Eräs ystäväni kertoi puhelussamme, että hänen lapsenlapsensa oli paininut englannintunnilla. Tilanne oli hieman karannut käsitä, kun kyseinen pojanpoika oli nauranut luokkatoverinsa vastaukselle. Pilkan kohteeksi joutunut oli kimmastunut, ja lopulta pojat painivat luokan lattialla. Pienillä fyysisillä vammoilla tilanteesta oli selvitty, mutta jälkipuinti oli paisunut Wilma-merkinnöistä melkoiseksi rumbaksi keskusteluineen ja toimenpiteineen.
Muistui tuosta mieleeni oma painitalveni 59 vuotta sitten. Eräs tuttavaperheemme lapsi tarrasi ajoittain minusta kiinni välitunneilla jonkinmoisella painiotteella ja kaatoi maahan. Minua jonkin verran vanhempi lapsukainen oli ilmeisesti saanut painiharjoitusta veljensä kanssa. Minulle tuo laji oli täysin tuntematon, vaikka olinkin innostunut ja hyvä urheilija. Muutoin olin hieman arka, hiljainen ja kiltti. Koulussa tein kaiken mitä pyydettiin niin hyvin kuin osasin ja kielletyt asiat jätin muille.
Viimeinen matsimme tapahtui välitunnilla, kun tuo lapsi kaatoi minut maahan mahalleni, istui selkääni ja kuristi kaulastani. En pystynyt tekemään muuta kuin sätkimään jaloillani, ääntäkään en saanut muodostetuksi. Onneksi ympärille kerääntyi joukko oppilaita. Viimein opettajakin saapui paikalle ja komensi lapsen pois päältäni. Minulta ei kysytty mitään tuosta tapahtumasta tai voinnistani eikä asiaa pahoiteltu. En tiedä puhuttiinko tuon toisen oppilaan kanssa tai saiko hän jonkinlaisen rangaistuksen. Kuitenkin nuo pahoinpitelyt loppuivat. Motiivejaan en tiedä eikä ne minua kiinnosta.
Erikoista on se, miten erilailla tuo lapsi käyttäytyi, kun paikalla oli jommankumman tai molempien vanhemmat. Silloin hän leikki tai pelasi kuten muutkin, eikä mitenkään kohdellut muita huonosti. Tilanteessa, jossa aikuisia ei ollut paikalla, mutta tuon lapsen kaverit olivat näkemässä ja kuulemassa, tilanne oli toinen. Meillä kotona suhtautuminen kaikenlaiseen väkivaltaan oli kielteinen ja kaikki ihmiset olivat saman arvoisia asemasta tai varallisuudesta riippumatta. Ilmeisesti tuossa tuttavaperheessä asiaan suhtauduttiin toisin. Muutamia vuosia myöhemmin kuulin, että heitä harmitti kovasti, kun olin matematiikassa parempi kuin tuon perheen lapsi.
Aika oli silloin erilainen, eikä kiusaamista käsitelty mitenkään eikä tilanteisiin puututtu. Toisaalta taisi lapset olla silloin tottelevaisempia ja kiltimpiä kuin nykyään. Kaikesta ei myöskään pahoitettu mieltä tai mielipahaa ei ilmaistu. Koulussa meidän oletettiin toimivan tietyllä tapaa ja useimmat tekivät niin. Ehkä monissa asioissa olisi voitu olla sallivampia ja toisaalta olisi voinut olla vähemmän kiusaamista, nolaamista ja väkivaltaa sen eri muodoissa.
Kirjoitan tuon kokemukseni sellaisena kuin sen muistan. Pidän asiaa menneen talven lumina. Samaa mieltä olen vanhojen ahdistelutapausten nostamisesta päivänvaloon. Jos ei silloin tehnyt mitään, niin turha on myöhemmin perätä oikeuksiaan. Ei vanhoja tapauksia voi tuomita tämän päivän kriteerein, koska ilmapiiri yhteiskunnassa, moraalisäännöt ja lainsäädäntö olivat kymmeniä vuosia sitten erilaisia. Suhtaudun samoin kuin me naiset suhtauduimme 1980-luvulla johtajaan, joka kohdatessaan käytävällä naistyöntekijän tarrasi daisareihin. Pidimme tätä johtajaa ressukkana ja nauroimme hänelle. Samoin pidän tuota minua huonosti kohdellutta lasta ressukkana, jopa tyhmänä. Voiko jonkin aseman saavuttaa mollaamalla ja alistamalla muita?
Kuva otettu ensimmäisen koulupäiväni aamulla. Tuolloin olin täysin tietämätön mitä kaikkea koulu toisi tullessaan, mutta olin innostuneen jännittynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti