keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Politiikkaa ja vähän muutakin

 Havaintojani ja analyysiani viime aikojen tapahtumista.

Olen päättänyt, että en julkisesti esitä mitään poliittisia kannanottoja. Nyt on kuitenkin pakko käyttää blogiani ajatusteni tuuletukseen.

Hallitus on tehnyt päätöksiä, joissa jokaiselle hallituspuolueelle on annettu jotain heille tärkeää. Vasemmistopuolueet, SDP ja Vasemmistoliitto ovat saaneet pidennetyn ja maksuttoman, ts. veronmaksajien maksaman oppivelvollisuuden. Näin lapsukaiset nauttivat tästä oikeudesta täysi-ikäisyyteen saakka. Tietääkseni ei ole arvioitu, mitä seuraamuksia on siitä, kun haluttomat käyttävät tätä subjektiivista oikeuttaan. Koulutuksen asiantuntijoista ainakaan osa ei usko tämän vähentävän luku- ja kirjoitustaidottomuutta.

Keskustapuolue sai ”maakuntamallinsa” tai mikä se nyt on, hyvinvointialueensa. Tässä mallissa perustetaan maahamme uusi organisaatiotaso muualle paitsi Helsinkiin. Ensimmäisenä tehtävänä on rakentaa maakuntien organisaatio, jolloin rekrytoidaan hyväpalkkaisia ihmisiä maakuntien johtoon. Arvatenkin politiikassa ansioituneita, mutta jostain syystä sivuraiteille joutuneita.

Vihreät saivat ajetuksi alas turvetuotannon, jopa tavoiteaikataulua nopeammin. Seuraavaksi he ovatkin luovuttamassa kuudensadantuhannen yksityisen metsänomistajan päätäntävallan heidän omasta omaisuudestaan EU:lle. Saa nähdä, kuinka tässä käy. Mitä sai RKP? Se sai taata edellä olevan. Heillä onkin vuosikymmenten kokemus tuosta vallanpitäjien pokkuroinnista.

Viime päivinä olen ilolla seurannut asiantuntijoiden lausuntoja maakuntaverosta. Muiden kuin hallituksen käyttämien. Näillä asiantuntijoilla on koulutusta, kokemusta ja näkemystä verotuksesta ja verotuksen lainalaisuuksista. Yksi kriittisimmistä kohdista on Helsinki ja helsinkiläisten verotus, kun Helsinki ei kuulu mihinkään ”maakuntaan”. Ei voida veronmaksajaa verottaa asiasta, jota ei ole. Eikä ole olemassa veronsaajaa, jolle helsinkiläiset maksaisivat veronsa. Veronsaajia ovat valtio, kunnat ja seurakunnat ja tulevaisuudessa maakunnat. Ilmeisesti tällä taataan, että helsinkiläisten maksamaa veroa ei levitellä ympäri maata tasaamaan maakuntien tulovirtaa.

Keskitetysti suunnitellusta ja koordinoidusta koronarokotusten hoidosta löytyy hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun päätökset tehdään keskitetysti. Rokottajat valittavat, että ihmiset peruvat heille määrättyjä aikoja, kun ovatkin lomalla eivätkä pääse rokotettavaksi. Kaiken huippuna tässä on se, että vapautunutta Comirnaty- rokotusaikaa ei voidakaan heti antaa AstraZenecaa pakotettuna saaneelle ihmiselle. Tälle ihmiselle soitetaan puolen tunnin varotusajalla, että nyt ”toivomasi aika on annettavissa”.

Tietojärjestelmien yhdistäminen seuraavien vuosien aikana on täyttä utopiaa. Tuskin on olemassa kaiken kattavaa tietojärjestelmää, jonne hajallaan pitkin Suomea olevat eri muodoissa olevat tiedot siirretään. Nyt ei ainakaan Helsingissä ole onnistunut Apotin käyttöönoton yhteydessä Maisan käyttöönotto siten, että tiedot ovat oikein. On syntynyt uusi ammattiryhmä, jossa koulutetut sairaanhoitajat korjaavat järjestelmiin ilmaantuneita virheitä päivästä toiseen, kun kriittisiä hoitokirjeitä jää lähtemättä. Näinkö motivoidaan muutenkin kriittistä hoitotyön resurssia?

Julkisuudessa on ihmetelty 20–40-vuotiaiden kisaturismia ja juhlimista, vaikka THL ja STM on näistä asioista varoittanut. Miksi ei totella? No siksi, että tuon ikäiset eivät seuraa uutisia televisiosta, radiosta tai lehdistä. Heidän tiedonsaantikanavansa ovat erilaisia some-ryhmiä, joissa uskoakseni puhutaan muusta kuin viranomaisten ohjeista. Kuinkahan moni alle nelikymppinen odottaa kutsua ensimmäiseen kokonarokotukseen?

Naurettavalta tuntuu yksityisen sektorin Kela-korvausten poistamiskeskustelu. Korvaukset ovat jo nyt täysin marginaalisia. Eräs tuttavani kävi leikkauksessa, joka tehtiin yksityisessä sairaalassa. Hänen työtilanteensa vaati leikkauksen tiettynä aikana kesäloman alkaessa. Yksityisellä puolella se onnistui. Hän maksoi tuosta hoidosta runsaat 30.000 euroa. Kela arvio korvattavaksi tuosta summasta noin 1.000 euroa, josta korvaus oli noin sata euroa. Hauskaa tuosta on riittänyt kaveriporukoissamme.

Omalla kohdallani kävin työterveyslääkärillä, joka teki lähetteen oman kaupunkini erikoissairaanhoitoon. Kun sieltä ei kuulunut mitään, kävin yksityisesti erikoislääkärillä. Sain diagnoosin ja hoidon. Puolen vuoden kuluttua sain kirjeen, jossa luki ”Meillä ei ole antaa teille aikaa”. He olivat tällä ilmoituksella tehneet hoitovelvoitteensa. Taisi siinä vastaava ylilääkäri kuulla kunniansa. Tuo kirje on vieläkin tallessa.

Toinen omakohtainen kokemus oli yksityisellä yleislääkärillä. Minulla on tapana muutaman vuoden välein käydä yksityisellä puolella terveystarkastuksessa, jonka yhteydessä otetaan tarvittavia verikokeita. Nuori lääkäri ilmoitti minulle, että meidän täytyy miettiä, miten minut saadaan siirretyksi julkiselle puolelle. Perusteluna oli, että minua hoidetaan samoin kuin muita ihmisiä. Kerroin, että juuri sitä en halua. Pyysin poistamaan kirjoitelmansa potilastiedoistani ja siirryin käyttämään kadun toisella puolella olevaa, toiseen ketjuun kuuluvaa yksityistä terveysasemaa. Ainakaan vielä näitä kahta ei ole fuusioitu.


Vielä pari ystävieni kokemusta julkisista vanhusten hoitolaitoksista. Molempien äidit olivat melko heikossa kunnossa, mutta menehtymisen vaaraa ei ollut. Heistä toinen, tietohallintojohtaja, soitti perjantaina töistä lähtiessään ”miten äiti voi?”. Hänelle kerrottiin äidin voivan hyvin ja sanottiin ”kannattaa tulla rauhassa illalla”. Kun hän pääsi puolessa tunnissa kotiinsa, niin hänelle soitettiin ”äitisi on kuollut”. Toinen tapaus oli samoihin aikoihin, kun lääkärinä toimivan ystäväni äiti oli hoitokodissa. Hän soitti vastaanottonsa loputtua ”miten äiti voi?”. Hänelle kerrottiin, että äitinsä voi hyvin. Hän meni äitiään katsomaan noin tunnin kuluttua soitosta. Hoitajia ei näkynyt, ja taukohuoneesta kuului melkoinen naurunremakka. Ystäväni meni äitinsä luo ja totesi, että hänen äitinsä oli kuollut jo useita tunteja aiemmin. Hän koputti hoitajien ovelle ja vinkkasi vastuullisen hoitajan sormellaan. Hoitaja pomppasi ylös ja läksi juoksemaan. Ystäväni totesi ”enää ei ole kiirettä”.

On yksi asia, jonka toivon säilyvän Suomen terveydenhuollossa ja se on äkillisten sairauskohtausten ja tapaturmien pikainen hoito. Omat kokemukseni ovat näissä tilanteissa erinomaisia silloin, kun läheiseni ovat tarvinneet apua.