Äiti minulla ei ole...

Olin vuosia sitten vierailulla vanhan opettajapariskunnan luona. Nämä perhetuttavat olivat kutsuneet minut lounaalle. Rouvaopettaja oli valmistanut perinteistä kesäkeittoa, joka tarjoiltiin soppaskoolista. Kattaus oli kaunis astiasto. Istuimme pöydän ympärillä ja yhtäkkiä herraopettaja sanoi "Äiti minulla ei ole lusikkaa". Rouva oli touhussaan unohtanut lusikan hänen paikaltaan. Vaivoin sain pidettyä kieleni kurissa. Mieleni teki sanoa "ota itse". Myöhemmin mietin tuota pariskuntaa, jossa rouva teki kaiken kotona: siivosi, laittoi ruuan, pesi pyykin ja vielä vahti, että mies pukeutuu asiallisesti. Kalastusta harrastavalla miehellä oli tapana livahtaa asioille kalakamppeissa.
Mietin heidän kymmeniä vuosia kestänyttä yhteistä taivaltaan. Molemmat olivat toimineet työelämässä ja siinä sivussa kasvattaneet kolme lasta. Kotiapulainen heillä oli silloin, kun lapset eivät vielä olleet koulussa. Kuopuksenkin mentyä kouluun kotiapulainen oli saanut mennä. Mies kalasti, kuunteli radiota ja kutsui vaimoaan äidiksi. Rouva teki kaiken kotona ja passasi miehensä, joka ei tiennyt missä lusikat ovat.

Useimmiten "Äiti minulla ei ole" kuuluu muodossa "Äiti minulla ei ole mitään tekemistä". Ainakin vielä runsaat kymmenen vuotta sitten lapset tarvitsivat äidiltä vinkkejä tekemiseen. Uskon vieläkin niin olevan monessa perheessä, mutta joukossa lienee runsaasti niitä, joilla tekemistä riittää niin kauan kun saavat pelata kännykällä tai tietokoneella. Monelle lapselle ja miksei aikuisellekin on kännykkä niin rakas, ettei sitä voi olla hetkeäkään näpräämättä. Ennen koronaa käytin julkisia kulkuneuvoja ja olin niitä harvoja, joka tarkkaili ympäristöään. Ihmettelen myös kovasti ulkoilijoita, joilla on kuulokkeet tai napit korvissaan näin keväällä, kun luonnossa on monia ääniä.

Kuvan kaksivuotias pikkuneiti olisi voinut sanoa "Äiti minulla ei ole kirjaa". Olen kuvassa meillä vierailulla olevan isoäitini kanssa. Istumme kotimme rappusilla. Kotimme oli kansakoulu, joka oli laajennettu suurehkosta maalaistalosta. Mielestäni isoäitini näyttää kuvassa tiukalta opettajalta, vaikkei hän opettaja ollutkaan. Isoäiti oli kotiäiti, joka meni ansiotyöhön jäätyään leskeksi. Minulla on kädessä aarteeni ruskeakantinen Suomen Kansakoulukalenteri vuodelta 1953. Olin saanut tuon vanhan kirjan käyttööni sen jälkeen, kun olin kuvittanut Uuden testamentin ja Pienoiskalevalan punakynällä lähinnä spiraalikuvioin ja joitakin sivuja olin repinyt parempiin tarkoituksiin. Satukirjani eivät olleet yhtä sopivan kokoisia kannettavakseni kuin edellä mainitut aikuisten kirjat. Kun löysin Kotilieden, otin sen kainalooni ja pyysin "Äiti lue Kiekuu Kaikuu". Pidin jo tuohon aikaan Mika Waltarin teksteistä.

Valokuvan kertomaa

Tutkin viikonloppuna isoäitini jäämistön valokuvia. Kuvia oli paljon kymmenien vuosien ajalta. Oli kuvia häistä ja hautajaisista, tutuista ja tuntemattomista niin kotimaassa kuin ulkomailla. Jotenkin oli sykähdyttävää, kuinka paljon oli erään isoäidin ystävättären lähettämiä kuvia Yhdysvalloista 1950-luvulta isoäidin kuolemaan saakka. Oli äidin luokkakuvat ja Saara-tädin kuvat pikkutarkoin merkinnöin. Kun laitoin kuvalaatikkoa pois, sieltä putosi pieni mustavalkoinen kuva. Kuvassa ei ole yhtään ihmistä, kuvassa on hautakumpu runsaine kukkalaitteineen ja taustalla Elias Lönnrotin hauta.

Minua kiinnosti kovasti voisiko hautajaiskuva olla isoäitini vanhempien hautajaisten ajalta. Heidän hautansa on lähellä Lönnrotin hautaa, mutta onko suunta oikea. Kumppanini läksi tutkimaan hautausmaalle ja minä tutkin tietoja netistä ja sukututkimuspapereista. Keksin jotain ja niin me molemmat olimme pian tutkimassa hautoja. Oikea löytyi. Kyseessä oli isoäitini vanhimman sisaren perheen hauta. Tämä sisar oli 29 vuotta isoäitiäni vanhempi ja kuollut paljon ennen syntymääni. Näin ollen hän ja hänen perheensä oli jäänyt minulle vieraaksi tai en ollut osannut yhdistää ihmisiä oikein. Henkilö, joka oli isoäitini ikätoveri ja hyvä ystävä, olikin isoäidin sisaren tytär. Isoäitini puhui hänestä usein, mutta en muista olenko tavannut hänet. Näitä isoäidin ikäisiä ihmisiä oli paljon perhejuhlissa, enkä aina tiennyt sukulaisuussuhteita. Tässäkin tapauksessa isoäiti oli kyseisen ikätoverinsa täti. Tätä ei varmaankaan kerrottu, koska isoäiti halusi olla nuorekas eikä häntä saanut kutsua mummoksi tai mummiksi. Meille lapsenlapsille hän oli mamma tai fammu.

Tämä uusi tiedossani oleva sukulaisperheen hauta ei jättänyt minua rauhaan. Isoäidillä oli 13 sisarusta, josta seitsemän eli aikuisiksi. Kolmeen veljeensä ja heidän perheisiinsä oli isoäidillä läheiset välit. Kahden veljen perheillä on perhehauta läheisellä kirkkomaalla, kolmannella on muualla. Nämä olen tiennyt koko ikäni. Nyt tiesin vanhimman sisaren tarinan. Entä ne kolme muuta sisarta. Kaikkien kohtalon tiedän nyt pääpiirteissään. Yhden sisaren perheen haudan löysin läheiseltä kirkkomaalta. Tämäkin sisar oli kuollut paljon ennen syntymääni. Näiden henkilöiden elämänkaaren selvittäminen ei ole helppoa, koska tiedot ovat osittain alle sata vuotta vanhoja. Täytyy miettiä, mitä kaikkia kanavia on käytettävissä ja miten kohtalot löytyvät.

Näin kävi, kun suljin huolimattomasti täpötäyden valokuvalaatikon ja pieni taittunut valokuva putosi lattialle. Valokuvalaatikon kannessa on sisäkuva Paikkarin torpasta. Kerron ehkä lisää henkilöistä ja taloista, kun tiedän enemmän.