Mietin heidän kymmeniä vuosia kestänyttä yhteistä taivaltaan. Molemmat olivat toimineet työelämässä ja siinä sivussa kasvattaneet kolme lasta. Kotiapulainen heillä oli silloin, kun lapset eivät vielä olleet koulussa. Kuopuksenkin mentyä kouluun kotiapulainen oli saanut mennä. Mies kalasti, kuunteli radiota ja kutsui vaimoaan äidiksi. Rouva teki kaiken kotona ja passasi miehensä, joka ei tiennyt missä lusikat ovat.
Useimmiten "Äiti minulla ei ole" kuuluu muodossa "Äiti minulla ei ole mitään tekemistä". Ainakin vielä runsaat kymmenen vuotta sitten lapset tarvitsivat äidiltä vinkkejä tekemiseen. Uskon vieläkin niin olevan monessa perheessä, mutta joukossa lienee runsaasti niitä, joilla tekemistä riittää niin kauan kun saavat pelata kännykällä tai tietokoneella. Monelle lapselle ja miksei aikuisellekin on kännykkä niin rakas, ettei sitä voi olla hetkeäkään näpräämättä. Ennen koronaa käytin julkisia kulkuneuvoja ja olin niitä harvoja, joka tarkkaili ympäristöään. Ihmettelen myös kovasti ulkoilijoita, joilla on kuulokkeet tai napit korvissaan näin keväällä, kun luonnossa on monia ääniä.
Kuvan kaksivuotias pikkuneiti olisi voinut sanoa "Äiti minulla ei ole kirjaa". Olen kuvassa meillä vierailulla olevan isoäitini kanssa. Istumme kotimme rappusilla. Kotimme oli kansakoulu, joka oli laajennettu suurehkosta maalaistalosta. Mielestäni isoäitini näyttää kuvassa tiukalta opettajalta, vaikkei hän opettaja ollutkaan. Isoäiti oli kotiäiti, joka meni ansiotyöhön jäätyään leskeksi. Minulla on kädessä aarteeni ruskeakantinen Suomen Kansakoulukalenteri vuodelta 1953. Olin saanut tuon vanhan kirjan käyttööni sen jälkeen, kun olin kuvittanut Uuden testamentin ja Pienoiskalevalan punakynällä lähinnä spiraalikuvioin ja joitakin sivuja olin repinyt parempiin tarkoituksiin. Satukirjani eivät olleet yhtä sopivan kokoisia kannettavakseni kuin edellä mainitut aikuisten kirjat. Kun löysin Kotilieden, otin sen kainalooni ja pyysin "Äiti lue Kiekuu Kaikuu". Pidin jo tuohon aikaan Mika Waltarin teksteistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti