Marian kaksi matkaa Viipuriin

Maria syntyi 1850-luvun loppupuolella. Hän ja hänen miehensä saivat yhdeksän lasta. Perhe asui pienessä torpassa, jossa oli tupa ja kamari, ja jonka ympärillä oli runsaat kaksi hehtaaria maata viljeltäväksi. Navetassa oli Omena (lehmä) ja kanoja. Elämä oli vaatimatonta omavaraistaloutta. Maria oli todellinen kahvin ystävä ja aina jostain löytyi rahaa kahviin.

Maria poikansa puutarhassa 1930-luvulla

Marian vanhin tytär Amanda avioitui Antin kanssa ja muutti Viipuriin. Kun Amanda odotti kolmatta lastaan 1905, päätti Maria matkustaa tyttärensä tueksi saatuaan syksyn työt tehdyksi. Puoliso Fredrik ja kotona asuvat lapset pärjäisivät muutaman viikon keskenään. Maria matkasi hevoskyydillä Sammatista Lohjan asemalle. Kun Hangosta saapui Hyvinkäälle jatkava juna, Maria nousi pelokkaana junaan. Jokaisella askelmalla pelko vain kasvoi. Marian päästyä istumaan vaunuun valtasi mielen kauhun tunne "kuinka tästä selviän". "Missä hätä on suurin, niin siinä on apukin lähellä", totesi Maria tyttärentyttärelleen kotona ja jatkoi "Elias Lönnrotin Emäntäkoulun johtaja Lyyli Bergman astui vaunun ovesta sisään ja siitä hetkestä pelko hävisi. Tuli turvallinen olo." Junamatka Viipuriin kesti noin puolivuorokautta, joten aikaa oli jutella, katsella maisemia ja ihmisiä lukuisilla asemilla, joilla juna pysähtyi.

Amanda (tytär) ja Antti (vävy) Viipurissa

Aika Viipurissa sujui mukavasti tyttären perheen luona. Erityisesti Maria nautti lapsenlapsistaan ja vävynsä musisoinnista. Kotimatka aikaistui, kun alkoi Suurlakko. Se levisi Suomen suuriruhtinaskuntaan, ja suomalaiset rautatieläiset liittyivät lakkoon. Maria päätti lähteä heti kotiin ja hän ehti viimeiseen Viipurista lähteneeseen junaan. Seuraavana päivänä rautatieliikenne Suomessa pysähtyi lakon ajaksi. Kotona Maria teki päätöksen matkasta "olkoon viimunen kerta". Tuo päätös piti. Kunnes!

Kului parikymmentä vuotta. Maria koki puolison ja lapsen menetyksen. Lähellä asuvat tyttäret ja poika saivat lapsia, joiden olemassaolo ilahdutti Mariaa kovasti. Viipurissa asuvan tyttären perheeseen syntyi vielä viisi lasta. Tyttäristään keskimmäinen sai Marian perumaan päätöksensä. Äiti ja tytär matkasivat yhdessä Viipuriin. Junamatka kesti lähes yhtä kauan kuin edellisellä kerralla, mutta pelko oli poissa, kun tytär oli mukana. Viipurin asemalla Maria hämmästyi, kun asemarakennus oli aivan erilainen, mutta vävynsä huomatessaan Maria tiesi olevansa oikeassa paikassa.

Viipurin rautatieasema
Kuvaaja G. Heurlin, Museovirasto

Vanhimman tyttären perhe otti matkaajat vastaan omakotitaloonsa, jossa oli vilskettä. Perheen vanhin tytär oli jo muuttanut Helsinkiin, mutta parikymppinen poika, kouluikäiset tyttäret ja poika olivat vielä vanhempien hoivissa. Viipurissa Mariaa ilahdutti suurperheen elämä. Maria ja tyttäret kävivät kaupungilla. Kauppatorilla Maria ihaili Pyöreän tornin lisäksi edellisen matkansa aikana rakenteilla ollutta suurta kauppahallia. Ylellistä oli vierailu maineikkaassa kahvilassa, joissa intohimoinen kahvinystävä sai nauttia lempijuomastaan ja leivonnaisista. Marian tavoin tytär, vävy ja tyttärenpoika olivat hyvin musikaalisia. Mummu ja täti saivat kuulla Amandan ja Antin vanhimman pojan viulunsoittoa yksin ja yhdessä isänsä kanssa. Poika opiskeli Viipurin Musiikkiopistossa, jonka kamariorkesteriin hän kuului. Pianonsoitonopettajani kertoi säestäneensä tuota poikaa Viipurissa, kun he molemmat opiskelivat konservatoriossa.

Vävy ja tyttärenpoika Viipurissa kodin puutarhassa

Viipurin Musiikkiopiston kamariorkesteri 1920-luvulla

Tyttärenpoika takarivissä

Kuvaaja Emma Marie Andersen, Museovirasto

Jos Marian ensimmäisellä matkalla oli hankaluuksia ja hän tunsi tuskaa, niin toinen matka oli yhtä juhlaa. Maria kuoli omassa torpassaan 1930-luvun puolivälissä. Keskimmäinen tytär hoivasi äitiään tämän viimeisinä aikoina. He muistelivat yhdessä iloista ja eloisaa Viipuria.

Viipurin kauppatori
Kuvaaja Oy Helios, Museovirasto

Viipurin kauppahalli

Museovirasto

Kirjoitukseni perustuu pääosin Marian tyttärentyttären Alman muistiinpanoihin. Hän oli yksi Marian musikaalisista lapsenlapsista. Hän voitti laulukilpailuja ja lauloi koko ikänsä kuoroissa. Perheen valokuvat ovat Alman arkistosta. Erityisesti halusin kirjoittaa tämän nyt, kun Marian ensimmäisestä matkasta Viipuriin on kulunut 120 vuotta. Toinen matka ajoittui kevääseen ja siitä on kulunut noin 100 vuotta. Marian kuolemasta tulee tänä syksynä kuluneeksi 90 vuotta. 

Seuraelämää

Vanhimmat toiminnassa olevat seurat tai yhdistykset Suomessa on perustettu 1700-luvun lopulla. Ensimmäiset yhdistykset olivat salaseuratyyppisiä ja niitä perustivat ylimmät säädyt. Tuolloin toimintansa aloittivat esimerkiksi vapaamuurarit. Suomalaisen kirjallisuuden seura on perustettu 1830-luvulla. Raittiusseurojen perustaminen alkoi 1800-luvun puolessa välissä. Erilaiset seurat ja yhdistykset aloittivat toimintansa ja seuratoiminta levisi kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Vanhin suomalainen kotiseutuyhdistys on Lohjan kotiseuduntutkimuksen Ystävät, jonka Robert Bold perusti vuonna 1894. Suomesta tuli yhdistystoiminnan luvattu maa, kun urheiluseurat, työväenyhdistykset, maamiesseurat, Martat ja nuorisoseurat levisivät koko maahan. Monenlaisen muun toiminnan ja aatemaailman ympärille on syntynyt yhdistyksiä ja seuroja.

Ensimmäinen yhdistys, johon kouluaikana liityin oli teinikunta, jonka rahastonhoitajana toimin parin lukukauden ajan. Tuon jälkeen tuli muita kuten urheiluseura, ylioppilaskunta ja osakunta. Ylioppilaslehti avasi silmäni poliittiselta vaikuttamiselta enkä liittynyt äärilaitaa edustavaan aineyhdistykseen. Motiivini kuulua johonkin yhdistykseen on ollut tiedonsaanti. Siten olen liittynyt tietojenkäsittelijöihin, systeemityöseuraan, projektiyhdistykseen, laatuyhdistykseen, Mensaan, pitsinnyplääjiin, taideyhdistykseen, kansainväliseen naisjohtajaverkostoon, kotiseutuyhdistyksiin, potilasyhdistyksiin ja tekniikan akateemisiin jne. Nyt olen eronnut kaikista yhdistyksistä, joihin olen kuulunut. Tiedot löytyvät netistä. Minä en ole mikään yhdistysihminen. Kaipaan vapautta.

Olen noudattanut jo neljässä naispolvessa kulkenutta sanontaa "jos työ ansaitsee tulla tehdyksi, se ansaitsee tulla tehdyksi hyvin". Työssäni, jonka ydinalueita olivat tietotekniikka, talous ja johtaminen, parhaansa tekeminen oli välttämätöntä. Monen pienen ja keskisuuren yhdistyksen tai seuran, jota pyöritetään harrastusperiaatteella, ja minun työmoraalini välillä on iso kuilu. Sen huomasin parikymmentä vuotta sitten, kun olin parin seuran hallituksessa. Toisen puheenjohtajana toimi iäkäs herra, joka minun näkökulmasta oli sovinisti ja jonka johtamistapa oli hyvin autoritäärinen. Taloutta hoiti hänen käskystään eläköitynyt miespuolinen kirjanpitäjä ja tietotekniikan vastuuhenkilöksi puheenjohtaja määräsi nelikymppisen miehen, jolla ei ollut mitään käsitystä tietojärjestelmistä ja niiden hyväksikäytöstä. Muut tehtävät hän määräsi hallituksen kokous kerrallaan. Naisten tehtävät olivat kahvinkeitto, tiskaus ja siivous sekä arkiston järjestely. Kahvitusvuoroni jälkeen, kun olin kokouksessa kuunnellut epämääräistä raportointia tietotekniikasta, erosin koko yhdistyksestä. Näin pääsin eroon turhauttavasta hallitustyöskentelystä. 

Toisessa yhdistyksessä puheenjohtajana toimi ammattijohtaja, jonka johtamistapa oli lähinnä "hajota ja hallitse". Tehtävät pilkottiin hyvin pieniin osiin, joille määrättiin vastuuhenkilöt. Näin puheenjohtaja säilytti itsellään kaiken ulkopuolelle edustamisen. Tämäkin oli turhauttavaa, mutta tuota kestin koko vuoden. Tapasin vähän aikaa sitten muutaman ystäväni, jotka olivat toimineet seurassa tai yhdistyksessä. Omat kokemukseni olivat aika lieviä, kun kuuntelin luetteloa ongelmista: yhdistyksen rahoilla lähetettiin puheenjohtajan kavereille viini- tai konjakkipullo joululahjaksi, puheenjohtaja ei käyttänyt nettiä lainkaan, kirjanpito hoidettiin käsin ruutuvihkoon ja käytettiin vain käteistä, esiintymispalkkiot maksettiin stipendeinä, kahdella yhdistyksellä oli yhteinen tili pankissa ja sekaisin oleva kirjanpito, arpaliput merkattiin, jotta arpajaisten järjestäjä sai valitsemansa voiton, jäljelle jääneet arpajaisvoitot jaettiin kaveripiirissä jne.

Mielestäni yhdistystoiminta on kriisissä, kun nettiryhmät ja tiedonsaanti verkosta ovat arkipäivää. Ei ole enää tarvetta kokoontua kasvokkain. Suosikkejani ovat verkossa Suomen historian ystävät ja erilaiset vanhojen kuvien ryhmät. Liiketoimintaperusteisesti toimivat maanlaajuiset toimijat kuten ammattiyhdistykset ja urheiluseurat ovat taloudellisesti parhaiten menestyviä. Pienet ja paikalliset yhdistykset, joiden jäsenmäärä sekä vanhenee että vähenee ja joilla on kiinteää omaisuutta ovat taloudellisessa ahdingossa. Suuren työväentalon tai nuorisoseuran talon hoitaminen harvalukuisen jäsenistön voimin on kohtuutonta. Ikääntyvässä yhteiskunnassa näyttävät erilaiset eläkeläisyhdistykset voivan hyvin jäsenmäärän kasvaessa. Minulle eläkeläisyys ei ole siten yhdistävä tekijä, että kaipaisin tuollaista toimintaa. Minulle sopivat paremmin nettikokoontumiset historian, kielten ja taiteen tiimoilta.

Väitän, että perinteinen yhdistystoiminta on häviämässä. Tilalle ovat tulleet netissä toimivat ryhmät ja verkostot. Yhdistyksen toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen ja sitoutuminen yhdistykseen vaatii sekä aikaa että työpanosta. Nykyihminen valitsee tuolloin helpoimman tavan silloin, kun se itselle sopii. Yhdistykselle verkossa toiminen on helppoa ja taloudellisesti ongelmatonta. Sen verran otan takaisin väitettäni, että ilmeisesti poikkeuksiakin löytyy. Tänä syksynä olen kohdannut kaksi hyvin hoidettua yhdistystä. Oman kyläni maaseutunaiset hoitavat toimintaansa ammattimaisesti ja isäni syntymäpitäjän kotiseutuyhdistys on uuden puheenjohtajan johdolla uudistunut toimivaan suuntaan.

Liisa ja Matti

"Rakas vaimoni Liisa...Rakkaimmat terveiset puolisosi Matti". Näin Matti kirjoitti lähes kolmekymmentä vuotta avioliiton solmimisen jälkeen Liisalle syksyllä 1939, kun Liisa oli evakuoitu Neuvostoliiton rajan läheisyydestä keskiseen Suomeen kolmen nuorimman lapsensa kanssa. Matti oli jäänyt kotikonnuille parikymppisten lastensa kanssa. Kaksi vanhinta poikaa oli kutsuttu valmistautumaan sotaan armeijan joukoissa. Liisan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 140 vuotta. Matti oli runsaan vuoden vanhempi. Matti oli syntymäni aikaan saman ikäinen kuin minä olen nyt.

Kansakoulu, jota Matti kävi (kuva 1900-luvun alusta) Museovirasto

Liisan ja Matin lapsuudessa kansakoulut olivat laissa säädettyjä vain kaupungeissa, mutta heidän kotipitäjässään oli kirkonkylässä kansakoulu, jonne pääsivät vapaaehtoiset opiskelemaan. Liisa kävi kiertokoulua, kuten suurin osa pitäjän lapsista. Kiertokoulussa hän oppi hyvin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Matilla oli mahdollisuus käydä kansakoulua, vaikka matkaa kouluun oli yli viisi kilometriä. Hän oli Liisan tavoin hyvä oppimaan. Matti pääsi 15-vuotiaana kotikylänsä yksityiskauppiaalle kauppa-apulaiseksi. Liisa tuli kauppiaan perheen palvelijattareksi muutamaa vuotta myöhemmin. Työssään nuoret tutustuivat ja avioituivat 1910. Matti jatkoi kauppa-apulaisena samanaikaisesti, kun nuoripari osti samasta kylästä maapalstan, jonne rakennutettiin kotitalo naapurikylästä siirretyistä hirsistä. Pihapiiriin rakennettiin navetta, talli, kanala, varasto- ja heinäsuoja ja sauna asuintiloineen. Perustettiin puutarha hedelmäpuineen sekä kasvimaat ja perunapellot. Karjatalous oli aluksi tilan tulonlähde.

Matti ja Liisa vuonna 1910

Kun kotitila oli saatu tuottamaan, Matti jäi maanviljelijäksi. Liike-elämä kuitenkin kiehtoi Mattia ja hän kävi kauppaa vallankumoukseen asti Pietariin. Suomen itsenäistyttyä kaupankäynti tapahtui Viipurin kautta. Hän myi puutavaraa ulkomaille: ratapölkkyjä Englantiin ja parruja Egyptiin. Puutavarat Matti välitti koko pitäjän alueelta. Voitoilla hän osti lisää viljelysmaata. Hän perusti entisen työnantajansa kanssa sahan ja kyläläisten kanssa sonniosuuskunnan. Matti toimi monissa luottamustehtävissä ja oli kehittämässä koko pitäjää. Hän toimi kirkkoneuvostossa ja lauloi kirkkokuorossa vanhimman veljensä kanssa. Matti oppi hyvin kaupankäynnin säännöt. Yhtä asiaa hän ei kuitenkaan oppinut, absolutistina hän ei juonut viinaa. Ehkä Matissa oli hieman keikarin vikaa. Vuoden 1917 alussa hän kertoo omaisuusluettelossaan vaatteistaan: pukuja eri materiaaleista ja eri väreissä, kesäpuvut erikseen, paitoja, kauluksia, kravatteja, turkki, päällystakkeja, kenkiä, hattuja Borsalinosta alkaen, alus- ja työvaatteita. Melkoinen vaatevarasto tyhjästä aloittaneelle, 32-vuotiaalle maanviljelijälle ja liikemiehelle.

Liisa hoiti kodin ja johti tilan töitä, joiden tekemiseen oli palkattu piikoja ja renkejä. Liisa oli taitava niin karjanhoidossa (maitotila tuotti hyvin) kuin puutarhan hoidossa. Hän tiesi, miten kannattaa eri kasvit istuttaa ja kierrättää eri kasvukausina. Tomaatit kaalipellon reunoilla pitivät kaaliperhoset poissa. Ruuanlaittajana Liisa oli erinomainen: leivät, piirakat, paistit ja saunapalvit hän teki huolella. Kankaiden kutominen ja vaatteiden ompeleminen olivat Liisalla hallussa. Hän synnytti 12 lasta, joista yhdet kaksoset. Kun talossa oli porukkaa lähes kaksikymmentä, oli Liisan organisointikyky ja pitkäpinnaisuus tarpeen. Kodin ulkopuolella hän kävi kirkossa, kaupassa tarvittaessa, Martoissa ja lasten koulujuhlissa. Kansalaissodan kovia taisteluita Liisa pakeni pienten lasten kanssa sukulaisten luo Viipurin läänin Pyhäjärvelle. Kaksi kertaa hän lähti sotaa pakoon keskiseen Suomeen. Evakkomatkoista äitinsä kanssa on isäni kertonut.

Liisan ja Matin välillä vallitsi keskinäinen luottamus ja kunnioitus. Heillä oli selkeä työnjako: Liisa vastasi kotioloista ja Matti ulkosuhteista. Ilman Liisan vahvaa panosta ei Matti olisi voinut toimia paljon maatilan ulkopuolella. Kun olin lapsi, isäni kertoi, kuinka päivällisen jälkeen Matti saattoi pyytää Liisan kävelylle puutarhaan. Ajattelin kuinka herttaista. Aikuisena olen miettinyt, että kävelyillä saatettiin käsitellä maanviljelyyn ja liiketoimiin liittyviä asioita ilman lasten ja palvelusväen korvia. Kirkonkylän toiselle puolelle he perustivat toisen maatilan. 

Taustalla Liisan ja Matin kotitila (etualan pelto tien toisella puolella ja toisen omistuksessa)

Talvi- ja jatkosota veivät kaiken suurella vaivalla hankitun omaisuuden, josta valtio korvasi vain murto-osan. Suurin menetys oli kuitenkin kolme sodassa kaatunutta poikaa. Kuusikymppisinä Liisa ja Matti aloittivat alusta raivaamalla ja rakentamalla talvisodan päätyttyä hankkimaansa suurta metsätilaa keskisessä Suomessa. Matti jatkoi edelleen aktiivista toimintaansa siirtoväestön asioiden hoitamisessa, uuden kotipaikan kunnanvaltuustossa ja kansakoulun johtokunnan puheenjohtajana, kuten oli toiminut entisellä kotipaikallaan. Sukupolvenvaihdoksen jälkeen Liisa ja Matti asuivat syytinkitalossaan uuden kotitilan pihapiirissä.

Meidän perhe asui kolme vuotta Liisan ja Matin kotikylän kansakoululla. Myöhemmin, kun tulimme kaukaa sunnuntaisin vierailulle Liisan ja Matin luo, kohtasin turvalliset ja lempeät isovanhempani. Meitä lapsia oli neuvottu odottamaan, että radiojumalanpalvelus loppuu ennen kuin koputamme tuvan oveen. Hieman jännittyneinä odotimme eteisessä oven takana viimeisiä urkujen sointuja. Vastaanotto oli aina sydämellinen. Usein menimme sisareni kanssa kahdestaan Liisan ja Matin ovelle ja vanhemmat menivät suoraan päärakennukseen. Toinen meistä meni istumaan keinutuoliin Matin syliin ja toinen Liisan syliin. Tuntui, että Matti nautti lastenlasten kanssa juttelusta ja sylissä pitämisestä. Ilmeisesti yhteiskunnalliset tehtävät eivät olleet antaneet aikaa omien lasten keinuttamiseen. Kun riittävän kauan oli juteltu, niin Matti nousi ylös lapsi sylissään ja meni kirjoituslipastonsa luo. Lipaston kätköistä löytyi Fazerin peltinen ananaskarkkirasia. Vieläkin muistan niiden maun.

Matti ja Liisa 1960-luvulla

Liisa asui syytinkituvassa viisi vuotta Matin kuoleman jälkeen kuolemaansa saakka. Liisa iloitsi lastenlapsistaan ja kertoili meille tarinoita. Hän oli tyytyväinen elämäänsä, tämän hän totesi karjalanmurteella "miul o kaik niin hyväst, kauppa-auto käy pihal kaks kertaa viikos ja pankkiauto kerran viikos". Ruisleivän ja piirakat hän edelleen leipoi itse. Koskenlaskija -juusto ruisleivällä ja rukiiset pitkät karjalanpiirakat olivat herkullisia. Liisa laittoi meille lapsille matkaeväät, kun lähdimme vierailulta kotia kohti. Vaikka Liisan elämässä oli paljon raskaita menetyksiä, niin kuitenkin hän loi meille nuoremmille sukupolville elämänuskoa tyytyväisyydellään ja lempeydellään.

Isovanhemmista kerron siten kuin olen ymmärtänyt ja muistan asiat.

Vappuna 2025, kun Matin syntymästä on kulunut 141 vuotta.