Makkaraperunat yllättivät kolmesti

Kylämme keskustan baari uudistui noin kymmenen vuotta sitten nykyaikaiseksi ruokapaikaksi. Ennakkoluuloni hälveni, kun tuttavamme kehuivat burgereita. Menimme tutustumaan paikkaan. Tilauksen jätettyämme kyselin lounastarjonnasta, koska ruoanlaitto ei ole lempipuuhaani. Paikan omistaja kertoi "... ja joka päivä on makkaraperunoita". Luonnollisesti kysyin ihmeissäni "mitä ne ovat?". En osaa sanoa, kumman hämmästys oli suurempi, minun vai ravintoloitsijan, joka yllättyi tietämättömyydestäni. Silloin asia jäi arvoitukseksi. 

Makkaraperunat. Kuva Timo Aunio

Joitakin aikoja sitten ystäväpariskuntamme rouva kertoi, että nuorena hän oli usein parhaan ystävänsä kanssa ostanut grillikioskilta makkaraperunoita tullessaan tansseista. Tällä kertaa minut yllätti se, että ruokalaji onkin ollut olemassa jo kymmeniä vuosia. Kun pohdin omaa grillikioskilla asiointiani, niin muistan kaikki kolme käyntiäni. Ensimmäinen oli parikymppisenä Maarianhaminassa, kun matkaseurani halusi ostaa yöpalaa grillikioskilta. Edellämme oli suomalaisia juopuneita miehiä, joista yksi huusi myyjälle "puhu perkele suomea" ja kippasi kaiken ketsupin ja sinapin annoksensa päälle. Hävetti. Seuralaiseni sai annoksensa, minä en halunnut.

Toinen kerta grillikioskilla oli Kaisaniemessä vappuyönä, kun olin kävelemässä kotia kohti silloisen poikaystäväni kanssa. Silloinkaan en halunnut mitään grilliruokaa. Kolmas kerta oli kuuluisalla Jaskan grillillä, kun olin seurueeni kanssa palaamassa joko Bottan latotansseista tai Manalasta. Grillikioskien tarjonta jäi tuollakin kerralla vieraaksi. Opiskeluaikoinani kävin joskus kavereiden kanssa Carrolsilla hampurilaisella. Muissakin pikaruokapaikoissa olen käynyt, tosin en vuosiin. Kriteerini ruokapaikalle ovat hyvän ruoan lisäksi liinat pöydillä ja se, että ruoka tuodaan eteen. Tosin monissa hyvissä ruokapaikoissa on tingitty liinoista. Voileipäpöydät tai nykykielellä buffat eivät koskaan ole olleet minun juttuni.

Ravintola Lossiranta, Angelniemi. Kuva Timo Aunio

Angelniemellä Kokkilan lossirannassa on ravintola Lossiranta, jossa poikkesimme lossia odotellessamme. Meillä oli suolaisen nälkä. Ruokalistalla oli makkaraperunat ja päätin maistaa niitä. Innoissani valitsin lisukkeita ja odotin annostani. Se tuotiin pöytään oikealla lautasella. Nykyisin käymme kerran kesässä tällä viihtyisällä terassilla, jonne pääsee sekä autolla että mereltä veneellä. Kauniina kesäpäivänä voi nauttia kauniista maisemista, tuopillisesta olutta ja niistä mystisistä makkaraperunoista.

Makkaraperunat Lossirannan terassilla. Kuva Timo Aunio

Rautalammin kaupat ja raitti

Sunnuntaina 17.10.2021 oli Hesarissa Anna-Stina Nykäsen kirjoitus kaupan rakenteen muutoksesta, ja esimerkkinä maalaiskylistä oli Rautalampi. Kaupoista mainittiin kaksi, jotka olivat olemassa jo lapsuudessani 1960-luvulla. Olemme joskus keskustelleet, että tuohon aikaan Rautalammilla oli pääraitin varrella 17 kauppaa. Mietin, mitä niistä muistan. Rautalammin pääraitti oli hiekkatie, jonka varrella oli viisi katuvalopylvästä. Seuraavat liikkeet, ja mitä muuta reitin varrella oli, muistan. Aloitan kylän Jyväskylän puoleisesta päästä ja etenen oikean puoleisten liikkeiden mukaisesti, koska suurin osa kaupoista valitussa kulkusuunnassa oli oikealla puolella.

Kuvassa reitin lähtöpaikka Rautalammin pääraitilla talvella 1961. Syyskuussa valmistunut omakotitalomme, joka maalattiin seuraavana kesänä vaaleaksi. Ensimmäiseen liikkeeseen matkaa runsas sata metriä.

Ensimmäisenä kaupoista oli Punkin sekatavarakauppa, jossa kävin joskus ostamassa lakritsipatukoita tai "pennin" nallekarkkeja. Kauppa oli kouluikäisten suosiossa, olihan se lähinnä keskuskansakoulua ja kansalaiskoulua. Joinakin kesinä kaupalla oli jäätelökioski. Punkin kaupan edustalla oli katuvalotolppa, ja siitä lähti tie, joka johti aina Äijäveden rannalla sijainneeseen pappilaan saakka. Seuraavana oli Lyyran kukka- ja hattukauppa, jossa myytiin paperipäällysteisiä toffeekarkkeja hintaan viisi penniä. Kaupparakennuksessa oli vuokrahuoneita. Seuraavana oli Nikkilän sekatavarakauppa, joka 1960-luvun alussa vaihtui Valosuon kenkäkaupaksi. Yrjö Valosuo ja Nikkilä olivat veljeksiä, joista toisella oli liikerakennus Rautalammilla ja toisella Keiteleellä. He vaihtoivat paikkakuntia liikkeineen. Tien toisella puolella oli talo, jossa oli joskus 1940-luvulla ollut matkailijakoti. Tuohon aikaan siinä oli vuokralaisia ja vähän aikaa kampaamo.

Eteenpäin mentäessä oli Laineen tekstiililiike. Rakennus oli ainoita liikerakennuksia, jossa ei asunut kauppias tai työntekijöitä. Kaupan omistaja eleli Suonenjoella, jossa heillä oli myös liike. Myymälänhoitaja kävi töissä polkupyörällä monen kilometrin päästä. Me ostimme joskus tuosta kaupasta  käsityötarvikkeita. Toisella puolella tietä oli pieniä puita kasvava, soinen metsä. Rautalammilla toimi kaksi liikennöitsijää, joista Rautalammin auton tallirakennus ja Jääskeläisen omistajaperheen koti olivat seuraavana. 

E-liikkeen paikallinen kauppa, Kansanvoima, oli seuraavana. Aluksi liiketilat olivat kaikki samassa rapatussa kivirakennuksessa, jossa oli myös asuintoja ja toimistotilat. Vastapäätä oli Kansanvoiman kahvila, leipomo- ja asuinrakennus. Rakennukset olivat puurakenteisia vihertäväksi maalattuja. Liiketilasta muistan vain elintarvikeosaston, koska ostimme sieltä silloin tällöin leipomotuotteita. Myöhemmin elintarvikeosastolle rakennettiin kahvilarakennuksen viereen uudet tilat ja kaikkia Kansanvoiman toimintoja laajennettiin. Nykyisin tuolla paikalla taitaa olla uusi liikerakennus.

Kansanvoiman jälkeen lähti tie oikealle, joka johti urheilukentälle ja seurojentalolle. Siellä kulki kaksi pääraitin suuntaista tietä, ja oli jonkin verran asuintaloja. Kulmauksessa oli valokuvaamo. Tien toiselle puolelle rakennettiin 1960-luvun alussa liikerakennus, jossa toimi Posti, Lehtosen baari ja Hotakaisen elintarvikeliike. Hotakaisen kauppa oli valintamyymälä lihatiskeineen. Liikerakennuksen taakse rakennettiin pienkerrostalo. Tämän liikerakennuksen ja hautausmaan kiviaidan välistä lähti tie Vaajasalmelle.

Yhden asuinrakennuksen jälkeen oli Tuomaisen parturi-kampaamorakennus, jossa toimi myös kemikalio. Tämän jälkeen oli Leskisen kirjakauppa, josta ostin kaikki oppikoulun kirjat. Seuraava rakennus oli Rautalammin osuuskaupan kahvila, jota seurasi varsinainen osuuskauppa. Vaaleassa puurakennuksessa oli elintarvike-, siirtomaatavara-, rauta- ja tekstiiliosastot, toimistotilat ja asuintilat. Mitä aukiolla oli, en ole varma, ainakin siinä sijaitsi myöhemmin matkahuolto.

Tien varrella oli matala rakennus, jossa toimi kukkakauppa. Rakennus oli alun perin ollut kolmivuotinen keskikoulu. Osuuspankin rakennuksessa oli Väänäsen elintarvikeliike. Kauppias toimitti kotiin ostokset pienellä ranskalaisvalmisteisella pakettiautollaan. Jos asiakkaalta ei tullut tilausta, niin Väänänen soitti ja kysyi "mitä tuodaan". Osuuspankki oli keskellä ja toisessa päädyssä toimi Eila Reinikaisen lanka- ja vaateliike.

Punaiseksi maalatussa hirsirakenteisessa liikerakennuksessa oli Tuutin kodinkone- ja autoliike. Tuosta kaupasta meille ostettiin televisio, kun lähetykset alkoivat näkyä Rautalammilla. Myöhemmin tuon rakennuksen viereen Tuutti rakennutti valkotiilisen liikerakennuksen, jossa toimi oman liikkeen lisäksi apteekki. Tontin kulmassa oli jäätelökioski ennen alas uimarannalle menevää tietä. Museon pihapiirissä oli tien varrella asuintalo, jossa kävin pianotunneilla. Vaajasalmen tienristeyksestä lähtien on näitä rakennuksia vastapäätä ollut hautausmaa, kirkkopuisto ja kirkko. Kirkkopuiston läpi rantaan kulki tie rannalla sijaitsevaan lastenkotiin.

Pääraitin ja uimarannalle vievän tien risteyksessä olleella kioskilla jäätelöä ostamassa 1960 yhdessä sukulaistädin kanssa. Kioskin muistin, mainoksia en. Jäätelö oli nykyisten kermatölkkien kaltaisissa pakkauksissa ja kooltaan ne olivat muutamia desilitroja. Kuvassa Eevan kädessä olevassa pussissa taisi olla kaksikin pakkausta.

Hesarin jutussa mainittu Hemmingin kelloliike toimi Pilvenpiirtäjäksi nimetyssä talossa. Sieltä meillekin ostettiin kelloja, koruja ja aterimia. Talon toisessa päädyssä oli Honkasen parturi-kampaamo. Vastapäätä oli säästöpankki. Keltaisessa puutalossa oli kirjasto ja jonkin aikaa hammaslääkäri. Vastapäätä oli kunnantalo, jonka vieressä sijainnut apteekkirakennus paloi maan tasalle sinä kesänä, kun olimme muuttaneet Rautalammille. Vanhassa puutalossa toimi KOP. Rakennuksessa oli pankinjohtajan asunto, kuten muissakin pankkien rakennuksissa. 

Parin omakotitalon jälkeen oli valkeaksi rapattu matala talo, jossa jonkin aikaa toimi apteekki. Vastapäätä oli omakotitaloja ja Taimela, jonka omistajatahoa en tiedä. Oppikoulurakennuksen jälkeen oli matkakoti ja Kalevan baari. Baarissa käytiin joskus ruokatunnilla. Omakotitalon kellarikerroksessa toimi Kansanvoiman sivumyymälä, jossa oppikoululaiset kävivät karkkiostoksilla. Viimeinen liikerakennus kylän raitilla oli Niskasen sekatavarakauppa. Sieltä koululaiset ostivat makeisten lisäksi Berliinin tai Hollannin munkkeja.

Tallinniemen tie vei oikealle. Mäntyjä kasvavalta harjulta oli näkymä alas järvelle ja asuintaloihin. Tie kaarsi Latsinmäen rinnettä Toholahden sillalle, jota ennen oli kunnanlääkärin asuin- ja vastaanottorakennus sekä tien toisella puolella sairaala. Tietä pitkin pääsi Kuopioon omalla autolla, paikallisten omistamilla Savon Matkan tai Rautalammin Auton linja-autoilla. Mahdollista oli matkata myös konnevetisen Koivurannan Jyväskylä-Kuopion -reitin linja-autolla tai Postiautolla. Näin tehtiin, kun oman kylän tarjonnasta ei löytynyt sopivaa. Tältä näytti Rautalampi seitsemänvuotiaan Tainan silmin. Täytyy joskus käydä katsomassa, mitä tästä on jäljellä!

Kuvassa kirjoittaja kuusivuotiaana lähdössä ensimmäistä kertaa kouluun Rautalammilla 1961.

I santi e l'onomastico

"I santi e l'onomastico" on erään, italian kielen oppikirjan luvun otsikko. Kappaleessa käsitellään pyhimyksiä ja nimipäivän viettoa. Kirjoitan tätä 6.10.2021. Pyhimyksillä on päivänsä ja tämän päivän pyhimys on Pyhä Bruno, joka syntyi Kölnissä 1032. Hän perusti Kartusiaanien sääntökunnan Ranskan Alpeilla. Parhaiten nämä munkit tunnetaan salaisen reseptin mukaan valmistetusta Chartreuse-yrttilikööristä. Pyhä Bruno kölniläinen toimi opettajana ja pappina. Hän kuoli 1101 Calabriassa. Hän on Calabrian ja Kölnin suojeluspyhimys. Pyhän Brunon tunnusmerkkinsä maalauksissa ovat pääkallo, risti ja kirja. Pyhää Brunoa ei koskaan varsinaisesti kanonisoitu, vaan hänet lisättiin pyhimyskalenteriin vuonna 1623. Pyhimysten päivä on usein hänen kuolinpäivänsä. Ajattelisin siksi, että kuollessaan pyhä henkilö on tunnettu, mutta syntymäpäivää ei välttämättä tiedetä.

Italialaisessa kalenterissa 6.10. on Brunon nimipäivä. Suomalaisessa kalenterissa tämä päivä on Pinjan ja Mintun päivä. Heille ei tietääkseni löydy nimikkopyhiä. Suomen ruotsalaisessa kalenterissa nimipäivää viettää Bruno. Ortodoksisessa kalenterissa nimipäiväsankareita ovat Tuomas, Tuomo ja Tommi.

Idän ja lännen kirkoilla on sekä yhteisiä että omia pyhimyksiä. Ortodoksisessa kirkossa lokakuun kuudennen päivän pyhimys on Apostoli Tuomas. Raamatun kertomuksissa kerrotaan Apostoli Tuomaan epäröinnistä, joka on pohjana sanonnalle "epäilevä Tuomas". Pyhä Apostoli Tuomas tunnetaan Intian kirkon perustajana. Lokakuun Synaksarion -kirjassa on mainittu kuudennelle päivälle myös seuraavat pyhät: Pyhä Placid, Pyhittäjä Kendeas Kyproslainen ja Pyhä uusmarttyyri Makarios Kioslainen. Samana päivänä voi olla useita pyhiä sekä idässä että lännessä. Yhteisiä ovat Raamatussa ja ennen kirkkokunnan jakautumista eläneet pyhät kuten evankelistat ja apostolit sekä enkelit ja Neitsyt Maria, Jumalanäiti.

Oma nimipäiväni on viikon kuluttua 13.10., jolloin suomalaisessa kalenterissa viettää nimipäiväänsä Taina ja Tanja. Ruotsinkielisessä kalenterissa nimipäivä on Ebballa, Tanjalla ja Ebbellä. Ortodoksisessa kalenterissa nimipäiväsankareita ovat Viljo ja Armi. Kyseisen päivän pyhiä on yli kymmenen. Päivä tunnetaan nimellä Jumalansynnyttäjän juhla Ivironin ikonin kunniaksi. Ivironin Jumalanäidin ikoni on muunnelma Tiennäyttäjä-ikonista. Perimätiedon mukaan alkuperäisen Ivironin Jumalanäidin ikonin valmisti apostoli ja evankelista Luukas. Ortodoksisessa kalenterissa Tainan nimipäivä on 12.1. ja Tainan nimikkopyhäksi mainitaan marttyyri Tatiana Roomalainen, joka on yksi kahdeksasta kyseisen päivän pyhästä. Italialaisessa kalenterissa 13.10. pyhä on Santa Chelidonia.

Oman nimikkopyhän valitseminen voi tapahtua joko nimi- tai syntymäpäivän mukaisista pyhistä. Omalla kohdallani valinnan varaa on muutamia kymmeniä. Aluksi maalasin itselleni Marttyyri Tatiana Roomalaisen, mutta Valamossa ikonikurssilla, jonka teemana oli nimikkopyhät, sain valita syntymäpäivän mukaisen pyhän. Koska Pyhittäjä Paraskeva Piriminiläisestä, Karjalan pyhä, ei löytynyt ikonimallia, niin sain suunnitella ikonin itse, kuvassa.

Jokapaikanhöylä

Perheemme illallispöydässä äitini kertoi Toinin soittaneen. Toini oli aloittanut uuden harrastuksen - "hän sellainen jokapaikanhöylä". Minä, pieni tyttö, ihmettelin mielessäni - "mikä on jokapaikanhöylä". Kuuntelin tarkkaavaisena vanhempieni puhetta. Toinin uusi harrastus oli posliininmaalaus. Isäni oli aivan ihmeissään, koska se vaatii keskittymistä ja tarkkaavaisuutta, -"ettei vain kävisi kuten jatko-opinnoille, jotka aloititte yhdessä". Kun opintoihin liittyi saksankielisen kirjan tenttiminen, niin Toini luovutti, -"onneksi Sinä suoritit opinnot loppuun". Toini maalasi elämänsä loppuun saakka. Minulla on vieläkin Toinin maalaama lautanen, sellainen harrastelijan tekemä (ei kuvassa).

Toini, jokapaikanhöylä, lauloi kirkkokuorossa. Kirkossa käydessämme tunnistin hänen äänensä ylitse muiden. Ilmeisesti hänen yksityiset laulutuntinsa lähikaupungissa tekivät ääneen voimaa, joka muita puuttui. Toini oli aktiivinen kokoomuslainen ja kuului kunnanvaltuustoon teemanaan "Toini toimii taas". Kukaan ei uskonut hänen tutustuneen asioihin, mutta hän oli mukava ja äänesti muiden mukana. Toini oli mukana Martoissa ja puutarhayhdistyksessä. Hänellä oli miehensä kanssa viisi lasta, joiden pieniksi jääneitä vaatteita hän vei paikalliseen lastenkotiin, jossa toimi eräänlaisena kummina. Toini oli urheilullinen. Hän kävi miehensä kanssa pelaamassa lentopalloa viikoittaisessa työtovereiden porukassa ja useita kertoja viikossa iltakävelyllä. Äitini kanssa he muistelivat joukkueensa juoksemista korkeakoulujen välisissä kisoissa. Toini oli mukana useissa käsityökerhoissa ja ompeluseuroissa. Monia harrastuksia hän aloitti, kuten venäjän kielen, joka kuitenkin lopahti lyhyeen kirjaimien hankaluuden vuoksi.

Toini oli opettajana kansakoulussa. Hän asui perheensä kanssa isossa talossa. Harrastuksia tuli ja meni. Toini perheineen kävi kylää lukuisien tuttavien kanssa. Ystäviäkin tuli ja meni. Toinin miehellä oli menestyvä pieni yritys, joten kotia pyöritti kotiapulainen ja lastenhoitaja. Suursiivoukset teki siivoja. Joululeivonnaiset valmisti koulun keittäjä. Toinin tiedoissa oli suuria puutteita, koska hän ei lukenut kirjoja tai lehtiä. Tuohon aikaan ei vielä ollut monessakaan paikassa televisiota. Radion kuunteleminen taisi jäädä häneltä lauantain toivottuihin. Tietämättömyys paljastui hänen puheestaan, joka oli lähes taukoamaton. Toinin ansiosta opin muutaman vuoden iässä, mikä ero on improvisoinnilla ja inspiroinnilla. Hän oli innokas käyttämään sivistyssanoja, joiden merkityksen äitini kertoi minulle jälkikäteen. Samalla äitini opetti, että kannattaa käyttää suomenkielistä sanaa silloin, kun sellainen on olemassa. Näistä asioista päättelin, että jokapaikanhöylä on sellainen, joka on monessa mukana ja sählää siellä sun täällä.

Wikipediassa todetaan jokapaikanhöylällä olevan monia taitoja, mutta hän ei ole huippuosaaja missään. Spesialisti päihittää aina jokapaikanhöylän. Henkilö, joka on taitava monessa asiassa, on yleisnero. Wikipedia mainitsee esimerkkinä yleisnerosta Leonardo da Vincin. Minä sammattilaisena Elias Lönnrotin. Sanana jokapaikanhöylä on kuvaava. Höylä vuolee lastuja puusta. Käsittelee vain pintaa. Juustohöylän tehtävä on samanlainen: ohuita siivuja juuston pinnasta, kurkusta tai muusta sopivan rakenteisesta elintarvikkeesta. Kun yrityksessä karsitaan kuluja "juustohöylä"-periaatteella, niin uudistumista ja turhien asioiden karsimista ei tapahdu, vaan kaikkia kuritetaan vähän. Voisikohan henkilöä, joka toimii netissä harkitsematta ja kaikkialla, kutsua jokapaikanhiomakoneeksi? Siitähän lentää pieniä hiukkasia lastujen sijaan laajalle alueelle.

Luovuus

"Sinä et ole luova", näin eräällä tuttavallamme on tapana todeta kanssaihmisilleen. Mitä lahjakkaampi toinen on, sitä useammin hän toteaa tuon. Tänään, sateisena aamuna pohdiskelin sitä, mitä luovuus tarkoittaa minulle. Se on uuden keksimistä. Parhaimmillaan lopputuloksena on uudenlainen tuote tai palvelu. Luovuus liittyy myös taiteisiin.

Yritysmaailmassa oma vahvuuteni oli pienistä palasista koota looginen kokonaisuus, joka toimi uudistamisen pohjana. Mielestäni olin luova ja kyseessä oli luomisprosessi, joka vietiin maaliin saakka. Välillä uudistaminen oli sadan metrin pyrähdys, toisinaan maraton.

Arkielämässämme mieheni musisointi vaatii luovuutta. Voisin kuunnella hänen soittamanaan Erik Lindströmin "Ranskalaiset korot" joka päivä. Osaan sen itsekin pimputtaa pianolla, mutta kumppanini löytää siihen tunteen. Mielessäni näen pimeän, vähäisesti valaistun kadun, punaiset, korkeakorkoiset kengät, hoikat sääret ja "näin sävel soi askelten". Mieheni varmaan säveltäisikin, jos olisi aikaa. Joihinkin videoihinsa hän on tehnyt itse musiikin. Kännykänsä soittoäänenä on hänen itsensä säveltämä laulu.

Lähipiirissäni on useita henkilöitä, jotka kirjoittavat novelleja, käsikirjoituksia ja asiatekstiä. Kaunokirjallisissa teksteissä ihailen heidän kykyään rakentaa teksti. Mistä pulppuaa nuo ideat? Kun kirjoitus on rakenteellisesti hyvä ja kielellisesti oikein, niin sitä on mukavaa lukea. Minusta onkin tullut vaativa lukija. Someviestien luvun lopetan, jos niissä esiintyy "Heips", "Hox", "ompa", kun pitäisi olla "Hei!", "Huom." ja "onpa". Jotta luovuuden voi kirjoituksissaan tuoda esille, niin kirjoituksen tulee olla kielellisesti hyvä.

Kuten musiikissa ja kirjoittamisessa, niin kaikessa taiteessa tarvitaan tunnetta. Vaahterateatterin tämän kesän näytelmässä hämmästelin päähenkilön kykyä ilmaista iloa ja surua, vihaa ja rakkautta. Miten on näyttelijän mahdollista vaihtaa tunnetilaansa niin nopeasti siten, että tunne välittyy katsojalle? Koko olemus ilmeineen, äänen sävyineen ja eleineen välitti tunteen voimakkaasti. Valitettavasti jotkut harrastelijat luulevat, että pukeutuminen rooliasuun on tärkeintä. Asu saattaa olla viimeisen päälle, mutta äänenkäyttö on monotonista kiekumista tai mörinää. Joillekin tärkeintä on päästä esille. Henkilö voi itse kokea olevansa luova, mutta ei se muille tuo mitään uutta tai ainutkertaista. On kiusallista katsella esiintyjää, joka on pukeutunut pelleksi tai on sitä muuten vaan.

Omalla kohdalla kesti vuosia oivaltaa, että ikonimaalaus ei ole vain tekninen suoritus, jossa kopioidaan mallin mukainen työ. Sysäyksen tuolle oivaltamiselle sain, kun arvostamani opettaja kehotti minua suunnittelemaan ja piirtämään nimikkopyhäni ikonin itse. Tuosta lähtien olen ollut vapaa luomaan  työni, kunhan pysyn vakiintuneissa väreissä ja attribuuteissa, jos ikoni on tarkoitus siunata ortodoksisessa kirkossa. Jotenkin hellyttävän luova on Hattulan kirkon "Kristuksen taivaaseen astumisen" -maalaus.

Osalle meistä luovuus on sitä, että sählää mahdollisimman monessa paikassa ja asiassa. Toiselle määrätietoinen prosessi, jonka tuloksena on jotain uutta. Joillakin tunnetila ja tekninen osaaminen ovat lähtökohtana taiteelliseen luomisprosessiin. Wikipediassa on tieteellisesti ja kiteytetysti kuvattu se, mitä luovuus on niin yrityselämässä kuin taiteessa.

Olinko luova, kun rakensin kenttätelineeseen noidan? Kannettava maalausteline, musta mekko, pitkät käsineet, käyttämättömät kengät, litran jugurttipurkki, silkkipusero, pesulan henkari, huivi ja peruukki. Omasta näkökulmastani kyllä, mutta ei tuota voi tuotteistaa. Luovuus on parhaimmillaan silloin, kun se antaa myös toisille positiivisen kokemuksen. 

Politiikkaa ja vähän muutakin

 Havaintojani ja analyysiani viime aikojen tapahtumista.

Olen päättänyt, että en julkisesti esitä mitään poliittisia kannanottoja. Nyt on kuitenkin pakko käyttää blogiani ajatusteni tuuletukseen.

Hallitus on tehnyt päätöksiä, joissa jokaiselle hallituspuolueelle on annettu jotain heille tärkeää. Vasemmistopuolueet, SDP ja Vasemmistoliitto ovat saaneet pidennetyn ja maksuttoman, ts. veronmaksajien maksaman oppivelvollisuuden. Näin lapsukaiset nauttivat tästä oikeudesta täysi-ikäisyyteen saakka. Tietääkseni ei ole arvioitu, mitä seuraamuksia on siitä, kun haluttomat käyttävät tätä subjektiivista oikeuttaan. Koulutuksen asiantuntijoista ainakaan osa ei usko tämän vähentävän luku- ja kirjoitustaidottomuutta.

Keskustapuolue sai ”maakuntamallinsa” tai mikä se nyt on, hyvinvointialueensa. Tässä mallissa perustetaan maahamme uusi organisaatiotaso muualle paitsi Helsinkiin. Ensimmäisenä tehtävänä on rakentaa maakuntien organisaatio, jolloin rekrytoidaan hyväpalkkaisia ihmisiä maakuntien johtoon. Arvatenkin politiikassa ansioituneita, mutta jostain syystä sivuraiteille joutuneita.

Vihreät saivat ajetuksi alas turvetuotannon, jopa tavoiteaikataulua nopeammin. Seuraavaksi he ovatkin luovuttamassa kuudensadantuhannen yksityisen metsänomistajan päätäntävallan heidän omasta omaisuudestaan EU:lle. Saa nähdä, kuinka tässä käy. Mitä sai RKP? Se sai taata edellä olevan. Heillä onkin vuosikymmenten kokemus tuosta vallanpitäjien pokkuroinnista.

Viime päivinä olen ilolla seurannut asiantuntijoiden lausuntoja maakuntaverosta. Muiden kuin hallituksen käyttämien. Näillä asiantuntijoilla on koulutusta, kokemusta ja näkemystä verotuksesta ja verotuksen lainalaisuuksista. Yksi kriittisimmistä kohdista on Helsinki ja helsinkiläisten verotus, kun Helsinki ei kuulu mihinkään ”maakuntaan”. Ei voida veronmaksajaa verottaa asiasta, jota ei ole. Eikä ole olemassa veronsaajaa, jolle helsinkiläiset maksaisivat veronsa. Veronsaajia ovat valtio, kunnat ja seurakunnat ja tulevaisuudessa maakunnat. Ilmeisesti tällä taataan, että helsinkiläisten maksamaa veroa ei levitellä ympäri maata tasaamaan maakuntien tulovirtaa.

Keskitetysti suunnitellusta ja koordinoidusta koronarokotusten hoidosta löytyy hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun päätökset tehdään keskitetysti. Rokottajat valittavat, että ihmiset peruvat heille määrättyjä aikoja, kun ovatkin lomalla eivätkä pääse rokotettavaksi. Kaiken huippuna tässä on se, että vapautunutta Comirnaty- rokotusaikaa ei voidakaan heti antaa AstraZenecaa pakotettuna saaneelle ihmiselle. Tälle ihmiselle soitetaan puolen tunnin varotusajalla, että nyt ”toivomasi aika on annettavissa”.

Tietojärjestelmien yhdistäminen seuraavien vuosien aikana on täyttä utopiaa. Tuskin on olemassa kaiken kattavaa tietojärjestelmää, jonne hajallaan pitkin Suomea olevat eri muodoissa olevat tiedot siirretään. Nyt ei ainakaan Helsingissä ole onnistunut Apotin käyttöönoton yhteydessä Maisan käyttöönotto siten, että tiedot ovat oikein. On syntynyt uusi ammattiryhmä, jossa koulutetut sairaanhoitajat korjaavat järjestelmiin ilmaantuneita virheitä päivästä toiseen, kun kriittisiä hoitokirjeitä jää lähtemättä. Näinkö motivoidaan muutenkin kriittistä hoitotyön resurssia?

Julkisuudessa on ihmetelty 20–40-vuotiaiden kisaturismia ja juhlimista, vaikka THL ja STM on näistä asioista varoittanut. Miksi ei totella? No siksi, että tuon ikäiset eivät seuraa uutisia televisiosta, radiosta tai lehdistä. Heidän tiedonsaantikanavansa ovat erilaisia some-ryhmiä, joissa uskoakseni puhutaan muusta kuin viranomaisten ohjeista. Kuinkahan moni alle nelikymppinen odottaa kutsua ensimmäiseen kokonarokotukseen?

Naurettavalta tuntuu yksityisen sektorin Kela-korvausten poistamiskeskustelu. Korvaukset ovat jo nyt täysin marginaalisia. Eräs tuttavani kävi leikkauksessa, joka tehtiin yksityisessä sairaalassa. Hänen työtilanteensa vaati leikkauksen tiettynä aikana kesäloman alkaessa. Yksityisellä puolella se onnistui. Hän maksoi tuosta hoidosta runsaat 30.000 euroa. Kela arvio korvattavaksi tuosta summasta noin 1.000 euroa, josta korvaus oli noin sata euroa. Hauskaa tuosta on riittänyt kaveriporukoissamme.

Omalla kohdallani kävin työterveyslääkärillä, joka teki lähetteen oman kaupunkini erikoissairaanhoitoon. Kun sieltä ei kuulunut mitään, kävin yksityisesti erikoislääkärillä. Sain diagnoosin ja hoidon. Puolen vuoden kuluttua sain kirjeen, jossa luki ”Meillä ei ole antaa teille aikaa”. He olivat tällä ilmoituksella tehneet hoitovelvoitteensa. Taisi siinä vastaava ylilääkäri kuulla kunniansa. Tuo kirje on vieläkin tallessa.

Toinen omakohtainen kokemus oli yksityisellä yleislääkärillä. Minulla on tapana muutaman vuoden välein käydä yksityisellä puolella terveystarkastuksessa, jonka yhteydessä otetaan tarvittavia verikokeita. Nuori lääkäri ilmoitti minulle, että meidän täytyy miettiä, miten minut saadaan siirretyksi julkiselle puolelle. Perusteluna oli, että minua hoidetaan samoin kuin muita ihmisiä. Kerroin, että juuri sitä en halua. Pyysin poistamaan kirjoitelmansa potilastiedoistani ja siirryin käyttämään kadun toisella puolella olevaa, toiseen ketjuun kuuluvaa yksityistä terveysasemaa. Ainakaan vielä näitä kahta ei ole fuusioitu.

Vielä pari ystävieni kokemusta julkisista vanhusten hoitolaitoksista. Molempien äidit olivat melko heikossa kunnossa, mutta menehtymisen vaaraa ei ollut. Heistä toinen, tietohallintojohtaja, soitti perjantaina töistä lähtiessään ”miten äiti voi?”. Hänelle kerrottiin äidin voivan hyvin ja sanottiin ”kannattaa tulla rauhassa illalla”. Kun hän pääsi puolessa tunnissa kotiinsa, niin hänelle soitettiin ”äitisi on kuollut”. Toinen tapaus oli samoihin aikoihin, kun lääkärinä toimivan ystäväni äiti oli hoitokodissa. Hän soitti vastaanottonsa loputtua ”miten äiti voi?”. Hänelle kerrottiin, että äitinsä voi hyvin. Hän meni äitiään katsomaan noin tunnin kuluttua soitosta. Hoitajia ei näkynyt, ja taukohuoneesta kuului melkoinen naurunremakka. Ystäväni meni äitinsä luo ja totesi, että hänen äitinsä oli kuollut jo useita tunteja aiemmin. Hän koputti hoitajien ovelle ja vinkkasi vastuullisen hoitajan sormellaan. Hoitaja pomppasi ylös ja läksi juoksemaan. Ystäväni totesi ”enää ei ole kiirettä”.

On yksi asia, jonka toivon säilyvän Suomen terveydenhuollossa ja se on äkillisten sairauskohtausten ja tapaturmien pikainen hoito. Omat kokemukseni ovat näissä tilanteissa erinomaisia silloin, kun läheiseni ovat tarvinneet apua.

Koronan tuomaa

Koronan aikana meillä on käynyt sisällä nuohoojan ja sohvan tuoneen kaksikon lisäksi neljä henkilöä. Molempien kaksi lähisukulaista. Tavatessamme muita olemme pääsääntöisesti käyttäneet maskia. Tapaamiset ovat olleet maksimissaan muutaman tunnin mittaisia.

Ennen koronaa kävin neljän viikon välein kampaajalla. Nyt hiukseni ovat kasvaneet yli 15 senttiä. Poninhäntäni on kuten lapsena ja nuttura kuten lapsuuteni mummoilla. Kohta tuon meillä asuvan miehen on tartuttava saksiin, kun en vielä uskalla mennä kampaajalle.

Koulutukset ja kokoukset netissä ovat tuoneet monta hauskaa hetkeä. Taustalla tapahtuvat vedenkohinat ja seikkailijat huvittavat. Toisaalta kommunikaatio on välillä hyvin suorasukaista jopa ilkeää. Kummallista miten netin kautta voi olla keljumpi kuin kasvokkain. Hauskojakin tapahtumia on kuten vähäpukeiset kämppikset. Ilkeilyn ohella on esiintynyt huvittavavia kysymyksiä esimerkiksi "Miten tämän kokouksen kilometrikorvaukset maksetaan?", vaikka kysyjä oli mukana meetin kautta kotoaan käsin.

Erakoitumiseni on edennyt niin pitkälle, että melkein joka kerta minulta meinaa mennä käämi kaupan kassalla, kun joku maskiton puskee kylkeeni kiinni. Minä ärisen ja mies häpeää. Minusta on käsittämätöntä se välinpitämättömyys, mikä noissa ihmisissä piilee. Tiedon puute ei voi olla syynä, jos osaa lukea tai ymmärtää joko suomea, ruotsia, englantia tai venäjää. Ainakin näillä kielillä kuulutukset kaupoissa toistuvat. Ostosten tekeminen on muuttunut siten, että käymme kaupassa vain kerran viikossa.

Monille käsienpesu on uusi kokemus. Tämä on minusta hämmästyttävää. Olen koko ikäni pessyt käteni aina, kun tulen kotiini ulkoa. Pesen käteni aivan ensimmäiseksi myös silloin, kun on tarve vessassa asioinnille. Pesen tietysti kädet uudelleen tarpeenteon jälkeen. Pesen kädet ennen keittiötöitä, ruokailua, kahvihetkeä jne. Nykyisin pesen joka kerta kynsien aluset ja sormien välit. Kaupungin vesilaitos ja Dermosil kiittävät. Käsidesin käyttö on samalla tasolla kuin ennen koronaa. 

Koska ravintolat ovat olleet suljettuina pitkään, niin ruokailemme päivittäin kotona. Olen selvästi kehittynyt ruuanlaittajana. Viikonloppuisin saatamme tehdä ruokaa yhdessä. Siihenkin on muotoutunut työjako. Joka aamu teemme aamiaisen siistissä keittiössä. Keittiön siistimisestä illalla on tullut minulle rutiini. Heittäydyttyäni vapaaksi taiteilijaksi olen pyrkinyt eroon rutiineista, mutta korona-aikana ne pitävät ihmisen järjissään. Kuinka odotankaan sitä hetkeä, kun pääsen hyvässä seurassa pitkälle illalliselle laadukkaaseen ravintolaan. Montako vuotta joudun odottamaan sitä, että tuo ravintola on Italiassa?

Vappu ennen ja nyt

Vuonna 2021 suositellaan vapun viettämistä rauhallisesti kuten 2020. Täytyi oikein miettiä vappujani kautta aikain. Lapsuuden kodissa vappua vietettiin hyvin rauhallisesti. Meillä oli kotona tehtyä simaa, munkkeja tai tippaleipiä. Ilmapallot ja serpentiinit kuuluivat koristeisiin. Vapunpäivänä kävimme joko vappulounaalla tai mieskuoron vappulaulajaisissa, mikäli vanhempien työtilanne salli. Maalla asuneelle lapselle lounas lähikaupungissa oli aina juhlaa.

Nalle on viettänyt vappua kanssani kauemmin kuin muistan. Tänä vuonna se sai päähänsä lakkini.

Opiskeluaikaisiin vappuihin kuului Mantan lakitus, joka neljänä ensimmäisenä opiskeluvuotenani tapahtui puolenyön aikaan. Mantan saatua lakkinsa oli ylioppilaillakin lupa käyttää valkolakkiaan aina syksyn lakinlaskijaisiin saakka. Suurta hämmennystä aiheutti se, kun Mantan lakitus siirtyi tapahtuvaksi jo kello 18. Milloin laitan lakin päähän? Olin teekkareiden kanssa samoilla linjoilla, puolenyön aikaan.

Vapunpäivän aamuna varhain suunnistimme silloisen poikaystäväni kanssa joko Ullanlinnan mäelle tai läheiseen Kaisaniemen puistoon, jossa ruotsinkieliset ylioppilaat juhlivat. Laulujen ja puheiden jälkeen lähdimme vappulounaalle, jonka nautimme eri paikoissa. Lounaan taso vaihteli suuresti. Vertasin joka kerta tarjontaa ensimmäiseen opiskeluaikani vappulounaaseen Tornissa, jossa lounastin sukulaisteni kanssa. Kaupungilla kuljeskellessa pysähdyimme joskus katsomaan vappumarsseja, joissa siihen aikaan oli runsaasti osallistujia. Puheita emme kuunnelleet, vaan menimme jonnekin tanssimaan. 

Työaikani vapuista muistan sen, että Mantan lakitukselle ehdin vain kerran. Samana vappuna matkustin ainoan kerran metrossa maksamatta. Sisareni vakuutti, että ei tänne kukaan uskalla tulla kyselemään lippuja. Oli sen verran villi meno. Vappulounasta lukuun ottamatta vaputkin kuluivat työn merkeissä tulevaan valmistautuessa tai rästihommia tutkaillessa. 

Timon ottama kuva tämän vuoden simasta.

Takaisin maalle muutettuani vaput ovat olleet rauhallisia. Mahdollinen vappulounas oli Kievarissa, jonka kaupunki päätti lakkauttaa pari vuotta sitten. Nykyisin vappulounas on hyvää ruokaa itse tehtynä. Pari kertaa olen tehnyt simaa, mutta sitä on vaikea tehdä niin vähän kuin meillä menee. Onneksi tänä vuonna oli mahdollista ostaa kotitekoista ja hyvää simaa. Munkkeja olemme muutamana vuonna tehneet itse. Kun rakennutimme taloamme, niin olimme vappuaattona autokatoksessa syömässä eväitä ja grillaamassa, silloin naapurin rouva toi meille juuri paistamiaan munkkeja. Ystävällinen ja mieleenpainuva ele mukavalta ihmiseltä.

Rauhallista vappua kaikille!

Edinburgh ja herttua

Työskentelin 2000-luvun alkupuolella Aberdeenissa Skotlannissa jonkin aikaa. Lähes viikoittain työni vei yli Pohjanmeren Stavangeriin. Työni liittyi öljyyn. Aberdeen on Skotlannin itäisellä rannikolla Edinburghin pohjoispuolella. Kaupunkien välillä kulkee maisemistaan tunnettu junarata.

Pidin kovasti Skotlannista ja työstäni siellä. Kun Skotlannin ikävä iski, niin läksin sisareni kanssa Edinburghiin kesällä 2006. Ensimmäisenä aamuna kävelimme keskustassa sijainneesta hotellistamme korkealle kalliolle rakennettuun Edinburghin linnaan.

Edinburghin linna.

Kun olimme tutustuneet linnan alueeseen, niin päätimme jatkaa toisiin kohteisiin. Olimme aukiolla, jolla sijaitsi komendantintoimisto ja muutama ravintola. Silloin tiet ja jalkakäytävät suljettiin ja meidät turistit ohjattiin jalkakäytäville. Tietä saapui arvokkaasti viininpunainen kuninkaallinen auto. Kuljettajan vieressä istui Edinburghin herttua ja takapenkillä kuningatar yhdessä nuorimman miniänsä Sophien kanssa.

Kuninkaallinen ajoneuvo poistumassa komendantin toimistolta.

He menivät komendantin toimistoon. Meidän ei sallittu poistua aukiolta, joten menin ravintolaan oluelle.

Grassmarketissa oli parhaat pubit.

Sisareni jäi kadun varteen. Ehdin hyvin juoda pinttini tyhjässä pubissa - tarjoilijatkin olivat kadun varressa -  ja mennä muiden kanssa katselemaan kuninkaallisia. Herttua ja kreivitär menivät autoon, mutta kuningatar käveli auton vierellä tervehtimässä turisteja ja kansalaisiaan. Kuninkaallisten poistuttua pääsimme mekin jatkamaan matkaamme.

Eräänä toisena aamuna suuntasimme Edinburghin kasvitieteelliseen puutarhaan. Kiertelimme mielenkiintoisessa puutarhassa, mutta osa puutarhasta oli suljettu.

Kuninkaallinen kasvitieteellinen puutarha.

Seuraavana päivänä luimme lehdestä, että kuningatar, Edinburghin herttua ja Walesin prinssi olivat olleet avaamassa kuningataräidin muistoksi rakennetun puiston osan. 

Lehtikuvassa kuningatar ja prinssi viisitoista vuotta sitten.

Nuorekkaita kahdeksankymppisiä.

Tällä kertaa emme olleet näköetäisyydellä kuten linnassa noin parin metrin päässä. 

Edinburghin linnalta johtaa katu, The Royal Mile, Holyrood Parkiin. 

Vanha pääkatu The Royal Mile koostuu useasta erinimisestä tiestä.

Royal Mile tuntui tosi pitkältä.

Kuningattaren galleria Holyrood puistossa.

Emme päässeet vieraillulle Palace of Holyroodhouseen, joka on kuningattaren virallinen asunto Skotlannissa. Palatsi on avoinna yleisölle silloin, kun kuningatar ei ole paikalla.

Lähelle palatsia ei päästy.

Parin päivän ajan on uutisoitu lähes satavuotiaan prinssin kuolemasta ja kerrottu hänen elämästään. Hän oli syntyjään Tanskan ja Kreikan prinssi, mutta joutui luopumaan näistä titteleistään solmiessaan avioliiton kruununprinsessan kanssa. Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen kuningatar myönsi Edinburghin herttualle takaisin prinssin arvon, niin hänestä tuli prinssi Philip. Työparina Elisabet ja Philip olivat vertaansa vailla. Heistä voisi nykyajan pariskunnat ottaa mallia, kuinka voi tukea toista tämän työssä. Molemmat, sekä kuningatar että prinssi, ovat kuningatar Viktorian jälkeläisiä. Aberdeenissa kuljin päivittäin kävellen toimistolle kuningatar Viktorian puiston ohi.

Lankapuhelin

Ensimmäinen muistoni puhelimesta on musta laite matalalla eteisen pöydällä. Ajoittain se pirisi ja vanhemmat puhuivat sille. Olin kolme tai neljä, kun pikkusisareni kanssa päätimme kokeilla tuota apparaattia. Sisareni oli rohkeampi minua ja nosti luurin ilmoittaen "puhelissa". Tapaus ilmeisesti huvitti vanhempiamme ja meitä neuvottiin jättämään laite vanhempien käyttöön.

Kun muutimme uuteen omakotitaloomme, niin puhelin sijoitettiin isän työhuoneeseen. Puhelin oli isän kirjoituspöydällä kirjoitusalustan vasemmalla puolella. Silloin jo opin pitämään luuria vasemmalla korvalla, jotta oikea käsi jäi vapaaksi muistiinpanoille. Puhelin oli kytketty käsivälitteiseen keskukseen ja puhelinnumeromme oli 195. Kun halusimme soittaa jonnekin, niin pyysimme yhdistämään puhelun käyttäen vastaanottajan nimeä tai puhelinnumeroa. Kaukopuhelut, puhelut toisten keskusten kautta, tilattiin. Tilatessa piti tietää vastaanottajan tietojen lisäksi halusiko tavallisen puhelun, pikapuhelun tai jopa salamapuhelun. Puhelun hinta määräytyi puhelun tyypin mukaisesti. Joulun aikaan välitettiin vain salamapuheluita. Kun keskus automatisoitiin, niin paikallispuhelut saattoi itse valita, mutta kaukopuhelut piti vielä tilata. Tuolloin puhelinnumeroomme tuli pari numeroa lisää alkuun.

Aloittaessani opiskelun Helsingin Yliopistossa, hankin kotiini Helsingin Puhelinyhdistyksen liittymän. Ennen kuin puhelin toimitettiin kävin soittamassa puhelinkopissa tai kaukopuhelut lennättimessä. Oli juhlaa, kun pystyi puhumaan kotoa. Tuohon aikaan kaukopuhelutkin olivat automatisoituja. Paikallispuhelut maksoivat kaksikymmentä penniä puhelu kestosta riippumatta. Minulla oli opiskelukaveri, jonka kanssa saatoimme puhua neljäkin tuntia putkeen. Hänen kanssaan puhelumme jatkuvat edelleen luontevasti, vaikka olisi ollut vuosienkin taukoja yhteydenpidossa.

Töissä 1980-luvulla pystyin siirtämään puheluni sihteerille, jos olin kokouksissa. Sihteeri kirjoitti soittopyynnöt keltaisille postikortin kokoisille lomakkeille. Lomakkeet hän järjesti pöydälle eri kriteerein. Niistä oli helppo valita ja soittaa takaisin toivottuna aikana. Kerran minulle tapahtui keväisenä ja kauniina iltana noin seitsemän aikoihin pieni kömmähdys. Valmistelin seuraavan päivän kokouksia, ja sihteerin huoneessa omaa huonettani vastapäätä soi puhelin. Olin ainoa paikalla ja päätin vastata puheluun. Niin menin sihteerin huoneeseen, katsoin puhelimen paneelista kenen nimen kohdalla välkkyy valo ja vastasin "Partasen puhelimessa P-a-r-t-a-n-e-n". Toisessa päässä oli hetken hiljaista ja sitten kuului "tiedätkö sinä kuka olet". 

Vielä tämän vuosituhannen alussa olivat lankaliittymät tarpeen erityisesti tietoliikenneyhteyksissä. Hyvät yhteydet olivat minullekin tärkeät etätöitä tehdessäni. Lankaverkoista päästiin kuitenkin jo kauan sitten eroon. Nykyisin käytettävissä on 5G-verkkoja, joiden teho tiedonsiirrossa on aivan uskomaton. Tiedän lähipiirissäni yhden henkilön, jolla on käytössään lankapuhelin, eikä kyseessä ole yhdeksänkymppinen isäni.

"Minulla on idea"

Kun joku toteaa perhepiirissä "Minulla on idea", niin kyseessä on usein yhdessä tekeminen, kodin sisustaminen, lomamatkan suunnittelu tai jokin hankinta. Perheessä mahdollisuudet idean toteuttamiselle ovat melko nopeasti selvillä: onko rahaa ja aikaa sekä haluavatko eri perheenjäsenet idean toteuttamista.

Hyvin johdetuissa yrityksissä, joissa on selkeät tavoitteet ja toimintamallit, löytyy ideoiden käsittelylle oma prosessinsa. Ideoiden esittämiseen jopa kannustetaan ja niistä voidaan palkita. Ideat voivat koskea liiketoiminnan tai henkilöstön kehittämistä.

Huomattavasti monimutkaisempaa on idean toteuttamisen arviointi harrastusryhmissä tai yhdistyksissä, kunnallishallinnossa sekä politiikassa. Harrasteryhmissä joku hakee ideoillaan oman egonsa pönkittämistä, kavereita ilmaiseen työhön idean toteuttamisessa ja jopa riskin jakamista, jos kyse on taloudellisista panostuksista. Usein yhdistyksissä ja ryhmissä puuttuu sekä kyky että halu analysoida ideaa.

Kuntien ja kaupunkien toiminnassa olen monessa eri yhteydessä törmännyt kunnan organisaatioiden pehmeyteen hoitaa asioita yritysten kanssa. Tämä on houkutellut kuntien yhteistyökumppaneiksi epämääräisin vaikuttimin toimivia yrityksiä. Selvästi on havaittavissa kunnan tai kaupungin organisaation kyvyttömyys laatia sellaisia sopimuksia, joissa turvataan oma selusta. Kuntien viranhaltijoita houkuttaa yritysten tarjoamat henkilökohtaiset edut kuten messumatkat Australiaan, Yhdysvaltoihin, Kiinaan tai Japaniin. Samalla jäävät sopimusten riskin kantajiksi veronmaksajat.

Poliittisista ideoista "viidentoista minuutin kunta" on viimeaikoina mietityttänyt minua. Ensimmäisenä tuli mieleeni Lapissa asuva ystäväni, jonka lähikauppa on 60 kilometrin päässä. Muutin yli 15 vuotta sitten pieneen kuntaan, jossa oli kaikki palvelut: kaupat, pankit, ravintolat, kahvilat, koulu ja terveydenhuolto kilometrin säteellä kodistamme. Julkinen liikennekin oli toimiva. Kuntaliitos vei palvelut ja julkisen liikenteen. Asumme lähiössä, josta on omalla autolla lähes puolentunnin matka kaupungin keskustaan.

Meidän tapauksessa on "viidentoista minuutin kunta" mahdollista toteuttaa siten, että lakkautetut palvelut luodaan uudelleen. Toinen mahdollisuus on Neuvostoliiton mallin mukaiset, Stalinin aikaiset pakkosiirrot, joissa Inkerinmaalta siirrettiin henkilöt Mustanmeren seutuville ja Uralilta asukkaat Inkerinmaalle. Otetaan ihmisten asunnot yhteiskunnan hallintaan ja ihmiset siirretään asumaan työpaikkansa lähelle. Maksetaan kaikille kansalaispalkkaa ei muuta. Parinvaihtokin ohjautuu yhteiskunnan toimesta, jos puolisot ovat töissä eri paikkakunnilla. Yhteiskunta tarjoaa jokaiselle polkupyörän ja talvella nastakengät. Näin toteutuu Utopia.

Mankeli

Pieni tyttö soitti ovikelloani ja päästyään eteiseen kysyi "Mitä teet?". Kerroin mankeloivani. Tyttö ihmetteli "Mitä se on?". Asia oli hiukan vaikeaa selittää, joten menimme kodinhoitohuoneeseen katsomaan mankelia ja mankeloimista. Kiinnostus asiaan hiipui, kun en uskaltanut tytön antaa kokeilla yksin tuota konetta. Pelkäsin pienien käsien jäävän rullien väliin.

Toinen pieni vieraani, poika, ihmetteli yökylässä ollessaan kuinka ihanan sileät ja viileät lakanat ovat. Tuntui ihanalta ihollansa. Perheessämme hyvin mankeloidut lakanat ovat itsestäänselvyys. Ne tuovat hyvän unen.

Kun olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla, niin uusi omakotitalomme valmistui. Sinne hankittiin pulsaattoripesukone, pyykkilinko ja sähkömankeli. Täysautomaattipesukoneita ei silloin vielä ollut saatavissa. Vanha käsin veivattava mankeli annettiin pois. Siinä oli puiset mankelitelat ja muuten se oli siniseksi maalattua metallia. En muista, kuka näitä uusia koneita aluksi käytti, kotiapulainen vai äiti.

Nykyinen mankelimme, Upo.

Muutaman vuoden kuluttua sain jo osallistua lakanoiden vetämiseen mankelointia varten. Se oli mielestäni kivaa puuhaa. Siinä oppi työskentelemään toisen kanssa saumattomasti ja pystyi samalla juttelemaan asioista. Pyykin mankelointiin osallistuivat ne perheemme jäsenet, joilla sattui olemaan aikaa. Kotiapulaisia oli enää harvoissa perheissä, meillä ei ollut.

Kun aloitin opiskelun, muutin omaan kotiin. Silloin oli etsittävä mankeli, koska uudessa taloyhtiössämme ei heti ollut omaa mankelihuonetta. Kävin mankeloimassa yhdessä tätini, serkkujeni ja opiskelukaverini kanssa. Vähän ajan kuluttua pystyin asian hoitamaan omassa talopesulassa, jossa oli mankeli ja vetopuu. Tuon vetopuun ansiosta minusta tuli itsenäinen mankeloija. Poikkeustilanteissa olen joutunut tyytymään lakanoiden silittämiseen.

Nykyinen vetopuumme, Oskarin Pihti, Oskari-tuote Sammatti.

Nykyisessä kodissamme on kodinhoitohuone, jota mieluimmin kutsuisin tekstiilien hoitohuoneeksi. Siellä on pesukone, vetopuu, mankeli, integroitu silityslauta ja muutama silitysrauta. Vetopuu on paikallisen Oskari-tuotteen Oskarin pihti. Verraton apulainen! Mankeli on Upo kuten oli se lapsuudenkodin ensimmäinen sähkömankeli. Parasta on loppukesällä, kun ei enää ole puiden siitepölyä, ja voi kuivattaa liinavaatteet omalla pihalla. Kesätuulen kuivattama lakana on jo melko sileä, mutta mankeloituna upea.

Sähkömankeleiden valmistus alkoi Suomessa 1958. Edeltäjiä, käsikäyttöisiä mankeleita oli valmistettu 1700-luvulta lähtien. Mankelin edeltäjä oli Suomessa kaulauslauta ja kaulaustukki. Kummitätini, isäni vanhin sisar, oli taitava kaulauslaudan käyttäjä. Kutomansa pellavaliinat saivat käsittelyssään sileän ja kiiltävän pinnan, jolle sähkömankeleiden jälki kalpenee.

Kuvassa on Paikkarin torpan seinällä olevat kaulauslauta ja -tukki.

Joulun loppu

Minulle joulunaika on päättynyt aina Nuutin päivänä vanhan sanonnan mukaisesti "hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi". Monelle joulu päättyy loppiaiseen. Työssä ollessani pidin tämän ajattelun mukaisesti pari päivää lomaa ennen joulua, jos se vain oli mahdollista. Viime vuosina vapaana taiteilijana olen voinut järjestellä aikatauluni muista riippumatta. Nyt lopuillaan oleva joulu oli poikkeuksellinen. Ei ollut yhteistä jouluherkkujen valmistusta, kun noudatimme suosituksia. 

Ei ollut muitakaan valmisteluja, joten en lähettänyt yhtään joulukorttia, en ostanut lainkaan joululahjoja, en ostanut joulukukkia, en soittanut tai laulanut joululauluja. Oliko sitten joulua? Voiko sellainen päättyä, jota ei ollut? Meillä oli jouluvalot ulkona ja muutama koriste sisällä. Piparkakkujen paistopäivänä oli jouluinen tuoksu keittiössä. Nyt koristeet on purettu pois loppiaisen ja Nuutin päivän puolivälissä. Vuosikin vaihtui huomaamatta. Korona vei joulun.

Viime vuodesta (2020) on ollut myös hyötyä. Keväällä olin 6.3. toistaiseksi viimeisen kerran  bussilla Helsingissä. Kun Uusimaa suljettiin, olimme muutaman kilometrin päässä rajalta. Samaan aikaan koulut siirtyivät etäopetukseen ja ravintolat suljettiin. Tästä oli se hyöty, että opin tekemään ruokaa joka päivä kotona. Toinen hyödyllinen seikka keväällä oli entistä runsaampi liikkuminen ulkosalla.

Saimme yhdessä Tarinataiturin kanssa kesällä 2019 pilotoidut Tarinataiturin draamaopastukset tuotteistetuksi. Nyt Tarinataiturilla on kolme draamaopastusta Sammatissa. Paikkarin torpalla opastaa Elias Lönnrot yhdessä aikalaisensa Eva-Stinan kanssa. Lammin talolla oppaina toimivat kanslianeuvos Borg kera Miina Lönnrotin. Sammatin keskustassa Lönnrotin aikalaisina opastavat Johannes Lohilampi ja kyläläinen Edla. Mukana olijoilla on mahdollisuus osallistua aktiivisesti.

Syksyllä saimme (isä, sisar ja minä) poikkeusoloista huolimatta isäni muistelmien toisen osan painatetuksi kirjaksi, joka on tarkoitettu sukulaisille ja ystäville lahjaksi. Kirja ei ole myytävänä. Näin pienen pojan "Lapsuusmuistot" saivat jatkoa "Vuosisadan tiellä". 

"Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin" -sanonta toteutui uusien asioiden oppimisena ja saavuttamisena. Toivon samaa vuonna 2021 niin itselle kuin teille lukijoille!