. Kirkossa on uskomattomia historiallisia aarteita ja niitä voisin katsella vaikka kuinka kauan. Ulkona satoi kaatamalla ja istuimme hetken autossa miettien seuraava kohdetta. Samalla havaitsin ruotsalaisen perheen, jossa oli kolme poikaa - isällä ja pojilla kännykät, äiti avusti nuorinta arviolta neljän ikäistä. He liikkuivat isojen lehmusten alla ja tutkivat kännyköitään. Lopulta nuorimmainen pomppi ilosta ja he läksivät autolleen käymättä kiviaidan sisäpuolella tai kirkossa. Pohdin pitkään eri ikäpolvien arvoja ja kiinnostusten kohteita. Se mikä minusta oli uskomattoman hienoa ei toisista ollut näkemisen arvoista.

Pääsin matkallamme vielä kolmanteen kirkkoon, jonka olin nähnyt vain ulkoa. Se oli Eckerön Pyhän Laurin kirkko. Upea pieni kirkko, jossa on Engelin suunnittelemat saarnastuoli ja alttari sekä puinen kastemalja 1260 -luvulta. Muutenkin Eckerössä löytyy Engelin suunnitelmien pohjalta rakennettuja rakennuksia posti - ja tullikäyttöön.

Hienoja historiallisia kohteita, jotka ilmeisesti eivät ole muodissa. Vaikka netistä löytyy pelien lisäksi informaatiota näistä kohteista, niin ei se korvaa omakohtaista kokemusta. Emme mekään kulkeneet vain kirkosta kirkkoon, vaan nautimme kauniista maisemista ja säästä, paikallisten ystävien seurasta ja hyvästä ruuasta. Onnistunut matka!


keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

"Kotiseudun kuva"

Lainaan otsikon Alma-tädiltäni, joka oli perustamassa Sammattiseuraa 1935 ja joka toimitti Sammatin Sanomien toisen numeron. Alma-täti kirjoittaa: "... kaiken pohjalla säilyy sydämissämme kotiseudun kuva. Ulkonaisesti on se usein hyvin erilainen eri ihmisillä. Yhteistä kuitenkin kaikissa tapauksissa on tuo synnynnäinen kiintymys siihen ympäristöön, jossa on elänyt lapsuuden huolettoman ajan. Turhaan eivät ole kaikkien aikojen runoilijat kotiseudulle laulujansa laulaneet. Turhaan eivät ole kaikkien aikojen ihmiset niitä lauluja toistaneet. Ne laulut ovat usein innostaneet myös tosityöhön ja toimintaan kotiseudun hyväksi."
Seuran perustaminen kuvasti ennen kaikkea rakkautta kotiseutua kohtaan. Erilaiset ihmiset Helsingissä kokoontuivat yhteen Sammatti teemanaan. Parhaimmillaan seuran jäsenmäärä oli yli 450 henkilöä ja toiminta vilkasta. Viime vuoden lopussa jäseniä oli runsaat 240. Jäsenmäärän vähenemiseen on monia syitä. Ymmärtääkseni yhdistystoiminta ei ole kovinkaan muodikasta. Ne seurat ja yhdistykset, jotka menestyvät ovat joko jonkin toiminnan ympärille perustettuja esimerkiksi palokunta-aate tai ne näkyvät oikealla tavalla netissä.
Sammattiseuran tehtävänä on ollut toimia yhdyssiteenä Sammatissa asuvien ja muualle muuttaneiden sammattilaisten välillä ja toinen tehtävä Lönnrotin perinnön vaaliminen. Viime vuosina toiminta on keskittynyt jälkimmäiseen ja se on hoidettu ansiokkaasti. Sen sijaan vuosiin ei ole järjestetty mitään jäsenille suunnattuja tapahtumia tai tilaisuuksia. Kaikille avoin perinteinen itsenäisyyspäivän juhla Sammatissa on ollut ainoa tilaisuus. Varmaan moni on miettinyt miksi olla jäsenenä ja maksaa jäsenmaksua, kun nettinäkyvyyskin on ollut heikkoa. Näin käy usein, kun keskitytään yhteen asiaan huolella, jäävät muut hoidettavat asiat vähemmälle.
Samaa ongelmaa - jäsenmäärää - pohtivat Sammattiseuran perustajajäsenet toimittamissaan Sammatin Sanomissa. Lainaan Alma-tätiä "... olisi toivottavaa, että enempi saataisiin joukkoa kokoon, ja sitä mukaan myös luonnollisesti tulisi ohjelma monipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi. Siihen innostakoon meitä kotiseutumme historia, nykyisyys ja myöskin tulevaisuus." Alma-täti istutti meille lapsille kiinnostuksen Sammattiseuraa kohtaan. Sammattilaisuus tuli tutuksi erityisesti isoäidiltä, joka oli ylpeä sammattilaisista juuristaan. Sammattilaisuutta ja sammattilaisia juuria ei kukaan voi ottaa meiltä pois. Olen niistä ylpeä! Olen kiitollinen Alma-tädille, joka kirjoitti muistikirjoihinsa myös sammattilaisia tapahtumia jopa paikallisella murteella. Olen etuoikeutettu, kun voin niitä lukea.
Sammattiseura on uuden edessä ja toivon, että seuran kehittäminen tapahtuu Lönnrotin sanoin "ajan hengessä".

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

"Sinun täytyy..." - tarina palautteesta ja korvaamattomuudesta

Istun ikonimaalauskurssilla ja havahdun viereisen pöydän ääressä keskusteluun. Opettaja sanoo oppilaalle "Sinun täytyy korjata tuo nenä, se on aivan vino". Oppilas vastaa "Ai, TÄYTYYKÖ minun". Tämän jälkeen molemmat ovat hiljaa, opettaja jatkaa kierrostaan oppilaan luota toisen luo, vieressä istuva oppilas tuijottaa työtään eikä enää maalaa. Kurssipäivän loputtua oppilas kerää tavaransa eikä enää palaa ko. opettajan kurssille.

Toisen opettajan kurssilla opettaja toteaa aina "Hyvä, mutta...". Oppilas kuulee vain sanan HYVÄ, mutta sisältää parannusehdotuksen, joka jää kuulematta. Tämän jälkeen oppilas uskoo olevansa mestarimaalari. Kehitys pysähtyy, koska ei tarvitse enää neuvoja ja ohjeita.

Kolmas opettaja toteaa "Minä en opeta tuollaisia...". Puuttuu oppilaan persoonaan ei hänen työhönsä. Oppilaan virhe saattaa olla jossain muualla kuin tekemässään työssä. Ehkä hän on ostanut tarvikkeita muualta kuin opettajalta, joka näin menettää tuloja.

Tapahtumat saavat miettimään palautetta, palautteen antamista ja palautteen vastaanottamista. Itse olen sukupolvea, joka koulussa oppi vastaanottamaan negatiivista palautetta - se ei aina ollut rakentavaa. Positiivisen palautteen vastaanottaminen on vaikeaa jopa hävettävää. Nykyisin tuntuu olevan trendi, että korjaavaa palautetta ei saa antaa. Entä, jos ei pysty kehumaan, niin silloin jää ilman palautetta. Minulle ainakin palautteen puuttuminen on vaikeinta. Silloin en tiedä, mitä pitäisi kehittää. Ehkä itse tiedän, mutta helpompaa olisi, jos saisin vahvistuksen.

Kehittyminen ja muuttuminen lähtee vain rakentavasta palautteesta, pelkkä kehuminen ei saa aikaan muutosta. Yritysmaailmassa muutos lähtee yleensä vasta taloudellisesta pakosta. Huomattavasti tuskattomampaa olisi ennakoiva muutos, jolloin taloudellista pakotetta ei tulisi.

Monissa yhteisöissä pidetään kehitysehdotuksia negatiivisuutena ja näin tukitaan suut. Pelkällä keskinäisellä kehumisella ei pitkälle päästä. Pitäisi uskaltaa ottaa vastaan vinkkejä muiden osaamisista ja kokemuksista. Jokainen katsoo asioita omasta näkökulmastaan ja osaamistaustastaan, mikä toiselle on hyvä ja upea voi toiselle olla keskinkertainen. Vaatii rohkeutta myöntää kaverin paremmuus. Eräässä työpaikassani tuli palkata itseään parempia.

Haluan kehittyä maalarina ja toivon opettajaltani kuin myös toisilta oppilailta nimenomaan parannusehdotuksia ja kommentteja. Aina ei itse näe omaa työtään objektiivisesti. Usko omaan tekemiseen ja touhuun on vankkumaton. Tästä seuraa ajanmittaan käsitys omasta korvaamattomuudesta. Ihminen uskoo, että kukaan muu ei pysty samaan. Äitini opetti minua, että pystyt siihen mihin muutkin. Se loi hyvän itsetunnon. Sillä on myös kääntöpuoli - joku toinen pystyy samaan. Meistä jokainen on ainutkertainen, mutta ei korvaamaton.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Lohjan Pyhän Laurin kirkko - maailman hienoin kirkko

Huomenna on Pyhäinpäivä. Ajankulua miettiessäni listasin satoja kirkkoja, joissa olen käynyt. Pohdin niitä ja niiden merkitystä itselleni. Kasvoin paikkakunnilla, joilla oli puukirkot. Lomilla isoäidin luona pääsin Lohjan harmaakivikirkkoon, joka mielestäni oli maailman hienoin. Se oli tehty kivestä ja siellä oli hienot maalaukset. Perheemme matkoilla Euroopassa kävimme monissa kirkoissa, joissa oli kultaa, patsaita ja maalauksia - edes Pietarin kirkko Vatikaanissa ei mielessäni voittanut Lohjan kirkkoa.

Omakohtaisesti merkittävin tapahtuma oli Lohjan kirkon suuri remontti 1960-luvulla, jolloin pääsin kouluikäisenä näkemään kirkon lattian alle ja holvien yläpuolelle. Vieläkin muistan miltä siellä näytti. Se näkymä ja kokemus on vaikuttanut omiin valintoihini. Kiinnostuin historiasta ja taiteesta niin, että aloitin 18-vuotiaana yliopistossa historian ja taidehistorian opinnot. Samana syksynä aloittamani matematiikan ja tietojenkäsittelytieteen opinnot veivät voiton ja valmensivat minut ammattiini. En kuitenkaan unohtanut tai hylännyt taidehistoriaa.

Olen toiminut kirkoissa oppaana ja opastukseni ovat perustuneet omiin kokemuksiini, mutta ennen kaikkea kirjoitettuun viisauteen. Lohjan kirkko on ainoa, joka voin sanoa tuntevani lattiasta - oikeammin lattian alta - kattoon. Maalauksiin liittyvät kertomukset kiehtoivat jo lapsena. Aikuisena olen saanut tietää maalaamisen tekniikasta, maalareista ja väreistä. Käytän samankaltaisia maavärejä lähes päivittäin, kun maalaan ikoneita ja pyhiä kuvia. Mustaa väriä olen tehnyt itse koivuhiilistä. On kiehtovaa tuntea värit ja niiden käyttäytyminen kemiallisissa reaktioissa. Voin istua tunteja tutkimassa Lohjan kirkon maalauksia - onneksi nykyisin sen voi tehdä kirjoista ja netissä. Ne eivät kuitenkaan luo samaa tunnelmaa kuin on Lohjan Pyhän Laurin kirkossa.

Keskikoulussa olin syvästi loukkaantunut, kun historian kirjassa oli valokuva Hattulan kirkon maalauksista. Mielestäni ne olivat kopioita Lohjan kirkon maalauksista, joiden olisi kuulunut päästä kirjan lähes ainoaan värikuvaan. Haluan käydä läpi Hattulan kirkon ja Lohjan kirkon maalaukset rinnakkain - ainakin värimaailma on erilainen johtuen ilmeisesti käytettävissä olleista väreistä ja olosuhteiden aiheuttamista reaktioista. Toinen kiinnostava kohde on verrata Lohjan kirkon maalauksia länsimaiseen kirkkotaiteeseen ja ortodoksiseen ikonitaiteeseen. Tutkia niiden tulkintaa Raamatun kertomuksista.

Kuvassa Lohjan kirkko kuvattuna isoäidiltä perimässäni seinälautasessa.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Matka Ikonien maailmaan

Matkani Ikonien maailmaan alkoi seitsemän vuotta ja seitsemän tuhatta tuntia sitten. Silloin maalasin ensimmäisen ikonini. Aiemmin olin tutustunut ikoneihin kirkoissa, museoissa ja kirjoista, niitä voisi kutsua vaikka viikonloppumatkoiksi. Matkani ikonien maailmaan on tuottanut 71 aloitettua ikonia, jotka lähes kaikki ovat myös valmiita.

Matkani ensimmäisellä etapilla olin ummikko vieraassa maassa. En ymmärtänyt kieltä, jota minulle puhuttiin: sankir, lefkas, reft ja monet muut sanat olivat vieraita ja tarvitsin opettajan ja ystävän tulkiksi. Ostin kirjoja matkaoppaiksi, luin niitä aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi katselin kuvia: tutkin kasvoja, silmiä, korvia, nenää jne. Kasvojen jälkeen tutkin vaatteiden laskoksia. Vaatteet olivat jotenkin tutumpia ja melko pian oivalsin jotain vaatteiden vaalentamisesta.

Ensimmäisen etapin jälkeen halusin matkata pidemmälle. Opettelin ikonilaudan pohjustusta ja kultausta. Osa etapeista on ollut omatoimimatkoja ja osa oppaan kanssa kulkemista. Omatoimimatkalla joutuu selviämään itse. Se on työlästä, mutta myös palkitsevaa. Opastetulla matkalla saa ohjeita ja palautetta. Oppaitteni joukossa on ollut monenlaisia henkilöitä: kannustavia ja lannistavia, osaavia ja opettavia, keski-ikäisiä ja ikäihmisiä. Kultauksen (kullan, hopean ja platinan käsittelyn) opeista saan kiittää Raimo Snellmania ja Tarja Tarimaa. Parhaat maalauksen opettajani ovat minua nuorempia: Tarja Tarima, Aleksander Wikström ja Anna Golubkova. Minulle on tärkeää, että minulla ja opettajallani on yhteinen kieli. Näin ollen vain venäjää puhuvat opettajat eivät sovi minulle, mutta suomi, ruotsi, englanti ja saksa onnistuvat. Venäjänkielisistä kirjoista pystyn tunnistamaan ydinkohdat.

Viimeisin etappi oli kesäkuussa, kun olin Suomen ikonimaalareiden järjestämällä kurssilla Ronnilla, oppaana Anna Golubkova. Matkalla tutustuin Vanhurskaaseen Simeoniin, Herran vastaanottajaan. Silloin opin kissankielisiveltimien käytön. Aluksi olin kauhuissani uudenlaisesta siveltimestä ja käden asennosta, mutta kasvojen vaalentamisessa huomasin eron tavalliseen tapaani. Tein myös ensimmäiset harmaat hiukset ja muhkean parran, oivalisin jotain. Lopputulos Ronnilta on kirjoitukseni lopussa. Sain myös kutsun Moskovaan Sofian ikonimaalauskouluun. Toivottavasti tämä etappi jatkuu Moskovassa.

Seuraava opastettu etappi on Tarja Tariman opastama kurssi Karkkilassa. Teen kolme Ylienkeliä: Gabriel, Mikael ja Rafael sota-asuisina. Piirros ja kultaus on etukäteistehtävinä. Ikonista tulee yksi kookkaimmista, jotka olen tehnyt. Odotan kovasti uutta matkaa.

Luen jatkuvasti ikonikirjoja ja etsin uusia matkakohteita. Omatoimimatkoista olen suunnitellut matkaikonien ts. pienien ikonien tekemistä. Ne olisivat kivoja lahjoja.

Kaikkein ensimmäiseksi minun tulisi lopettaa matka kahden Kazanin Jumalanäiti-ikonin maalauksen kanssa. Niiden merkittävin ero on kultaustapa: öljykultaus ja "viinakultaus". Toinen niistä on menossa Kirsti-serkulleni. Hän on jo pitkään odottanut paluutani tältä etapilta.

Katson voivani kutsua itseäni maailmanmatkaajaksi. Ikonimaailmassa se tarkoittaa ikonimaalaria.





perjantai 27. toukokuuta 2016

Ajan hengessä

Tänä aamuna luin Länsi-Uusimaa -lehdestä uutisen, että TTS:n Lönnrot-opisto Sammatissa suljetaan. Opiston historian tuntevat tietävät, että opisto on aikoinaan perustettu 1895 Elias Lönnrotin testamenttaamin varoin. Tällöin se toimi Emännyyskouluna, jossa opetettiin nuorille naisille kaikkia kotitaloudessa - silloin maatiloilla - tarvittavia taitoja mukaan lukien puutarhanhoito. Elias Lönnrot ymmärsi viisaana miehenä, että kansan sivistys ja kehitys lähtee naisista. Opettamalla naisille moninaisia taitoja koko yhteiskunta kehittyy.
Omakohtaisesti olen saanut syödä isoäitini tekemiä herkkuja ja koko sukumme on oppinut puutarhan pedanttia hoitoa häneltä. Oppinsa hän oli ammentanut kodin lisäksi Lönnrotin emännyyskoulusta. Niistä on jäänyt hyvä muisto. Minulla on ollut kunnia tutustua vuosien varrella useisiin emännyyskoulun, myöhemmin emäntäkoulun, käyneisiin oppilaisiin. Vielä saamme joka joulu emäntäkoulun käyneeltä ystävältäni joululeivän ja tuorejuuston. Olen tuntenut emännyyskoulussa työskennelleitä opettajia ja muuta henkilöstöä. Kaikki oman alansa taitureita ja kunnioitettavia persoonia.
Tähän päivään asti Lönnrotin testamentin määräys "ajan hengessä" on ollut siunaus aikoinaan emännyyskouluna  aloittaneelle opinahjolle. Viimeisimpinä vuosina TTS on kehittänyt opiston toimintaa ja siellä on ollut mahdollista opiskella puutarhan hoidon lisäksi ravintola- ja matkailualaa. Kiinteistö ja ympäristö on hoidettu hyvin. Nykyisin osassa kiinteistöä toimii yksityinen hoivakoti. Nyt toukokuussa iski 2016 tämän päivän "ajan hengessä" ja opiston toiminta lopetetaan. Osa toiminnoista siirretään muualle osasta luovutaan kokonaan ja kiinteistö laitetaan myyntiin.
Nykyisin suuret nk. tehoyksiköt ovat kaunista ja pienet yksilölliset toiminnot lakkautetaan. Tosin iskeehän säästöt suuriinkin yksiköihin. Surullisena kuutelin uutisointia oman opiskelupaikkani, Helsingin Yliopiston, säästöistä ja irtisanomisista.
Edelleen haluan peräänkuuluttaa myös muiden tekijöiden kuin rahallisten laskelmien tekemistä muutosten ja erityisesti radikaalien lakkauttamispäätösten yhteydessä. On erittäin vaikeaa, joskus jopa mahdotonta, muuttaa päätöksiin vaikuttavat seikat euroiksi. Näiden tarkastelujen tekemiseen on olemassa menetelmät, joiden käytöllä voitaisiin pehmentää muutosta ja tehdä myös henkisesti kestäviä päätöksiä.

Kuvassa emännyyskoulun oppilaat vuonna 1914 tai 1915, mukana isoäitini.