Lukeminen on helppoa. Vai onko?
Lähde: Wanhat käsialat ja asiakirjat, Helsinki 1977
Nykyisin puhutaan paljon lukutaidottomuuden lisääntymisestä. Julkisuudessa kerrotaan, että kaikki oppivelvollisuuden suorittaneet eivät osaa lukea kunnolla. Kun lapset ovat oppivelvollisuuden piirissä viisivuotiaasta täysi-ikäisyyteen, niin miten saa aikansa kulumaan, jos ei osaa kunnolla lukea? Arvioinneissa erotellaan ainakin tekninen osaaminen ja luetun ymmärtäminen, puhutaan myös medialukutaidosta. Kiertokoulun aikaan opittiin lukemaan kolmen viikon pänttäämisen aikana. Tietenkin luettavaa oli paljon vähemmän. Taitoa kontrolloitiin kinkereillä ja osaaminen merkittiin kirkonkirjoihin. Kirjoittaminen oli tuolloin harvojen taito.
Lähde: Wanhat käsialat ja asiakirjat, Helsinki 1977
Itse luen sekä kaunokirjallisuutta että asiatekstiä useita tunteja päivässä. Kirjoitan pääasiassa asiatekstejä, joiden tärkein ominaisuus on täsmällisyys. Työssäni kirjoittamassani tekstissä saattoi sana maksaa miljoonia ja lause kymmeniä miljoonia euroja. Jokainen sana oli harkittava, nimet ja numeeriset tiedot tarkistettava monta kertaa. Lukiessani lasken vieläkin päivämäärien välisiä aikoja ja arvioin rahallisia vaikutuksia. Kokemukseni perusteella väitän, että lukemisen ymmärtämiseen vaikuttaa merkittävässä määrin tekstin laatu.
Jonkin aikaa sitten luin artikkelia, jossa oli yhdistetty tarinaa ja faktaa. Yhdessä tekstin osassa kerrottiin leskirouvasta, joka muutti uuteen taloon 29 vuotta kuolemansa jälkeen. Aiemmin artikkelissa oli kuvattu tuon uuden talon rakentamista, joka tapahtui 27 vuotta myöhemmin kuin leskirouva oli tekstin mukaan muuttanut tuohon taloon. Olin niin hämmentynyt, että mietin, olenko jossain virtuaalitodellisuudessa tai Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa.
Samoihin aikoihin luin Tommi Kinnusen kirjoittamaa kirjaa Pimeät kuut. Ihanaa tekstiä ja niin helppoa lukea. Kuinka hyvin kirjailija sitookaan tarinaansa faktat. Esimerkkinä voisi mainita supistetun koulun määrittelyn. Käsite supistettu koulu taitaa olla monelle nykyihmiselle vieras. Kirja etenee kuin lastu tasaisesti solisevassa purossa. Vaikka asiat ja tuntemukset ovat vaikeita ja ahdistavia, niin tekstiä on helppo lukea. Kirjailija kirjoittaa selvästi lukijalleen. Mielessäni kutsun tekstiä purokirjoitukseksi.
Teksti, jonka jäsentely ja faktat ovat vähän sinne päin, on tuskallista lukea. Teksti poukkoilee asiasta toiseen, kuten lastu koskessa. Törmäilee kiviin ja kallioihin, kääntyilee tulosuuntaansa ja uppoaa välillä jatkaen kuitenkin ontuvaa etenemistään. Kirjoittaja tuo esille kaiken tietonsa ja taitonsa kuin todistaakseen osaamisensa. Siis kirjoittaa itselleen. Tätä kutsun koskikirjoittamiseksi.
Julkisuudessa esitetään erilaisia kikkoja lukemisen oppimiseksi. Kokemuksesta voin todeta, että lukemaan oppii lukemalla. Lukeminen siis kannattaa aina. Voiko äänikirjojen suosio johtaa siihen, että lopulta vain harvat osaavat lukea? Suurin osa selviää kuuntelemalla. Miten sitten käy kirjoittaminen? Hoituuko se puhumalla tai valitsemalla kuvia seiniltä ja pöydiltä, joiden järjestelmä tunnistaa henkilön silmästä tai sormenjäljestä. Mielikuvitus lähti laukalle, pelottavaa.
On aivan ihanaa kirjoittaa oma näkökulmansa miettimättä, paljonko tämä maksaa!
