torstai 1. toukokuuta 2025

Liisa ja Matti

"Rakas vaimoni Liisa...Rakkaimmat terveiset puolisosi Matti". Näin Matti kirjoitti lähes kolmekymmentä vuotta avioliiton solmimisen jälkeen Liisalle syksyllä 1939, kun Liisa oli evakuoitu Neuvostoliiton rajan läheisyydestä keskiseen Suomeen kolmen nuorimman lapsensa kanssa. Matti oli jäänyt kotikonnuille parikymppisten lastensa kanssa. Kaksi vanhinta poikaa oli kutsuttu valmistautumaan sotaan armeijan joukoissa. Liisan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 140 vuotta. Matti oli runsaan vuoden vanhempi. Matti oli syntymäni aikaan saman ikäinen kuin minä olen nyt.

Kansakoulu, jota Matti kävi (kuva 1900-luvun alusta) Museovirasto

Liisan ja Matin lapsuudessa kansakoulut olivat laissa säädettyjä vain kaupungeissa, mutta heidän kotipitäjässään oli kirkonkylässä kansakoulu, jonne pääsivät vapaaehtoiset opiskelemaan. Liisa kävi kiertokoulua, kuten suurin osa pitäjän lapsista. Kiertokoulussa hän oppi hyvin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Matilla oli mahdollisuus käydä kansakoulua, vaikka matkaa kouluun oli yli viisi kilometriä. Hän oli Liisan tavoin hyvä oppimaan. Matti pääsi 15-vuotiaana kotikylänsä yksityiskauppiaalle kauppa-apulaiseksi. Liisa tuli kauppiaan perheen palvelijattareksi muutamaa vuotta myöhemmin. Työssään nuoret tutustuivat ja avioituivat 1910. Matti jatkoi kauppa-apulaisena samanaikaisesti, kun nuoripari osti samasta kylästä maapalstan, jonne rakennutettiin kotitalo naapurikylästä siirretyistä hirsistä. Pihapiiriin rakennettiin navetta, talli, kanala, varasto- ja heinäsuoja ja sauna asuintiloineen. Perustettiin puutarha hedelmäpuineen sekä kasvimaat ja perunapellot. Karjatalous oli aluksi tilan tulonlähde.

Matti ja Liisa vuonna 1910

Kun kotitila oli saatu tuottamaan, Matti jäi maanviljelijäksi. Liike-elämä kuitenkin kiehtoi Mattia ja hän kävi kauppaa vallankumoukseen asti Pietariin. Suomen itsenäistyttyä kaupankäynti tapahtui Viipurin kautta. Hän myi puutavaraa ulkomaille: ratapölkkyjä Englantiin ja parruja Egyptiin. Puutavarat Matti välitti koko pitäjän alueelta. Voitoilla hän osti lisää viljelysmaata. Hän perusti entisen työnantajansa kanssa sahan ja kyläläisten kanssa sonniosuuskunnan. Matti toimi monissa luottamustehtävissä ja oli kehittämässä koko pitäjää. Hän toimi kirkkoneuvostossa ja lauloi kirkkokuorossa vanhimman veljensä kanssa. Matti oppi hyvin kaupankäynnin säännöt. Yhtä asiaa hän ei kuitenkaan oppinut, absolutistina hän ei juonut viinaa. Ehkä Matissa oli hieman keikarin vikaa. Vuoden 1917 alussa hän kertoo omaisuusluettelossaan vaatteistaan: pukuja eri materiaaleista ja eri väreissä, kesäpuvut erikseen, paitoja, kauluksia, kravatteja, turkki, päällystakkeja, kenkiä, hattuja Borsalinosta alkaen, alus- ja työvaatteita. Melkoinen vaatevarasto tyhjästä aloittaneelle, 32-vuotiaalle maanviljelijälle ja liikemiehelle.

Liisa hoiti kodin ja johti tilan töitä, joiden tekemiseen oli palkattu piikoja ja renkejä. Liisa oli taitava niin karjanhoidossa (maitotila tuotti hyvin) kuin puutarhan hoidossa. Hän tiesi, miten kannattaa eri kasvit istuttaa ja kierrättää eri kasvukausina. Tomaatit kaalipellon reunoilla pitivät kaaliperhoset poissa. Ruuanlaittajana Liisa oli erinomainen: leivät, piirakat, paistit ja saunapalvit hän teki huolella. Kankaiden kutominen ja vaatteiden ompeleminen olivat Liisalla hallussa. Hän synnytti 12 lasta, joista yhdet kaksoset. Kun talossa oli porukkaa lähes kaksikymmentä, oli Liisan organisointikyky ja pitkäpinnaisuus tarpeen. Kodin ulkopuolella hän kävi kirkossa, kaupassa tarvittaessa, Martoissa ja lasten koulujuhlissa. Kansalaissodan kovia taisteluita Liisa pakeni pienten lasten kanssa sukulaisten luo Viipurin läänin Pyhäjärvelle. Kaksi kertaa hän lähti sotaa pakoon keskiseen Suomeen. Evakkomatkoista äitinsä kanssa on isäni kertonut.

Liisan ja Matin välillä vallitsi keskinäinen luottamus ja kunnioitus. Heillä oli selkeä työnjako: Liisa vastasi kotioloista ja Matti ulkosuhteista. Ilman Liisan vahvaa panosta ei Matti olisi voinut toimia paljon maatilan ulkopuolella. Kun olin lapsi, isäni kertoi, kuinka päivällisen jälkeen Matti saattoi pyytää Liisan kävelylle puutarhaan. Ajattelin kuinka herttaista. Aikuisena olen miettinyt, että kävelyillä saatettiin käsitellä maanviljelyyn ja liiketoimiin liittyviä asioita ilman lasten ja palvelusväen korvia. Kirkonkylän toiselle puolelle he perustivat toisen maatilan. 

Taustalla Liisan ja Matin kotitila (etualan pelto tien toisella puolella ja toisen omistuksessa)

Talvi- ja jatkosota veivät kaiken suurella vaivalla hankitun omaisuuden, josta valtio korvasi vain murto-osan. Suurin menetys oli kuitenkin kolme sodassa kaatunutta poikaa. Kuusikymppisinä Liisa ja Matti aloittivat alusta raivaamalla ja rakentamalla talvisodan päätyttyä hankkimaansa suurta metsätilaa keskisessä Suomessa. Matti jatkoi edelleen aktiivista toimintaansa siirtoväestön asioiden hoitamisessa, uuden kotipaikan kunnanvaltuustossa ja kansakoulun johtokunnan puheenjohtajana, kuten oli toiminut entisellä kotipaikallaan. Sukupolvenvaihdoksen jälkeen Liisa ja Matti asuivat syytinkitalossaan uuden kotitilan pihapiirissä.

Meidän perhe asui kolme vuotta Liisan ja Matin kotikylän kansakoululla. Myöhemmin, kun tulimme kaukaa sunnuntaisin vierailulle Liisan ja Matin luo, kohtasin turvalliset ja lempeät isovanhempani. Meitä lapsia oli neuvottu odottamaan, että radiojumalanpalvelus loppuu ennen kuin koputamme tuvan oveen. Hieman jännittyneinä odotimme eteisessä oven takana viimeisiä urkujen sointuja. Vastaanotto oli aina sydämellinen. Usein menimme sisareni kanssa kahdestaan Liisan ja Matin ovelle ja vanhemmat menivät suoraan päärakennukseen. Toinen meistä meni istumaan keinutuoliin Matin syliin ja toinen Liisan syliin. Tuntui, että Matti nautti lastenlasten kanssa juttelusta ja sylissä pitämisestä. Ilmeisesti yhteiskunnalliset tehtävät eivät olleet antaneet aikaa omien lasten keinuttamiseen. Kun riittävän kauan oli juteltu, niin Matti nousi ylös lapsi sylissään ja meni kirjoituslipastonsa luo. Lipaston kätköistä löytyi Fazerin peltinen ananaskarkkirasia. Vieläkin muistan niiden maun.

Matti ja Liisa 1960-luvulla

Liisa asui syytinkituvassa viisi vuotta Matin kuoleman jälkeen kuolemaansa saakka. Liisa iloitsi lastenlapsistaan ja kertoili meille tarinoita. Hän oli tyytyväinen elämäänsä, tämän hän totesi karjalanmurteella "miul o kaik niin hyväst, kauppa-auto käy pihal kaks kertaa viikos ja pankkiauto kerran viikos". Ruisleivän ja piirakat hän edelleen leipoi itse. Koskenlaskija -juusto ruisleivällä ja rukiiset pitkät karjalanpiirakat olivat herkullisia. Liisa laittoi meille lapsille matkaeväät, kun lähdimme vierailulta kotia kohti. Vaikka Liisan elämässä oli paljon raskaita menetyksiä, niin kuitenkin hän loi meille nuoremmille sukupolville elämänuskoa tyytyväisyydellään ja lempeydellään.

Isovanhemmista kerron siten kuin olen ymmärtänyt ja muistan asiat.

Vappuna 2025, kun Matin syntymästä on kulunut 141 vuotta.



perjantai 29. marraskuuta 2024

Joulupukin muodonmuutos


Lapsuudessani kerrottiin, että Joulupukki asuu Korvatunturilla yhdessä tonttujen ja joulumuorin kanssa. Siellä he asuvat edelleen. Tuolloin tontut valmistivat lahjat ja paketoivat ne. Syksyllä tontut lähtivät kurkistelemaan ikkunoista, olivatko lapset kilttejä, ja keräsivät ikkunoiden raoista lasten kirjoittamat kirjeet, joiden pääsisältö oli lahjatoiveet. Muori valmisti koko porukalle ruuat ja kutoi sukkia ja lapasia lahjoiksi.

Yhteiskunnan rakennemuutoksen aikaan Joulupukki laajensi liiketoimintaansa Rovaniemelle joulupukin pajaan, joka toimi lähinnä postitoimistona joulupukille eripuolilta maailmaa saapuneille kirjeille. Kaikkiin kirjeisiin vastattiin. Tuo liiketoiminta ei ollut kannattavaa. Joulupukki päätti kuunnella liikkeenjohdon konsulttia, joka ehdotti postimyyntiluetteloita joululahjoista. Se oli nykyisen toiminnan ensiaskeleita.

Nykyisin Joulupukki johtaa melkoista joulukonsernia. Joulupukki asuu edelleen Korvatunturilla ja näyttäytyy itse vain joulun alla tehdyllä videolla, kuinka hän käy matkaan. Monia toimintoja on ulkoistettu. Tontut eivät enää valmista lahjoja, vaan pääasiassa erilaiset nettikaupat toimittavat ne suoraan koteihin. Tonttujen tehtävänä on lasten käytöksen tarkkailu, joka tapahtuu vakoiluohjelmilla tarkkailemalla kännyköitä ja tietokoneita. Kun tonttujen ei enää tarvitse liikkua paljoa, vaan he istuvat näytön ääressä ja syövät nettikaupasta tilattuja pizzoja ja hampurilaisia, niin heistä on tullut pullukoita.

Joulumuorin ruuat kelpaavat enää vain Joulupukille. Sukkien kutominen ja myyminen on ulkoistettu Martoille, joten joulumuorilta jää aikaa muuhun. Tärkein työtehtävä on tyttötonttujen somevaikuttamisen johtaminen. Aikaa jää silti telenoveloiden seuraamiseen ja glögien ja viinien maisteluun arviointeja varten.

Rovaniemen pukinpaja on nyt Santa Claus Village monimuotoisine palveluineen. Uusin joulupukin businessavaus on Lohjan joululuola. Maan alla vuorottelee kaksi pukkia, toinen on ammattinäyttelijä ja toinen amatöörinäyttelijä. He istuvat vuorollaan luolan perällä ja tapaavat vierailulla olevia lapsia. Kommentteina olen heistä kuullut, toinen on ujo ja toinen on hidas. Joulupukin mielestä paikallaan istuminen ja asiakkaiden odottaminen on hieman vaisua, vaikka asut ovat hienot ja kalliit.

Eniten Joulupukkia harmittaa alihankkijoina toimivien joulupukkien kirjava joukko. On lihavia ja laihoja, pitkiä ja pätkiä, puheliaita ja hiljaisia, murisevia, äriseviä, sammaltavia (sammaltaa = puhua epäselvästi päihtyneenä), nauravaisia, iloisia, kuuntelevia, keskustelevia, laulavia, valepukkeja, pikapukkeja ja monia muita. Noille joulupukeille olisi pitänyt järjestää koulutus ennen kuin he voivat ilmoittaa itsestään. Nyt sekalainen joulupukkien joukko löytyy Joulupukin hyväksymiltä sivustoilta. Hinnat vaihtelevat nollasta eurosta satoihin euroihin.

Joulupukin tulisi olla lapset huomioiva ja kuunteleva. Eduksi on, jos joulupukki ymmärtää ja puhuu eri kieliä. Ehdoton edellytys on selkeä ja lempeä puhetapa. Tämän vuoden noloin on ollut sammaltava joulupukki suuressa tapahtumassa.
Oikean Korvatunturin joulupukin kirjoitusasu on tässä Joulupukki.

perjantai 4. lokakuuta 2024

Olutta

Piti kirjoittaa kahvista, mutta kaljajuttu siitä tuli. ”Oluen kristillinen historia” -luento sai minut pohtimaan oluen merkitystä. En tiennyt, että ensimmäiset olutta koskevat merkinnät ovat noin 6000 vuoden takaa (4000 eKr.). Olut on maailman suosituin alkoholijuoma. Sen tiesin, että keskiajalla olut oli tärkeä juoma, joka korvasi veden, minkä saattoi olla saastunutta. Sitä en tiennyt, että oluella oli merkitystä sekä leivän korvikkeena että lääkkeenä. Suomessa 1800-luvulla juotiin yli kaksi litraa olutta päivässä ja sotilaat yli neljä litraa. Oluen vahvuus oli keskiajalla 2 - 2,5 prosenttia. Eri väestöryhmille tarkoitetut oluet olivat laadultaan ja vahvuudeltaan erilaisia.

En ollut aiemmin pohtinut tuota luennon aihetta, mutta tietysti luostareissa elettiin ravinnon suhteen samoilla ehdoilla kuin muuallakin. Luostareihin kehittyi merkittävä oluen panimotuotanto. Kun olutta alettiin myydä pulloissa ja kuljettaa pitkiä matkoja, oluesta oli tehtävä vahvempaa säilyvyyden takaamiseksi. Tunnetuin luostarin panimossa työskennellyt nunna lienee ollut Katharina von Bora, joka vuodesta 1525 lähtien oli Martti Lutherin vaimo. Martti Luther oli oluen ystävä, joka viihtyi oluttuvissa ja vietti railakasta opiskelijaelämää Erfurtissa. Häihinsä Lutherin kerrotaan tilanneen 11 tynnyrillistä olutta (4400 litraa). Martti Luther kutsui usein vieraita kertoen vaimonsa panneen uutta olutta.

Luennoitsija esitti teorian, että luterilaiset alueet olisivat olleet olutseutua ja katolilaiset viiniseutuja. Tosin hän kumosi väitteensä toteamalla, että esimerkiksi Baijerissa juodaan olutta ja siellä ollaan katolilaisia. Minä ajattelin, että oluen ja viinin suosion on määritellyt ilmasto. Niillä alueilla, jossa viinirypäleet eivät menesty, mutta humala ja ohra kasvavat, on luonnollista tehdä olutta.

Lohjan Kirkniemen kartanon osti Flemingien suvulta Augustin Ehrensvärd vuonna 1759. Hän perusti kartanoon olutpanimon tarkoituksenaan tuottaa olutta myytäväksi Viaporin rakentajille. Rakennusmiehiä oli Viaporissa tuohon aikaan noin 7000, jota voisi sanoa melkoiseksi asiakaspotentiaaliksi. Ongelmaksi muodostui kuitenkin kuljetus pitkin kuoppaista tietä. Olut ei säilynyt hyvänä ja niin Ehrensvärd myi kartanon jo seuraavana vuonna. Uudet omistajat kuljettivat oluen Raaseporiin, jonne matka oli lyhyt ja olut säilyi hyvänä tuon matkan.

Lapsuuden kotiini ostettiin ruokakaupasta ruokajuomaksi pilsneriä, jota tuolloin ei pidetty alkoholijuomana. Alkoholia myytiin vain Alkoissa. Pilsneriä myytiin puolenlitran pulloissa, joita oli puukoreissa 24 kappaletta. Korit olivat suuria ja painavia. Teini-iässä ruokajuomakseni tuli perheen päivällisellä lasillinen pilsneriä. Nykyisin liitän joihinkin perinteisiin ruokalajeihin lager-tyyppisen oluen. 

Ensimmäisen olueni oluttuvassa join 16-vuotiaana matkalla Stuttgartista kielikurssille Innsbruckiin. Ryhmämme bussi pysähtyi juuri suljetun oluttuvan pihalle. Meidät otettiin vastaan, jokaiselle tuotiin litran kolpakko olutta ja makkaraa. Kun yritin nostaa tuoppiani kahvasta, niin isäntä koputti minua olalle ja näytti oikean otteen. Tuon otteen hallitsin, kun opiskeluaikana Italian helteessä tilasimme isot oluet. Se olikin 1,5 litraa, josta puolet jäi tuoppiin.

Luostarioluista olen Brysselissä tutustunut Leffen oluisiin. Ne ovat hieman vahvempia, ja niitä löytyy suomalaisista kaupoista. Intiassa oluen valinta oli helppoa, kun tarjolla oli vain Kingfisheriä. Oikeastaan tiedän oluesta hyvin vähän. Brittiläisissä pubeissa on vaikea valita useista hanaoluista. Tšekkiläinen olut on poikkeuksetta hyvää ja useimmiten vahvuudeltaan keskiolutta. Prahan oluttuvissa on tarjolla oluen lisäksi erinomaista ruokaa. Lähiseudun laajin olutvalikoima löytyy tammelalaisesta Keppanakellarista.

Muutama vuosikymmen sitten, kun sisareni kanssa olimme lounaalla Helsingin keskustassa, viereisen pöydän kaksi iäkästä rouvaa tilasivat pullon olutta jaettavaksi keskenään. Silloin se huvitti, mutta ei enää. Nuoruusajan kaksi kolme tuopillista olutta on vaihtunut miehen kanssa jaettavaan tölkilliseen olutta, kun tarjolla on oluen vaativaa ruokaa. Oikeastaan minä vaadin olutta, koska mieheni ei pidä oluesta eikä mistään muustakaan alkoholijuomasta, joten valinta viinienkin suhteen on minun.


Tekstiä varten maisteltuja oluita. Vasemmalla olevat pullot ovat Alkon myymiä luostarioluita. Tölkki oikealla on hankittu kylän Salesta ja se on Auran Bock-tyyppinen linnaolut. Bock-oluet olivat myös Lutherin mieleen.


tiistai 20. elokuuta 2024

Puhe ja juhlapuhe

Olen elämäni aikana saanut kuulla tai joutunut kuuntelemaan satoja puheita, joista osa juhlapuheita. Näistä puheista yksi on jäänyt erityisesti mieleeni. Se on juhlapuhe lähes kahdenkymmenen vuoden takaa. Juhlapuheen piti Sammatin Sampomäellä Sampojuhlissa silloinen eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen. Päivä oli helteinen. Me löysimme katsomosta varjopaikat. Nummen soittokunta soitti Riitan polkan ennen puhetta. 

Riitta Uosukainen aloitti puheensa ”täällä sentään soitettiin Riitan polkka. Kun keväällä olin Tuusulassa, niin Raine Ampujan orkesteri soitti ennen puhettani Ison Iitan”. Yleisöllä oli hauskaa ja kaikki seurasivat taidokasta puhetta ja reagoivat puheen mukaisesti. Kalevala ja Lönnrot olivat puheessa sopivasti mukana. Samoin asu, joka oli helteestä huolimatta muinaispuku, paksua villaa. Minulla on ollut tilaisuus kuulla valtioneuvos Riitta Uosukaisen puheita monia kertoja. Henkilökohtaisesti muistan hänet käyttämäni töölöläisen kampaajan asiakkaana. Kun hän saapui kampaajalle, hän otti tilan haltuun, mutta oli ystävällinen.

Monissa tilaisuuksissa olen tuntenut myötähäpeää puhujan kanssa. Miltä sinusta tuntuisi, kun

  • Puhuja aloittaa "minä en ole mikään puheen pitäjä".
  • Tervetuliaissanat kestävät puoli tuntia ja juhlapuhe vartin.
  • Tehtävään valittu puhuu paatoksella tunnin kiitospuheenvuorossaan.
  • Paatoksellinen pilkka naapurimaastamme.
  • Puhuja sekoilee paperiensa kanssa.
  • Puhuja ei saa selvää omasta käsialastaan ja takeltelee.
  • Juhlapuhuja saapuu paikalle, kun tilaisuus on päättymässä, ohjelma on esitetty ja loppukahvit juotu. Hän haluaa kuitenkin pitää puheensa, jossa hän puolituntia kehuu itseään. Hän ei sanallakaan mainitse juhlan aihetta eikä juhlan kunniavieraita, noin yhdeksänkymmentävuotiaita. Monella senioreista taksi odottaa. 
  • Juhlapuhuja sekoilee vuosiluvuissa ja aikamäärissä.
  • Juhlapuhujalle vierasperäiset sanat ovat vaikeita esimerkiksi "kansakoulun isän" nimi voi olla vaikka Cygnazius.
Edellä mainittuja juttuja sattuu niin kauan, kun juhlapuhuja valitaan aseman perusteella, ei osaamisen perusteella. Ääni on asiantuntemuksen lisäksi toinen tärkeä seikka. Riitta Uosukaisella on puhuessaan käytössään sekä osaaminen että asema. 

Tämän päivän suosikkipuhujani on tasavallan presidentti Alexander Stubb. Ylen vaalitentissä pitämänsä puhe oli upea teknisenä suorituksena. Ilman paperia, yleisöön katsoen ja kestoltaan sekunnilleen oikean pituinen puhe. Sanavalmius ja kielitaito ovat hänellä erinomaiset ainakin suomi, ruotsi, englanti. Yhden Stubbin saksankielisen puheen olen seurannut. Ääntämys oli hyvä, mutta ei äidinkielen tasoa. Seuraan  netistä hänen puheitaan. Mistä en ole pitänyt ovat valtiovierailujen juhlapuheissa jotkut vitsit tai kevennykset. Ne pilaavat muuten taidokkaan puheen ja oivallisen esiintymisen.

Agricolan patsas Viipurissa

torstai 15. elokuuta 2024

Matkanjohtaja ja matkaopas

Matkanjohtaja ja matkaopas ovat samankaltaisia ammattinimikkeitä kuin opettaja ja terapeutti, joista aiemmin kirjoitin. Ne ovat tehtäviä, joihin on tarjolla opinnot ammattiin, mutta nimikkeitä voi käyttää kuka tahansa ilman koulutusta ja osaamistakin. Kerron tässä vain räikeimmistä kohtaamisista. Suurin osa on osaavia ammattilaisia, jotka täyttävät matkanjohtajan tai matkaoppaan kriteerit, joita ovat asiakaspalvelutaito, matkakohteiden tuntemus, selkeä suullinen esiintyminen ja hyvä kielitaito sekä kaikkien asiakkaiden kohtaaminen tasapuolisesti.

Muutamia oppaiden lausahduksia vuosien takaa: "meillä ei asiakkaat syö koskaan ravintolassa, vain me oppaat", "tuo vuori edessä on nimeltään, kun menette taukopaikan ovesta sisään vessat ovat vasemmalla", "tapaamispaikassa täytyy olla kymmenen minuuttia ennen ilmoitettua aikaa", ”huoneeseen 13 majoittuvat jonkin sortin pariskunta Tiina ja Tauno” vain muutamia mainitakseni. 

Kun aikoinaan kysyimme Luxorissa oppaalta kuinka pääsemme Niilin yli Kuninkaiden laaksoon, emme saaneet kysymykseen vastausta, vaan toteamuksen "ei sinne voi mennä kuin ryhmän kanssa". Selvitimme itse mitä haluamme nähdä ja kuinka matkaamme. Lopulta tuo opas oli samalla lautalla menossa yli, matka maksoi silloisessa rahassa viisi penniä. Lautalla oli useita taksinkuljettajia ja erään kanssa pääsimme sopimukseen päivän kuljetuksesta. Retkemme oli onnistunut ja näimme kaiken minkä halusimme.

Olen ollut kerran matkalla, jossa matkanjohtaja oli niin huppelissa, että puhe sammalsi. Sen sijaan, että hän olisi huolehtinut ryhmästään, niin kaksi matkaseurueen jäsentä hoivasivat tuota matkanjohtajaa. Viimeisenä päivänä hän johdatti meidät aivan vastakkaiseen suuntaa kuin piti ja kotimatkamme kesti viisi tuntia kauemmin kuin ohjelmassa oli kerrottu. Tuolla ylimääräisellä kierroksella käytiin mitä merkillisimmissä paikoissa, jotka eivät mitenkään liittyneet matkan aiheeseen. Ne olivat osa matkanjohtajan henkilöhistoriaa.

Edellä kerrotuista ja joistakin muista kokemuksista johtuen pidän omatoimimatkoista. Niiden huono puoli on se, että joihinkin paikkoihin pääsee vain ryhmän mukana. Tuolla edellä kerrotussa Kuninkaiden laaksossa jouduimme soluttautumaan erääseen suureen saksalaisten ryhmään, kun Tutankhamonin hautaan pääsi vain ryhmän mukana. Hyviä puolia on paljon. Voi tutustua niihin asioihin, joista on kiinnostunut. Aikataulun voi määritellä itse. Sisäistää asiat paremmin, kun ottaa niistä itse selvää. Voi syödä ja juoda, kun haluaa. On täysin vapaa ja vastuussa vain itsestään.

Omatoimimatkoja olen tehnyt ehkä viisikymmentä yhtä ryhmämatkaa kohden. Seura- tai ryhmämatkan tulee olla jotenkin erityinen, jotta lähden sellaiselle. Niin paljon paremmat kokemukset minulla on omatoimimatkoista. Tänä kesänä meillä oli mahdollisuus tehdä omatoimiretki Johanna Oraksen taidekartanoon Koski Tl:ssä. Tuo kohde on avoinna vain ryhmille, mutta tänä vuonna heinäkuussa se oli avoinna yksittäisille vieraille. Aivan ihanat lukiolaisnuoret oppaina ja taiteilijan itsensä nauhoittaman esittely kodistaan. Oli kuin hän itse olisi ollut paikalla. Upea kokemus!


Kuva omatoimimatkalta Venetsiaan



sunnuntai 16. kesäkuuta 2024

Juhannus sata vuotta sitten

Kuvassa vuodelta 1924 juhannuskoivut ovat ovenpielissä, kuten ennen oli tapana laittaa. Juhannusruusut olivat tuolloin kukkineet, kertoi kuvan tyttö. Nyt, satavuotta myöhemmin, juhannusruusut kukkivat jo kesäkuun alussa.


Kuvan mökki sijaitsee Sammatissa Haarjärvellä. Mökki on vieläkin olemassa, oikeammin mökin tupa ja kamari. Kuvan oikean laidan eteinen on erilainen, samoin ullakkokerros. Kävin tuossa talossa kuvassa vasemmalla olevan tytön kanssa 1980-luvulla. Hän kertoi tuvan ja kamarin olevan entisensä. Tyttö, Alma, nautti tuosta käynnistä.

Kuvassa on Alma isoäitinsä Marian kanssa. Marialla oli tuohon aikaan 15 lastenlasta, joita hän kaipasi kovasti. Marian lasten perheet asuivat Lohjalla, Helsingissä ja Viipurissa. Jotkut Marian lapsenlapsista syntyivät kuvan ottamisen jälkeen. 

Mökin ympärillä Marialla oli pari hehtaaria maata, jossa kasvoi perunaa ja muita tarpeellisia juureksia. Pihapiirissä oli myös omenapuita. Tien toisella puolella oli pieni kaurapelto. Marialla oli yksi lehmä navetassaan. Heiniä hän kantoi lehmälleen sylissään ja piti pimeällä palaavaa pärettä suussaan. Lapsien varoitteluista hän ei välittänyt. Maria rakasti kahvia ja joi sitä päivittäin. Hänellä oli tapana aamulla neljän viiden aikoihin keittää itselleen kahvia muiden vielä nukkuessa. Lapsenlapset kutsuivat tuota nautinnollista kahvihetkeä "mummun salakahviksi". Hauskaa luettavaa ovat kuvaukset Marian vierailuista Viipurissa etenkin 1905 suurlakon aikainen matka. Maria oli isoisoäitini.

Äitini serkku Alma oli vanhimpia lapsenlapsia ja äitini nuorimpia. Ikäeroa heillä oli 22 vuotta. Alma oli hyvä koulussa ja kansanopistossa. Hartaana kristittynä hän kävi vuosia Vivamon kursseilla. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän eli äitinsä kanssa kahden. Isä kuoli Alman ollessa noin kuusivuotias. Lahjakas Alma on kirjoittanut paljon muistiinpanoja ja kertomuksia Sammatista, joka oli hänelle rakas paikka. Hän oli vuonna 1935 perustamassa Sammattiseuraa. Suurin Alman lahjoista oli laulunlahja. Hän voitti nuoruudessaan laulukilpailuja ja lauloi kotikirkkonsa, Turun tuomiokirkon, kuoroissa pitkään.

Kuvan kissan nimeä en löytänyt mistään. Marian juhannusruusuja kasvaa omalla kotipihallani, jotka olen siihen istuttanut parin välisijoituspaikan jälkeen. Ruusujen kuva on otettu16.6.2020.


Hyvää juhannusta!




tiistai 14. toukokuuta 2024

Kotiinkuljetusta ja lähiruokaa

Lapsuuden kotikunnassani oli parikymmentä kauppaa kylän keskustassa ja osuusliikkeiden sivumyymälöitä pitkin pitäjää. Molemmilla osuusliikkeillä oli monipuolinen tavaravalikoima ja liikkeissä eri osastoja. Kylän keskustassa oli myös pieni yksityiskauppa, jonka yrittäjä erottautui muiden tarjonnasta kotiinkuljetuksilla. Liiketilan valikoima oli vaatimaton, mutta ilmeisesti takatilassa oli kunnon varasto. Kuljetukset kauppias teki pienellä ranskalaisella pakettiautollaan. Jos asiakkaita ei ollut liikkeessä eikä tilauksiakaan, niin kauppias soitteli potentiaalisille asiakkaille "mitäs tänään tuodaan" -puheluita. 

Meidän perheemme käytti monia eri liikkeitä ja tuottajien omia myyntipisteitä. Kotiamme lähinnä oli sekatavarakauppa, joka monelle lapselle oli se kylän karkkikauppa. Tärkein tuote lapsen näkökulmasta oli nallekarkit, joita kutsuttiin penninkarkeiksi. Valkoisesta paperista kauppias teki nopeasti pienen kartion, jonne hän laski ostettavan määrän yleensä kymmenen tai kahdenkymmenen pennin edestä. Toinen hittituote oli Fazerin lakritsipatukka, Jos oikein muistan, niin sellaisen sai viidellä pennillä. 

Meillä oli iso puutarha ja siellä oli paljon hyötykasveja. Molemmat isoäidit olivat taitavia kotipuutarhureita ja niin vanhempani tuottivat omaan käyttöön perunaa, porkkanaa, punajuuria, sipulia, salaattia, tilliä ja persiljaa. Marjoja ja omenoita saatiin riittävästi. Kurkut ja tomaatit ostettiin noin kilometrin päässä olleelta puutarhalta. Usein menimme kavereiden kanssa lapsiporukalla sinne ostoksille.

Jännittävin ostosmatka meille lapsille oli kananmunatalossa käynti. Matkalla oli suuri alamäki ja ylämäki pienellä hiekkatiellä. Perillä talonpihalla saattoi tavata kalkkunoita, joita hieman pelkäsimme. Tuvassa oli vanha, kauniisti koristeltu seinäkello. Äiti yritti jarrutella intoamme käydä munaostoksilla. Koskaan ei voinut tietää paljonko ostoksista säilyi ehjinä: pahimmillaan yksi ainoa, joskus puolet ja harvoin kaikki.

Asuimme aivan kylän keskustassa, mutta löytyi siitä lähistöltä maitotilakin. Asiakkaat sopivat tilallisen kanssa ostettavan määrä, veivät maitohinkkinsä asiakastilaan ja noutivat iltalypsyn jälkeen maitonsa ja jättivät toisen hinkin seuraavaa päivää varten. Kävin tuolla kavereiden kanssa, vaikka meidän perhe ei sieltä maitoa ostanut. Me lapset inhosimme maitoa ja pakollisista maitolasillisista päivässä tarvittava määrä oli vähäinen, joten meistä ei oikein ollut litrakaupalla ostajiksi.

Molemmilla osuuskaupoilla oli omat leipomonsa. Toisessa oli hyvä ruisleipä. Toisen vaaleat leivät ja konditoriatuotteet olivat parempia. Päivittäin oli saatavilla lisäaineettomia ja tuoreita tuotteita. Kaupat olivat tuolloin avoinna maanantaista perjantaihin kello seitsemääntoista ja lauantaisin kello kolmeentoista. Mitä muuta kotona tarvittiin haettiin siitä liikkeestä, jossa oli meille parhaiten sopivia tuotteita. Monet kotitaloudet olivat sitoutuneet tiettyyn liikkeeseen ja ostivat ruokansa "tilille". Me maksoimme käteisellä säilyttäen valinnanvapautemme.

Tuolloin ruuan pystyi hankkimaan läheltä, Sitä pystyisi nykykriteerein kutsumaan luomuksi. Ruoka oli aina tuoretta. Ihmiset osasivat kasvattaa ja tuottaa monia raaka-aineita sekä valmistaa niistä herkullisia  aterioita. Palvelu kaupoissa ja tuottajien omissa tiloissa oli poikkeuksetta hyvää. Toiminta oli kannattavaa, joku jopa elätti perheensä myymällä penninkarkkeja. Silloin ei tarvinnut laskea muovipakkauksen tuoteselosteesta montako lisäainetta tuotteessa on. Ennen kaikkea Väänäsen harmaa rellu voittaa mielessäni nykypäivän woltit.