Nailonsukkia ja pitsiä

Pääsin 18-vuotiaana ylioppilaana opiskelemaan historiaa ja sain suoraan opinto-oikeuden Suomen historiaan, yleiseen historiaan ja taidehistoriaan. Juhlan kunniaksi päätin lukea edellisenä vuonna ilmestyneen Laila Hietamiehen "Lehmusten kaupungin". Kun olin aivan kirjan alussa, niin totesin, että kuvattu aika, paikka, tapahtuma ja tavat olivat ristiriidassa, siis mahdottomia. Lopetin kirjan lukemisen siihen paikkaa ja päätin, etten luen enää koskaan Laila Hietamiehen kirjoja. Päätökseni piti. Seuraavalla vuosituhannella ja uudella nimellä, Laila Hirvisaari, kirjoitetun Imatra -sarjan olen lukenut.

Suomalaisen nykykirjallisuuden ehkä tunnetuin moka on Katja Ketun "Kätilön" ensimmäisessä painoksessa mainitut sukkahousut. Kuvattuna aikana ei vielä ole ollut sukkahousuja. Sukkahousuihin kompastui myös toimittaja Arto Nyberg ohjelmassaan mainitessaan 1940-luvun nailonsukkahousut po. nailonsukat. Puhutussa sanassa tällainen lipsahdus lienee hyväksyttävämpää kuin kirjoitetussa tekstissä. Tietenkin herää kysymys tiesikö toimittaja sukkien, sukkahousujen ja nailonin historian.

Asiatekstissä virheelliset tiedot ovat anteeksiantamattomia. Kun luen rakennusten historiaa ja huomaan, että leirikeskusten omistajiksi on mainittu aivan väärät tahot, niin yllätyn. Eikö historian kirjoittaja ole tarkistanut tietojaan, vaan kirjoittanut luulonsa. Vaikeammin havaittava virhe on torpparisopimuksen allekirjoittajat, kun allekirjoittajana on talollinen ja hänen leskiäitinsä. Talollinen oli allekirjoitushetkellä alle kaksikymppinen ja poikamies, kuitenkin hänen äitiään väitetään hänen vaimokseen. Tämän kaltaiset virheet herättävät epäluuloisuuteni ja luen tekstit hyvin tarkasti arvioiden.

Vanhat työmenetelmät ja niissä käytetyt välineet ovat viimeaikoina olleet esillä eri yhteyksissä. Erityisesti käsitöiden raaka-aineiden käsittely kuten villa ja pellava on herättänyt keskusteluja. Harva meistä nykyajan ihmisistä on päässyt näkemään pellavan tien pellolta kankaaksi. Minä saan tämän prosessin tiedoista kiittää kummitätiäni, isäni sisarta. Pellavasta tulikin mieleeni, että olen nähnyt kuvan nyplättyä pitsiä väitettävän virkatuksi painetussa sanassa. Kyseessä kuitenkin on erittäin ohuesta langasta taidokkaasti nyplätty alttaripitsi.

Itse rikoin eilen tätä historian totuutta pukeutumalla keskiaikaiseen pukuun, kun pukuni piti olla 1880-luvulta. Kärsin tästä suunnattomasti, mutta ainoa 1800-luvun lopun asuni olisi ollut liian kuuma tässä helteessä. Keskiajan puvuissa ja 1800-luvun loppupuolen asuissa on merkittäviä eroja aluspuvuissa, hameissa, yläosissa ja esiliinoissa. Merkittäviä eroja löytyy myös länsi- ja itäsuomalaisissa asuissa. Sama koskee pitsejä, joissa tekniikaltaan samankaltaiset raumalainen nyplätty pitsi ja karjalainen nyytinki eroavat toisistaan merkittävästi.

Markkinointiteksteissä usein käytetään vähän sinne päin olevia ilmaisuja. Niistä olen aika ajoin kärsinyt työssäni ja harrastuksissa. Markkinointihenkilöiden lupaukset eivät meidän lupausten lunastajien puolella ole aina helppoja, kun yksinkertaisesti kaikki ei ole mahdollista. Viimeisin kompastuskiveni oli Tytyrin Elämyskaivoksessa, kun netti lupaa, että  menemme 100 metriä maanpinnan alle. Todellisuudessa siellä ollaan vain 80 metrin syvyydessä. Mielestäni netin juttuihin täytyy useimmiten suhtautua varauksella. Jos tiedolla on todella merkitystä, on se syytä tarkistaa muista lähteistä. Joskus myös tuntuu, että sillä kuka sanoo on enemmän merkitystä kuin sillä mitä hän sanoo.

Omalta osaltani historia on etenkin nykyisin päivittäin läsnä tekemisissäni, vaikka historian opintoni jäikin samaan aikaan aloittamani matemaattis-luonnontieteellisen tutkinnon jalkoihin ja tein työurani aivan muualla kuin historian parissa. Tutkijaluonteeni ei anna periksi historian asioissa tutkin ne tarkasti. Jos en ole aivan varma oliko vuosi 1863 vai 1868, niin puhun 1860-luvusta. Rentoudun Kaari Utrion tekstien parissa, koska voin luottaa historioitsijan tekstien faktojen olevan oikein.