Matti katseli pellollansa viljan kasvua, kun häntä kohti ammuttiin naapurin puolelta. Oli kesä 1939 ja naapuri oli Neuvostoliitto. Matin kaksi maatilaa sijaitsivat muutaman kilometrin päässä valtakunnanrajasta, mutta maapalstoja hänellä oli pitkin pitäjää aivan rajallakin.
Taustalla Matin ensimmäisen maatilan rakennukset 1930-luvulla
Kotipihalle Matti näki perheensä kanssa naapurimaan tähystyspalloja. Viljat saatiin korjatuksi sodan uhkan varjossa. Lokakuussa vanhukset, naiset ja lapset evakuoitiin rajan pinnasta. Viipuriin vievän tien varrella olevaan kotitaloon majoittui kymmeniä sotilaita. Neljä vanhinta poikaa lähtivät sotilastoimiin ja vanhin tytär lotaksi. Matti lähetti hevoset ja karjan Hämeeseen. Marraskuun loppupuolella Matti kirjoitti vaimolleen:
"Kaikki tuntuu rauhalliselta. Jumala yksin tietää, riittääkö tämä nöyryytys vai ei. Jääkää korkeimman suojaan."
Joulukuussa Matti jätti kotinsa. Talvisota oli alkanut. Kesällä 1940 Matti osti metsätilan keskeltä Suomea. Uutta elämää perhe rakensi yhdessä, olihan kaikki viisi sodassa ollutta lasta selvinneet hengissä. Tosin Matti toimi viikot naapuripitäjässä siirtoväen huoltojohtajana ja nuorin sodassa olleista pojista jäi suorittamaan asepalvelustaan.
Kun jatkosodassa vanha kotiseutu oli vallattu takaisin, matkasi Matti sinne ensimmäisten joukossa. Toisen maatilan rakennukset olivat tuhkakasa. Tilasta keskellä Suomea ei kuitenkaan luovuttu, kun perhe seurasi myöhemmin. Kun sota päättyi, oli Matti menettänyt rajan taakse jääneen omaisuutensa ja elinkeinonsa toistamiseen ja kolme hänen poikaansa oli kaatunut. Kuusikymmentä vuotiaana Matti perheineen aloitti elämänsä alusta neljännen kerran. Yhteishenki, sopeutuvaisuus ja kova työ kantoivat eteenpäin.
Kävelin 45 vuotta myöhemmin Matin entisillä pelloilla. Viljavilla, salaojitetuilla ja kumpuilevilla pelloilla kasvoi heinää läheisen kolhoosin karjaa varten. Tiellä kulki sotilaskolonna. Se, mitä sodasta oli jäänyt jäljelle oli edelleen nähtävissä. En voinut välttyä ajatukselta, miksi pitää vallata maata, jos sitä ei mitenkään hyödynnä tai jälleenrakenna. Pitääkö vain pullistella ja näyttää voimansa? Luovutettujen alueiden loisto oli tuhottu ja jätetty rappiolle. Kävin siellä viimeisen kerran vuonna 2019. Pellot kasvoivat edelleen luonnonheinää, niiden takana häämötti Urheilu- ja vapaa-ajankeskus sekä uusi formularata. Pietariin johti moottoritie.
Tämän kevään sota Euroopassa on järkyttänyt minua kovasti. Ensimmäisenä ajattelen niitä ihmisiä, joiden koti ja elämä tuhotaan. Siviiliväestöön kohdistuvat raakuudet ovat käsittämättömiä. Väkivallan kohtaaminen tai kotoa pakeneminen jäävät geeneihin ja vaikuttavat henkisesti tuleviinkin sukupolviin. Jos tuhotut alueet jäävät valtaajalle, niin ovatko ne vielä kymmenien vuosien kuluttua rauniokyliä? Jos Euroopan vilja-aitta tuhoutuu, niin se aiheuttaa meillekin ongelmia.
Matin nuorin poika ja tytär ovat nähneet nykyisen sodan. Alkujärkytys oli melkoinen, mutta sopeutuminen oli nopeaa. Olen Matin pojan tytär. Emme enää puhu toisesta maailmansodasta, vaan meneillään olevasta, joka toivottavasti ei johda kolmanteen maailmansotaan. Kiitän mielessäni ulkopolitiikkamme ja puolustuspolitiikkamme johtoa määrätietoisesta ja ripeästä toiminnasta kriisin koittaessa. Sisäpolitiikan puolelle esitän toiveen lisääntyvän ja turhan byrokratian poistamisesta ja holtittoman rahankäytön lopettamisesta. Matti sanoisi, kuten 1939 joulukuussa kirjoitti:
"Jumalan haltuun annan kaikki tieni ja tarpeeni."
Puu, joka on nähnyt Matin paluun kotiin ja lähdön toistamiseen sekä monta muuta kulkijaa
