"Rakas vaimoni Liisa...Rakkaimmat terveiset puolisosi Matti". Näin Matti kirjoitti lähes kolmekymmentä vuotta avioliiton solmimisen jälkeen Liisalle syksyllä 1939, kun Liisa oli evakuoitu Neuvostoliiton rajan läheisyydestä keskiseen Suomeen kolmen nuorimman lapsensa kanssa. Matti oli jäänyt kotikonnuille parikymppisten lastensa kanssa. Kaksi vanhinta poikaa oli kutsuttu valmistautumaan sotaan armeijan joukoissa. Liisan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 140 vuotta. Matti oli runsaan vuoden vanhempi. Matti oli syntymäni aikaan saman ikäinen kuin minä olen nyt.
Kun kotitila oli saatu tuottamaan, Matti jäi maanviljelijäksi. Liike-elämä kuitenkin kiehtoi Mattia ja hän kävi kauppaa vallankumoukseen asti Pietariin. Suomen itsenäistyttyä kaupankäynti tapahtui Viipurin kautta. Hän myi puutavaraa ulkomaille: ratapölkkyjä Englantiin ja parruja Egyptiin. Puutavarat Matti välitti koko pitäjän alueelta. Voitoilla hän osti lisää viljelysmaata. Hän perusti entisen työnantajansa kanssa sahan ja kyläläisten kanssa sonniosuuskunnan. Matti toimi monissa luottamustehtävissä ja oli kehittämässä koko pitäjää. Hän toimi kirkkoneuvostossa ja lauloi kirkkokuorossa vanhimman veljensä kanssa. Matti oppi hyvin kaupankäynnin säännöt. Yhtä asiaa hän ei kuitenkaan oppinut, absolutistina hän ei juonut viinaa. Ehkä Matissa oli hieman keikarin vikaa. Vuoden 1917 alussa hän kertoo omaisuusluettelossaan vaatteistaan: pukuja eri materiaaleista ja eri väreissä, kesäpuvut erikseen, paitoja, kauluksia, kravatteja, turkki, päällystakkeja, kenkiä, hattuja Borsalinosta alkaen, alus- ja työvaatteita. Melkoinen vaatevarasto tyhjästä aloittaneelle, 32-vuotiaalle maanviljelijälle ja liikemiehelle.
Liisa hoiti kodin ja johti tilan töitä, joiden tekemiseen oli palkattu piikoja ja renkejä. Liisa oli taitava niin karjanhoidossa (maitotila tuotti hyvin) kuin puutarhan hoidossa. Hän tiesi, miten kannattaa eri kasvit istuttaa ja kierrättää eri kasvukausina. Tomaatit kaalipellon reunoilla pitivät kaaliperhoset poissa. Ruuanlaittajana Liisa oli erinomainen: leivät, piirakat, paistit ja saunapalvit hän teki huolella. Kankaiden kutominen ja vaatteiden ompeleminen olivat Liisalla hallussa. Hän synnytti 12 lasta, joista yhdet kaksoset. Kun talossa oli porukkaa lähes kaksikymmentä, oli Liisan organisointikyky ja pitkäpinnaisuus tarpeen. Kodin ulkopuolella hän kävi kirkossa, kaupassa tarvittaessa, Martoissa ja lasten koulujuhlissa. Kansalaissodan kovia taisteluita Liisa pakeni pienten lasten kanssa sukulaisten luo Viipurin läänin Pyhäjärvelle. Kaksi kertaa hän lähti sotaa pakoon keskiseen Suomeen. Evakkomatkoista äitinsä kanssa on isäni kertonut.
Liisan ja Matin välillä vallitsi keskinäinen luottamus ja kunnioitus. Heillä oli selkeä työnjako: Liisa vastasi kotioloista ja Matti ulkosuhteista. Ilman Liisan vahvaa panosta ei Matti olisi voinut toimia paljon maatilan ulkopuolella. Kun olin lapsi, isäni kertoi, kuinka päivällisen jälkeen Matti saattoi pyytää Liisan kävelylle puutarhaan. Ajattelin kuinka herttaista. Aikuisena olen miettinyt, että kävelyillä saatettiin käsitellä maanviljelyyn ja liiketoimiin liittyviä asioita ilman lasten ja palvelusväen korvia. Kirkonkylän toiselle puolelle he perustivat toisen maatilan.
Talvi- ja jatkosota veivät kaiken suurella vaivalla hankitun omaisuuden, josta valtio korvasi vain murto-osan. Suurin menetys oli kuitenkin kolme sodassa kaatunutta poikaa. Kuusikymppisinä Liisa ja Matti aloittivat alusta raivaamalla ja rakentamalla talvisodan päätyttyä hankkimaansa suurta metsätilaa keskisessä Suomessa. Matti jatkoi edelleen aktiivista toimintaansa siirtoväestön asioiden hoitamisessa, uuden kotipaikan kunnanvaltuustossa ja kansakoulun johtokunnan puheenjohtajana, kuten oli toiminut entisellä kotipaikallaan. Sukupolvenvaihdoksen jälkeen Liisa ja Matti asuivat syytinkitalossaan uuden kotitilan pihapiirissä.
Meidän perhe asui kolme vuotta Liisan ja Matin kotikylän kansakoululla. Myöhemmin, kun tulimme kaukaa sunnuntaisin vierailulle Liisan ja Matin luo, kohtasin turvalliset ja lempeät isovanhempani. Meitä lapsia oli neuvottu odottamaan, että radiojumalanpalvelus loppuu ennen kuin koputamme tuvan oveen. Hieman jännittyneinä odotimme eteisessä oven takana viimeisiä urkujen sointuja. Vastaanotto oli aina sydämellinen. Usein menimme sisareni kanssa kahdestaan Liisan ja Matin ovelle ja vanhemmat menivät suoraan päärakennukseen. Toinen meistä meni istumaan keinutuoliin Matin syliin ja toinen Liisan syliin. Tuntui, että Matti nautti lastenlasten kanssa juttelusta ja sylissä pitämisestä. Ilmeisesti yhteiskunnalliset tehtävät eivät olleet antaneet aikaa omien lasten keinuttamiseen. Kun riittävän kauan oli juteltu, niin Matti nousi ylös lapsi sylissään ja meni kirjoituslipastonsa luo. Lipaston kätköistä löytyi Fazerin peltinen ananaskarkkirasia. Vieläkin muistan niiden maun.
Liisa asui syytinkituvassa viisi vuotta Matin kuoleman jälkeen kuolemaansa saakka. Liisa iloitsi lastenlapsistaan ja kertoili meille tarinoita. Hän oli tyytyväinen elämäänsä, tämän hän totesi karjalanmurteella "miul o kaik niin hyväst, kauppa-auto käy pihal kaks kertaa viikos ja pankkiauto kerran viikos". Ruisleivän ja piirakat hän edelleen leipoi itse. Koskenlaskija -juusto ruisleivällä ja rukiiset pitkät karjalanpiirakat olivat herkullisia. Liisa laittoi meille lapsille matkaeväät, kun lähdimme vierailulta kotia kohti. Vaikka Liisan elämässä oli paljon raskaita menetyksiä, niin kuitenkin hän loi meille nuoremmille sukupolville elämänuskoa tyytyväisyydellään ja lempeydellään.
Isovanhemmista kerron siten kuin olen ymmärtänyt ja muistan asiat.
Vappuna 2025, kun Matin syntymästä on kulunut 141 vuotta.