Kun joku toteaa perhepiirissä "Minulla on idea", niin kyseessä on usein yhdessä tekeminen, kodin sisustaminen, lomamatkan suunnittelu tai jokin hankinta. Perheessä mahdollisuudet idean toteuttamiselle ovat melko nopeasti selvillä: onko rahaa ja aikaa sekä haluavatko eri perheenjäsenet idean toteuttamista.
Hyvin johdetuissa yrityksissä, joissa on selkeät tavoitteet ja toimintamallit, löytyy ideoiden käsittelylle oma prosessinsa. Ideoiden esittämiseen jopa kannustetaan ja niistä voidaan palkita. Ideat voivat koskea liiketoiminnan tai henkilöstön kehittämistä.
Huomattavasti monimutkaisempaa on idean toteuttamisen arviointi harrastusryhmissä tai yhdistyksissä, kunnallishallinnossa sekä politiikassa. Harrasteryhmissä joku hakee ideoillaan oman egonsa pönkittämistä, kavereita ilmaiseen työhön idean toteuttamisessa ja jopa riskin jakamista, jos kyse on taloudellisista panostuksista. Usein yhdistyksissä ja ryhmissä puuttuu sekä kyky että halu analysoida ideaa.
Kuntien ja kaupunkien toiminnassa olen monessa eri yhteydessä törmännyt kunnan organisaatioiden pehmeyteen hoitaa asioita yritysten kanssa. Tämä on houkutellut kuntien yhteistyökumppaneiksi epämääräisin vaikuttimin toimivia yrityksiä. Selvästi on havaittavissa kunnan tai kaupungin organisaation kyvyttömyys laatia sellaisia sopimuksia, joissa turvataan oma selusta. Kuntien viranhaltijoita houkuttaa yritysten tarjoamat henkilökohtaiset edut kuten messumatkat Australiaan, Yhdysvaltoihin, Kiinaan tai Japaniin. Samalla jäävät sopimusten riskin kantajiksi veronmaksajat.
Poliittisista ideoista "viidentoista minuutin kunta" on viimeaikoina mietityttänyt minua. Ensimmäisenä tuli mieleeni Lapissa asuva ystäväni, jonka lähikauppa on 60 kilometrin päässä. Muutin yli 15 vuotta sitten pieneen kuntaan, jossa oli kaikki palvelut: kaupat, pankit, ravintolat, kahvilat, koulu ja terveydenhuolto kilometrin säteellä kodistamme. Julkinen liikennekin oli toimiva. Kuntaliitos vei palvelut ja julkisen liikenteen. Asumme lähiössä, josta on omalla autolla lähes puolentunnin matka kaupungin keskustaan.
Meidän tapauksessa on "viidentoista minuutin kunta" mahdollista toteuttaa siten, että lakkautetut palvelut luodaan uudelleen. Toinen mahdollisuus on Neuvostoliiton mallin mukaiset, Stalinin aikaiset pakkosiirrot, joissa Inkerinmaalta siirrettiin henkilöt Mustanmeren seutuville ja Uralilta asukkaat Inkerinmaalle. Otetaan ihmisten asunnot yhteiskunnan hallintaan ja ihmiset siirretään asumaan työpaikkansa lähelle. Maksetaan kaikille kansalaispalkkaa ei muuta. Parinvaihtokin ohjautuu yhteiskunnan toimesta, jos puolisot ovat töissä eri paikkakunnilla. Yhteiskunta tarjoaa jokaiselle polkupyörän ja talvella nastakengät. Näin toteutuu Utopia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti