Onko lukeminen helppoa?

Lukeminen on helppoa. Vai onko? 

Lähde: Wanhat käsialat ja asiakirjat, Helsinki 1977

Nykyisin puhutaan paljon lukutaidottomuuden lisääntymisestä. Julkisuudessa kerrotaan, että kaikki oppivelvollisuuden suorittaneet eivät osaa lukea kunnolla. Kun lapset ovat oppivelvollisuuden piirissä viisivuotiaasta täysi-ikäisyyteen, niin miten saa aikansa kulumaan, jos ei osaa kunnolla lukea? Arvioinneissa erotellaan ainakin tekninen osaaminen ja luetun ymmärtäminen, puhutaan myös medialukutaidosta. Kiertokoulun aikaan opittiin lukemaan kolmen viikon pänttäämisen aikana. Tietenkin luettavaa oli paljon vähemmän. Taitoa kontrolloitiin kinkereillä ja osaaminen merkittiin kirkonkirjoihin. Kirjoittaminen oli tuolloin harvojen taito.

Lähde: Wanhat käsialat ja asiakirjat, Helsinki 1977

Itse luen sekä kaunokirjallisuutta että asiatekstiä useita tunteja päivässä. Kirjoitan pääasiassa  asiatekstejä, joiden tärkein ominaisuus on täsmällisyys. Työssäni kirjoittamassani tekstissä saattoi sana maksaa miljoonia ja lause kymmeniä miljoonia euroja. Jokainen sana oli harkittava, nimet ja numeeriset tiedot tarkistettava monta kertaa. Lukiessani lasken vieläkin päivämäärien välisiä aikoja ja arvioin rahallisia vaikutuksia. Kokemukseni perusteella väitän, että lukemisen ymmärtämiseen vaikuttaa merkittävässä määrin tekstin laatu.

Jonkin aikaa sitten luin artikkelia, jossa oli yhdistetty tarinaa ja faktaa. Yhdessä tekstin osassa kerrottiin leskirouvasta, joka muutti uuteen taloon 29 vuotta kuolemansa jälkeen. Aiemmin artikkelissa oli kuvattu tuon uuden talon rakentamista, joka tapahtui 27 vuotta myöhemmin kuin leskirouva oli tekstin mukaan muuttanut tuohon taloon. Olin niin hämmentynyt, että mietin, olenko jossain virtuaalitodellisuudessa tai Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa. 

Samoihin aikoihin luin Tommi Kinnusen kirjoittamaa kirjaa Pimeät kuut. Ihanaa tekstiä ja niin helppoa lukea. Kuinka hyvin kirjailija sitookaan tarinaansa faktat. Esimerkkinä voisi mainita supistetun koulun määrittelyn. Käsite supistettu koulu taitaa olla monelle nykyihmiselle vieras. Kirja etenee kuin lastu tasaisesti solisevassa purossa. Vaikka asiat ja tuntemukset ovat vaikeita ja ahdistavia, niin tekstiä on helppo lukea. Kirjailija kirjoittaa selvästi lukijalleen. Mielessäni kutsun tekstiä purokirjoitukseksi.

Teksti, jonka jäsentely ja faktat ovat vähän sinne päin, on tuskallista lukea. Teksti poukkoilee asiasta toiseen, kuten lastu koskessa. Törmäilee kiviin ja kallioihin, kääntyilee tulosuuntaansa ja uppoaa välillä jatkaen kuitenkin ontuvaa etenemistään. Kirjoittaja tuo esille kaiken tietonsa ja taitonsa kuin todistaakseen osaamisensa. Siis kirjoittaa itselleen. Tätä kutsun koskikirjoittamiseksi.

Julkisuudessa esitetään erilaisia kikkoja lukemisen oppimiseksi. Kokemuksesta voin todeta, että lukemaan oppii lukemalla. Lukeminen siis kannattaa aina. Voiko äänikirjojen suosio johtaa siihen, että lopulta vain harvat osaavat lukea? Suurin osa selviää kuuntelemalla. Miten sitten käy kirjoittaminen? Hoituuko se puhumalla tai valitsemalla kuvia seiniltä ja pöydiltä, joiden järjestelmä tunnistaa henkilön silmästä tai sormenjäljestä. Mielikuvitus lähti laukalle, pelottavaa.

On aivan ihanaa kirjoittaa oma näkökulmansa miettimättä, paljonko tämä maksaa!

Hyvä mies ja väärinkäsityksiä

Nuoruudessani olin pienen ryhmän kanssa kansainvälisessä koulutuksessa. Kun suomalainen ryhmämme oli ensimmäisellä yhteisellä illallisella, niin yksi ryhmän miehistä pyysi vieressään istuvaa naista vippaamaan hänelle viisi puntaa. Nainen kieltäytyi kovaäänisesti ja muu ryhmä oli hyvin hämmästynyt. Keskustelimme asiasta. Me muut ymmärsimme kyseessä olevan lainan, mutta nainen ymmärsi, että mies pyysi antamaan tuon rahan. Väärinkäsityksen aiheuttama kiusallinen tilanne ja tunnelma laukesi, kun perusteellisesti puimme eri sanojen merkitystä. Totesimme monien väärinymmärrysten johtuvan siitä, että sanoilla on eri merkitys eri ihmisille johtuen esimerkiksi  kielialueesta ja kulttuuritaustasta.

Muutosjohtaminen on vaikea käsite, jonka helposti jokainen ymmärtää omalla tavallaan. Muutosjohtaminen on hyvin erilaista dynaamisessa ja tavoitehakuisessa organisaatiossa verrattuna verkkaisaan ja byrokraattiseen ympäristöön. Näin väärinkäsitykset ovat todennäköisiä. Kun keväällä valittu kotikaupunkini kaupunginjohtaja irtisanoutui koeajalla, alkoi some laulaa "hyvä mies" -laulua eräästä kaupungin viranhaltijasta. Lopulta hänet valittiin määräaikaiseksi kaupunginjohtajaksi saatesanoin "hyvä valinta". En tunne miestä enkä tiedä hänen hyvyyttään, mutta aika näyttää johtamiskyvyn. 

Kun otin ensiaskeleitani esimiehenä, liittyi uuteen pestiini viikkojen esimieskoulutus eri jaksoina työn ohessa. Ennen kuin olin käynyt rekrytointijakson, esimieheni palkkasi tiimiini uudet työntekijät. Ehdotin esimiehelleni valintakriteereiden yhteistä läpikäyntiä väärinkäsitysten välttämiseksi. Hän totesi, että hän voi palkata "miehen kadulta", ja minun tehtäväni on tehdä hänestä "osaava työntekijä ja hyvä mies". Kun itse pääsin rekrytoimaan, niin meitä oli aina vähintään kaksi haastattelijaa ennalta määriteltyine rooleinemme. Palkkasimme ammattitaitoisia ja hyviä ihmisiä - miehiä ja naisia. 

Työelämän valinnat tapahtuvat tai ainakin niiden tulisi tapahtua faktaperusteisesti. Yksityiselämän puolella valintoja ohjaa usein tunne. Kun halutaan vaihtelua, eivät kaikki osaa erota kauniisti. Jotkut syyttävät entistä puolisoa huume-, päihde- tai peliriippuvaiseksi, taloudellisissa asioissa holtittomaksi tai väkivaltaiseksi. Iskostavat nuo käsitykset lapsille, ystäville, sukulaisille ja julkisuuteen. Joskus tuo tapahtuu sen vuoksi, että haluaa peittää oman osuutensa eroon. Pahimmillaan väärinkäsitykset jäävät elämään ja ne rakentavat pysyvän kuilun toisen vanhemman ja lapsen välille. Lehtien palstoilta voi ajoittain lukea  tuollaisen kohtalon kokeneista henkilöistä, joista osa on entisiä hyviä miehiä.

Surullinen henkilöhistoria ajoittuu yli 120 vuoden taakse. Silloin hyvä mies, kartanon pehtoori ja työtä pelkäämätön nainen, kartanon karjanhoitaja rakastuivat. Hyvä mies olisi halunnut mennä naimisiin, mutta parin välillä oli väärinkäsitys ja nainen kieltäytyi avioliitosta. Suhteesta kuitenkin syntyi lapsi, jonka nimen viereen syntyneiden luetteloon pappi kirjoitti äpärä. Lapsi tunsi molemmat vanhempansa, mutta isä kuoli, kun lapsi oli viiden vanha. Äitinsä kuoleman aikaan lapsi löysi henkisen kotinsa kirkon vanhakristillisistä piireistä. Maallisiin rientoihin kiintynyt suku käänsi selkänsä tuolle lapselle, joka luuli hylkäämisen johtuvan äpärä -leimasta. Todellisuudessa suku pelkäsi kristillisyyttä. Tämä väärinkäsitys ei koskaan paljastunut tuolle sukunsa hylkäämälle orpolapselle.

Sota

Matti katseli pellollansa viljan kasvua, kun häntä kohti ammuttiin naapurin puolelta. Oli kesä 1939 ja naapuri oli Neuvostoliitto. Matin kaksi maatilaa sijaitsivat muutaman kilometrin päässä valtakunnanrajasta, mutta maapalstoja hänellä oli pitkin pitäjää aivan rajallakin. 

Taustalla Matin ensimmäisen maatilan rakennukset 1930-luvulla

Kotipihalle Matti näki perheensä kanssa naapurimaan tähystyspalloja. Viljat saatiin korjatuksi sodan uhkan varjossa. Lokakuussa vanhukset, naiset ja lapset evakuoitiin rajan pinnasta. Viipuriin vievän tien varrella olevaan kotitaloon majoittui kymmeniä sotilaita. Neljä vanhinta poikaa lähtivät sotilastoimiin ja vanhin tytär lotaksi. Matti lähetti hevoset ja karjan Hämeeseen. Marraskuun loppupuolella Matti kirjoitti vaimolleen:

"Kaikki tuntuu rauhalliselta. Jumala yksin tietää, riittääkö tämä nöyryytys vai ei. Jääkää korkeimman suojaan."

Joulukuussa Matti jätti kotinsa. Talvisota oli alkanut. Kesällä 1940 Matti osti metsätilan keskeltä Suomea. Uutta elämää perhe rakensi yhdessä, olihan kaikki viisi sodassa ollutta lasta selvinneet hengissä. Tosin Matti toimi viikot naapuripitäjässä siirtoväen huoltojohtajana ja nuorin sodassa olleista pojista jäi suorittamaan asepalvelustaan. 

SA-kuva: Matin syntymäpitäjän asema sodan jäljiltä

Kun jatkosodassa vanha kotiseutu oli vallattu takaisin, matkasi Matti sinne ensimmäisten joukossa. Toisen maatilan rakennukset olivat tuhkakasa. Tilasta keskellä Suomea ei kuitenkaan luovuttu, kun perhe seurasi myöhemmin. Kun sota päättyi, oli Matti menettänyt rajan taakse jääneen omaisuutensa ja elinkeinonsa toistamiseen ja kolme hänen poikaansa oli kaatunut. Kuusikymmentä vuotiaana Matti perheineen aloitti elämänsä alusta neljännen kerran. Yhteishenki, sopeutuvaisuus ja kova työ kantoivat eteenpäin.

Kävelin 45 vuotta myöhemmin Matin entisillä pelloilla. Viljavilla, salaojitetuilla ja kumpuilevilla pelloilla kasvoi heinää läheisen kolhoosin karjaa varten. Tiellä kulki sotilaskolonna. Se, mitä sodasta oli jäänyt jäljelle oli edelleen nähtävissä. En voinut välttyä ajatukselta, miksi pitää vallata maata, jos sitä ei mitenkään hyödynnä tai jälleenrakenna. Pitääkö vain pullistella ja näyttää voimansa? Luovutettujen alueiden loisto oli tuhottu ja jätetty rappiolle. Kävin siellä viimeisen kerran vuonna 2019. Pellot kasvoivat edelleen luonnonheinää, niiden takana häämötti Urheilu- ja vapaa-ajankeskus sekä uusi formularata. Pietariin johti moottoritie.

Matin pelloilla 2019

Tämän kevään sota Euroopassa on järkyttänyt minua kovasti. Ensimmäisenä ajattelen niitä ihmisiä, joiden koti ja elämä tuhotaan. Siviiliväestöön kohdistuvat raakuudet ovat käsittämättömiä. Väkivallan kohtaaminen tai kotoa pakeneminen jäävät geeneihin ja vaikuttavat henkisesti tuleviinkin sukupolviin. Jos tuhotut alueet jäävät valtaajalle, niin ovatko ne vielä kymmenien vuosien kuluttua rauniokyliä? Jos Euroopan vilja-aitta tuhoutuu, niin se aiheuttaa meillekin ongelmia.

Matin nuorin poika ja tytär ovat nähneet nykyisen sodan. Alkujärkytys oli melkoinen, mutta sopeutuminen oli nopeaa. Olen Matin pojan tytär. Emme enää puhu toisesta maailmansodasta, vaan meneillään olevasta, joka toivottavasti ei johda kolmanteen maailmansotaan. Kiitän mielessäni ulkopolitiikkamme ja puolustuspolitiikkamme johtoa määrätietoisesta ja ripeästä toiminnasta kriisin koittaessa. Sisäpolitiikan puolelle esitän toiveen lisääntyvän ja turhan byrokratian poistamisesta ja holtittoman rahankäytön lopettamisesta. Matti sanoisi, kuten 1939 joulukuussa kirjoitti:

"Jumalan haltuun annan kaikki tieni ja tarpeeni." 

Puu, joka on nähnyt Matin paluun kotiin ja lähdön toistamiseen sekä monta muuta kulkijaa 

Markkinointi, mainos, vale ja tosi

Kuusivuotias poika katseli astianpesuainemainosta ja kysyi minulta: -Käytätkö sinä tuota?
-En käytä, mutta ei tuo pesu noin helppoa ole, vastasin.
Pikkumies ilmoitti minulle:
-On se, koska se on televisiossa!  
Yritin selittää mainonnan tavoitteita, mutta poika pysyi kannassaan:
-Totta on!

Samoihin aikoihin toinen, hieman vanhempi poika, kertoi käyneensä Tytyrin Elämyskaivoksessa. Kysyin, minkälaista oli 80 metriä maan alla. Poika sanoi olleensa sadan metrin syvyydessä. Yritin selittää, että museotaso on 80 metriä maan pinnan alapuolella. Poika totesi, että hänen tietonsa on netissä ja oikein. Kun vanhemmat eivät korjanneet pojan käsitystä, annoin asian olla. 

Valetta, totta, mainontaa ja markkinointia? 

Oikein kirjoittamista? 

Tarkoituksellista harhauttamista? 

Lukujen pyöristämistä jopa 25 prosentilla?

Viime päivinä olen kipuillut kotikaupunkini kesän kulttuurikävelykierrosten uutisoinnin kanssa. Kulttuurikävelykierrokset ovat kestoltaan noin tunnin ja matkaltaan noin kilometrin mittaisia. Ne ovat jonkin teeman tai paikan tarkempaa tutkimista ennalta sovitusta näkökulmasta oppaan johdolla. Niillä on aikaisempina vuosina ollut kiva olla. Nyt niitä mainostetaan kolmessa eri kirjoitusasussa: "kulttuurikävelykierros", "kulttuuri kävely kierros" ja "kulttuurikävely-kierros". Ärsyttää pirusti!

Kun etsin kahvilaa, jossa voisin herkutella, niin en ainakaan mene kahvilaan, joka mainostaa päivän tuotetta tekstillä "kuiva kakkupala". En ole edes utelias selvittämään, onko kyseessä rehellisyys vai kirjoitusvirhe. Kallistun mielessäni jälkimmäiselle kannalle.

Eräällä ravintoloitsijalla on tapana päivittää nettiin kertomuksia tapahtumista. Ikävä lukea tekstiä, jossa ei ole pilkkuja ainakaan oikeissa kohdissa ja jossa lukee "ompa", kun pitäisi olla "onpa". Tekstissä vielä vilahtelee "kaippa", "breku", "diippi", "tasting", "asap" väärin kirjoitettuna, "törkeenmakee" jne. Ilmeisesti en ole  kohderyhmää.

Äitini opetti aikoinaan käyttämään suomenkielistä sanaa, jos sellainen on olemassa. Lukiossa Suomiskaksi kutsuttu äidinkielen opettaja oli tarkka oikeakielisyydestä. Molemmat olivat kirjallisuuden suurkuluttajia. Luulisin molempien järkyttyvän, jos näkisivät minkälaista sittua (lempisanani) koneellisesti syydetään kaikelle kansalle. 

Information overload - Informaatioähky

 "Suositeltu sinulle: Juuri nyt: Saksa..." näin alkaa paikallislehden minulle lähettämä sähköposti. Tilaajaextraan on valittu (kuka? ja millä perusteella?) lehden juttuja, joiden arvellaan kiinnostavan juuri minua. Nykyisin minulle tulee maksimissaan muutamia kymmeniä sähköposteja päivässä. Suurimman osan poistan niistä lukematta, jos havaitsen ne mainoksiksi. Tähän ikään mennessä olen oppinut tietämään, mitä tarvitsen, ja etsimään tarvittavan tiedon. Kauhulla ajattelen työssäoloaikaa, kun sähköiseen postilaatikkoon tupsahti vähintään 150 postia päivässä. Ne olivat pääsäätöisesti informaatiota, jota tarvitsin työssäni, tai viestejä, jotka vaativat toimenpiteitä. Joskus lähettäjä oli merkannut viestinsä erittäin tärkeäksi, mutta kenelle, itselleen vai minulle. Useimmiten nämä punaisella huutomerkillä varustetut viestit olivat mainoksia minulle tai yritykselleni tarjottavista palveluista. 

Ryhdyin pohtimaan informaatioähkyä, josta jo viime vuosituhannella puhuttiin ja kirjoitettiin paljon. Tuolloin käynnistettiin monia tietoverkkoihin perustuvia hankkeita palveluiden ja sovellusten kehittämiseksi helpottamaan ihmisten arkea. Kaivoin kirjahyllystäni Jussi T. Kosken 1998 julkaistun kirjan "Infoähky". Lukiessani tuota kirjaa välillä nauran kippurassa ja välillä ajattelen, että olisipa tuotakin varoitusta kuultu. Kirjan alussa lainataan D.D. Hadea:

Informaatio on orjuutta toisten ajatuksille.

Tieto on vapautta ja voimaa ajatella itse.

Tietoyhteiskunnassa meille jokaiselle tulee informaatiota monista kanavista. Perinteisiä ovat radio, TV, lehdet, kirjat, kirjeet, painetut tiedotteet ja mainokset. Netissä ovat käytettävissä erilaiset sovellukset ja palvelut. Jokainen valitsee itselleen sopivat. Minua huvittaa, kuinka koronaepidemian alussa seurasin päivittäisiä tiedotustilaisuuksia ja asiantuntijoiden arvailuja. Muutamassa viikossa kiinnostus väheni, ja lopulta seurasin tapausmääriä satunnaisesti. Koronakammo oli kuitenkin syntynyt ajatuksiini. Samaa kaavaa on edennyt Ukrainan tilanteen ja Nato-keskustelun seuraaminen. Tietyssä pisteessä ei enää siedä ainoatakaan asiantuntijaa omassa olohuoneessaan. 

Minulle on ollut kohtalaisen helppoa luoda oma informaatiokanavien kokoonpano. Tietotekniikan hyväksikäytön ammattilaisena olen valinnut paperittoman vaihtoehdon aina, kun se vain on mahdollista. Tällöin toimiva teknologia on ensiarvoisen tärkeää: nopea nettiyhteys, sopivat laitteet ja sovellukset. Tämä tuokin esille teknologian merkityksen, mutta se ei kuitenkaan ole tärkein asia. Tärkeämpää on se, miten tuota teknologiaa käytetään hyväksi. Usein kehittäjillä toiminnallisuus jää teknologian jalkoihin. Tästä varoitti koulutusta koskien Bill Gates jo vuonna 1995:

Tulevaisuuden kansankynttilät eivät tyydy näyttämään lapsille, miten löytää informaatioita tietoverkoista.

Heidän on yhä rakennettava lasten suullisia ja kirjoitustaitoja, ja tekniikka on tässä vain ponnahduslauta tai apuväline.

Valitettavan monilla paikkakunnilla teknologia on tärkeintä, mutta mahdolliset apuvälineet ovat opetuksessa keskeneräisiä tai toimimattomia. Tarjontaa on paljon, mutta tarpeellisen ja käyttökelpoisen valinta tuntuu olevan vaikeaa. Miten lapset voivat oppia valitsemaan tarvitsemansa, jos se on kuntien tietotekniikkatiimeille ja opetuksesta vastaaville vaikeaa? Tämä aiheuttaa niin lapsille kuin aikuisillekin infoähkyn.

Overload on ylivuototila, jolle teknologiassa on hallintamekanismit. Mutta entä ihmisen aivot? Kun informaatio jakautuu kymmeniksi samanaikaisiksi virroiksi ja toiminta pirstaloituu lyhyiksi ja samanaikaisiksi tehtäviksi, niin miten ihmisen mieli ja fyysinen kunto sen kestävät? Yhä useammin huonosti, kun ihminen tuntee itsensä ahdistuneeksi ja turhautuneeksi. Yhä useammin ihminen näkee ja hallitsee paljon pieniä asioita tai osakokonaisuuksia, mutta kokonaiskuva on hukassa. Puhutaan isosta kuvasta, mutta nähdään vain osia. Kun tietoyhteiskunnassa sekä työ- että vapaa-aika vietetään tietoverkoissa, niin informaatiota on yksinkertaisesti liikaa, eivätkä aivot lepää koskaan. Tämä aiheuttaa stressiä, ongelmia hallita työtehtäviään ja lopulta masentuneisuutta. 

Infoähkyn ehkäisylle on monia menetelmiä, jotka tukevat ihmisen informaatiolukutaitoa. Miten ihmiset oppivat arvioimaan tietojen merkityksellisyyttä ja luotettavuutta? Sen tiedän, että tätä ei tehdä teknologia edellä ja lähtemällä mukaan kaikenlaiseen haihatteluun. Pitääkö vastuullisesta toimintatavasta luopua, jotta voi valita vain itselleen mieluisan informaation? Aiheuttaako tuollainen toimintatapa huonon omantunnon niille, joilla se vielä on olemassa?

Omat toimivat informaatiokanavat: tehokas iPad ja kirjat.

Tiikeri

Helmikuun alussa alkoi Tiikerin vuosi kiinalaisessa horoskoopissa. Tiikeri on kiinalaisessa ajattelussa eläinten kuningas ja vuorten valtias. Tiikerillä on ääretön voima, ja se on rohkea. Tiikerin vuoden uskotaan tuovan muutoksia tai ainakin mahdollistavan ne. Tiikeri on uhanalainen kissaeläin. Kiinantiikeriä esiintyy luonnossa vain 10 - 20 eläintä. Bengalintiikeri on tiikerikannan yleisin alalaji. Niitä luonnossa on noin 2500 yksilöä. Muutama päivä sitten MTV3:n uutisten loppukevennyksessä oli kiinantiikerikaksoset, jotka olivat syntyneet eläintarhassa ja ne olivat neljän viikon ikäisiä.

Kolmekymmentäkuusi vuotta sitten sain syliini viiden viikon ikäisen tiikerin. Arvelisin tuon kissan olleen bengalintiikerin, koska tuo hellimishetki tapahtui Ceylonilla tai oikeammin Sri Lankassa Colombossa. Olimme tuolloin parin viikon matkalla Beruwelassa, josta teimme kahdestaan päivän retken pääkaupunkiin. Matkasimme runsaan 50 kilometrin matkan vuokraamallamme autolla, jossa oli kuljettaja ja apumies. Auto oli vaalea, samanlainen farmari kuin sedälläni oli ollut parikymmentä vuotta aiemmin sinisenä. Muistan kaksi kohdetta pääkaupungissa: viiden tähden hotellin, jossa lounastimme, ja eläintarhan. Oikeastaan eläintarhasta muistan vain tuon tiikerin.

Kävellessämme eläintarhan käytävillä sikäläinen työtekijä tuli kysymään meiltä, haluammeko nähdä tiikerivauvan. Tietysti halusimme, ja meidät ohjattiin rakennuksen suojaan. Kissan kokoinen vauveli tuotiin nähtävillemme, kun olimme hieman asiasta maksaneet. Sain tuon pienen tiikerin syliini. Minulle neuvottiin kuinka pidän sen jaloista kiinni, etten satuta itseäni kynsiin. Lasse otti valokuvan siitä hetkestä, kun hellin tiikerivauvaa. Mutta, tuo valokuva epäonnistui, kehitetyllä filmillä oli vain rakeinen heilahtanut kuva. Vieläkin harmittaa. Vaikka kyseessä oli mieleenpainuva kohtaaminen, niin pitäisi kai paheksua tuon työtekijäkaksikon omaa liiketoimintaa.

Saarella liikkuessamme näimme varaaneja teiden varsien kosteikoissa ja vuorisilla alueilla suuria mustia lepakoita laumoittain roikkumassa puissa. Nämä tai muut myöhemmät eläinkokemukset esimerkiksi safarilla Keniassa eivät ole tuon tiikeritapaamisen veroisia. Ceylonilla kuitenkin tapahtui toinenkin ikimuistoinen, uhanalaisen lajin kohtaaminen. 

Eräänä iltapäivänä pieni joukko meitä turisteja lähti rannalle, jossa merikilpikonnan poikaset olivat kuoriutuneet. Ne matkasivat heti mereen. Me pääsimme katsomaan tuota vaellusta. Saimme myös auttaa niitä nostamalla ne hiekalta veteen. Tuo matka on erittäin vaarallinen, koska pedot syövät pieniä poikasia. Niiden oma keino on se, että samaan aikaan useat naaraskilpikonnat munivat jopa 200 munaa samalle hiekkarannalle. Yhtä aikaa kuoriutuvat ja vaeltavat merikilpikonnan poikaset turvaavat toisiaan ja osa pääsee veteen saakka. Ihminenkin voi olla avuksi. Minua kiehtoo ajatus, että jokin auttamani kilpikonna, joka on parhaassa lisääntymisiässä, nousee tänäkin vuonna rannalle munimaan.

Painia ennen ja nyt

Eräs ystäväni kertoi puhelussamme, että hänen lapsenlapsensa oli paininut englannintunnilla. Tilanne oli hieman karannut käsitä, kun kyseinen pojanpoika oli nauranut luokkatoverinsa vastaukselle. Pilkan kohteeksi joutunut oli kimmastunut, ja lopulta pojat painivat luokan lattialla. Pienillä fyysisillä vammoilla tilanteesta oli selvitty, mutta jälkipuinti oli paisunut Wilma-merkinnöistä melkoiseksi rumbaksi keskusteluineen ja toimenpiteineen.

Muistui tuosta mieleeni oma painitalveni 59 vuotta sitten. Eräs tuttavaperheemme lapsi tarrasi ajoittain  minusta kiinni välitunneilla jonkinmoisella painiotteella ja kaatoi maahan. Minua jonkin verran vanhempi lapsukainen oli ilmeisesti saanut painiharjoitusta veljensä kanssa. Minulle tuo laji oli täysin tuntematon, vaikka olinkin innostunut ja hyvä urheilija. Muutoin olin hieman arka, hiljainen ja kiltti. Koulussa tein kaiken mitä pyydettiin niin hyvin kuin osasin ja kielletyt asiat jätin muille.

Viimeinen matsimme tapahtui välitunnilla, kun tuo lapsi kaatoi minut maahan mahalleni, istui selkääni ja kuristi kaulastani. En pystynyt tekemään muuta kuin sätkimään jaloillani, ääntäkään en saanut muodostetuksi. Onneksi ympärille kerääntyi joukko oppilaita. Viimein opettajakin saapui paikalle ja komensi lapsen pois päältäni. Minulta ei kysytty mitään tuosta tapahtumasta tai voinnistani eikä asiaa pahoiteltu. En tiedä puhuttiinko tuon toisen oppilaan kanssa tai saiko hän jonkinlaisen rangaistuksen. Kuitenkin nuo pahoinpitelyt loppuivat. Motiivejaan en tiedä eikä ne minua kiinnosta. 

Erikoista on se, miten erilailla tuo lapsi käyttäytyi, kun paikalla oli jommankumman tai molempien vanhemmat. Silloin hän leikki tai pelasi kuten muutkin, eikä mitenkään kohdellut muita huonosti. Tilanteessa, jossa aikuisia ei ollut paikalla, mutta tuon lapsen kaverit olivat näkemässä ja kuulemassa, tilanne oli toinen. Meillä kotona suhtautuminen kaikenlaiseen väkivaltaan oli kielteinen ja kaikki ihmiset olivat saman arvoisia asemasta tai varallisuudesta riippumatta. Ilmeisesti tuossa tuttavaperheessä asiaan suhtauduttiin toisin. Muutamia vuosia myöhemmin kuulin, että heitä harmitti kovasti, kun olin matematiikassa parempi kuin tuon perheen lapsi.

Aika oli silloin erilainen, eikä kiusaamista käsitelty mitenkään eikä tilanteisiin puututtu. Toisaalta taisi lapset olla silloin tottelevaisempia ja kiltimpiä kuin nykyään. Kaikesta ei myöskään pahoitettu mieltä tai mielipahaa ei ilmaistu. Koulussa meidän oletettiin toimivan tietyllä tapaa ja useimmat tekivät niin. Ehkä monissa asioissa olisi voitu olla sallivampia ja toisaalta olisi voinut olla vähemmän kiusaamista, nolaamista ja väkivaltaa sen eri muodoissa.

Kirjoitan tuon kokemukseni sellaisena kuin sen muistan. Pidän asiaa menneen talven lumina. Samaa mieltä olen vanhojen ahdistelutapausten nostamisesta päivänvaloon. Jos ei silloin tehnyt mitään, niin turha on myöhemmin perätä oikeuksiaan. Ei vanhoja tapauksia voi tuomita tämän päivän kriteerein, koska ilmapiiri yhteiskunnassa, moraalisäännöt ja lainsäädäntö olivat kymmeniä vuosia sitten erilaisia. Suhtaudun samoin kuin me naiset suhtauduimme 1980-luvulla  johtajaan, joka kohdatessaan käytävällä naistyöntekijän tarrasi daisareihin. Pidimme tätä johtajaa ressukkana ja nauroimme hänelle. Samoin pidän tuota minua huonosti kohdellutta lasta ressukkana, jopa tyhmänä. Voiko jonkin aseman saavuttaa mollaamalla ja alistamalla muita?

Kuva otettu ensimmäisen koulupäiväni aamulla. Tuolloin olin täysin tietämätön mitä kaikkea koulu toisi tullessaan, mutta olin innostuneen jännittynyt.

Postilaatikko

Viime päivien liukkaat tiet toivat mieleeni tapahtuman, jonka näin keittiömme ikkunasta. Postin jakeluauto ajoi vauhdilla päin postilaatikkoamme. Laatikkomme pyöri ilmassa kuin lumilautailija ikään 1200 astetta kerien päätyen ojaan. Autonkuljettaja olisi sen kiinnittänyt uudelleen, johon en suostunut. Laatikon telineen korjaaminen ja kiinnitys vaati ammattimieheltä kolmen tunnin työn ja uusia tarvikkeita. Posti kyllä korvasi kulut.

Samaiselle laatikolle uusi jakaja ajaa kohtisuoraan, päin ojaa ja peruutettuaan jatkaa matkaa, vaikka 12 metrin liittymä sallisi pienellä kaarroksella ajamisen suoraan. Näin se on toiminut viisitoista vuotta. Ilmeisesti uusissa jakeluautoissa ei ole kääntyviä pyöriä. Tosin tuo laatikko, joka aikoinaan hankittiin sitä silmällä pitäen, että siihen mahtuu viikon lehdet ja postit, alkaa olla turhake. Lehdet ja postilaatikko ovat nykyisin netissä. Ainoastaan poikkeustapauksissa tulee fyysiseen postilaatikkoon jotain paperista. Netin postilaatikko sen sijaan pullistelee asiallisten kirjeiden lisäksi mainoksia ja kyselyitä kertoen asiointini netti- tai kivijalkakaupoissa sekä erilaisissa palveluissa. Hesarin nettilehden opin lukemaan jo lähes 20 vuotta sitten, kun olin töissä Skotlannin Aberdeenissa.

Varhaislapsuudessani postimme tuli kyläkauppaan, kuten kaikkien muidenkin kyläläisten. Posti ei ollut kauppahuoneessa vaan kauppiaan tuvassa penkillä, josta jokainen haki omansa pois, oli kauppiaan perhe paikalla tai ei. Siinä samalla saattoi lukea naapurin Seuran tai Kotilieden. Tämä käytäntö oli olemassa vielä myöhemmin, kun sukuloimme seudulla ja kaaduin polkupyörällä postinhakureissulla niin pahasti, että jouduin sairaalaan operoitavaksi.

Kun olin nuori tai keski-ikäinen, posti tuli ovessa olevasta luukusta eteisen lattialle niin omakoti- kuin kerrostalossa. Vasta 1980-luvun lopulta on postilaatikko tullut tutuksi. Ensin kesämökillä, jossa vanhempani viettivät kesiään eläköidyttyään. Postilaatikko pystytettiin lähinnä olevan talon laatikon viereen. Sisareni lähetti postikortin, jossa luki "Tämä on koelähetys. Katsotaan, kuinka sinne Kusti polkee". Niin postista soitettiin lähitaloon ja kysyttiin, onko siellä näiden mökkiläisten postilaatikkoa. Hyvää palvelua, ja posti kulki. Tosin myöhemmin luovuttiin viikonlopun jakelusta ja jouduimme lehdet hakemaan neljän kilometrin päästä heittolaatikosta. Se oli hyvää lenkkeilyä vapaa-aikana.

Nykyinen postilaatikkomme on oman liittymämme varrella. Runsaat 15 vuotta sitten kyselimme, mihin laatikko sijoitetaan. Koko naapurusto hankki samanlaiset laatikot rivistöä varten. Kun vastausta ei tullut postilta tai kunnalta, niin jokainen laittoi omansa liittymänsä viereen. 

Monenlaiset asiat ovat nykyisin turhakkeita. Fyysinen postilaatikko alkaa mielestäni kuulua tuohon kategoriaan. Sähköinen postilaatikko ja arkistot ovat verrattomia, ja niihin mahtuu paljon. Tosin niihin ei pääse käsiksi, jos netti ei toimi. Ennen ainakin maaseudulla postinjakaja tunsi piirinsä asukkaat, ja kaikki toimi moitteettomasti. Itse siirryin vuodenvaihteessa lukemaan ammattilehdet netistä, kun niiden toimitus alkoi venyä seuraavalle viikolle. Miehen ammattilehti, jonka pitäisi tulla perjantaisin, tulikin tällä viikolla postin tuomana jo torstaina, mikä ilahdutti kovasti. Edellinen kun tuli vasta seuraavalla viikolla.