Kolmekymmentä vuotta sitten vaihdoin työpaikkaa. Menin töihin firmaan, jonka autopolitiikka oli mahtaileva. Niin minullekin tuli käyttööni kirkkaanpunainen, saksalainen ja sporttinen auto. Auton hankinnan hoiti konsernin talousjohtaja. Autoa odotellessani ajelin väliaikaisella autolla, joka ei ollut sporttinen. Eräänä perjantaina autoliikkeestä ilmoitettiin, että minulle tilattu auto on noudettavissa. Sovimme, että haen sen lauantaiaamuna ja vien samalla väliaikaisen auton pois.
Olimme perheen kanssa suunnitelleet mökkiviikonlopun. Sovimme järjestelyt siten, että haen auton aamulla yhdessä sisareni kanssa. Jatkamme suoraan matkaa mökille. Siihen aikaan puolet suvustamme asui samassa korttelissa. Päätimme sisareni kanssa mennä autokauppaan heti, kun se aukeaa. Tapasimme autollani. Autoliikkeessä ei firmamme yhteyshenkilö ollut sovitusta tapaamisesta huolimatta paikalla. Jäimme odottelemaan. Meihin luotiin epäileviä katseita henkilökunnan puolelta. Emme selvästikään olleet liikkeen kohderyhmää. Nuoret naiset verkkareissa! Odoteltuamme runsaan vartin tuli yksi automyyjä kysymään miten voisi olla avuksi. Kerrottuani, että olemme noutamassa oven pielessä seisovaa punaista paholaista, hän ohjasi meidät työpisteelleen. Minä ja myyjä istuimme vastakkain pöydän eri puolilla. Sisareni seisoi takanani, hänelle ei ollut tuolia. Kun asiat olivat lähes loppuun käsitellyt, tuli paikalle se myyjä, jonka piti asiaa hoitaa. Samalla vastapäätäni istuva mies sanoi "lähetämme nämä paperit allekirjoitettavaksi firmaanne". Takaa yhteyshenkilömme totesi "eikös sinulla ole allekirjoitusoikeus". Totesin, että ko. firman toimitusjohtajana voin ne allekirjoittaa. Kuin taikaiskusta kohtelumme muuttui. Molemmat herrat saattoivat meidät autolle. Nostivat viikonloppukassimme väliaikaisesta autosta uuteen autoon. Avasivat meille ovet. Olisivat kai meidätkin nostaneet. Siinä kumarreltiin ja kiiteltiin. Ilmeisesti pelättiin konsernimme asiakkuuden menettämistä.
Joitakin aikoja myöhemmin olin illalla työpäivän jälkeen matkalla kotiin autollani, joka sai miesten päät kääntymään. Pysähdyin liikennevaloihin ennen pitkää suoraa. Jotenkin tuntui siltä, että joku tuijottaa. Oikeanpuoleisella kaistalla nuorimies katsoi autoani ja minua. Mittailimme siinä toisiamme. Minä paalupaikalla. Nuorimies kakkosruudussa, päättyihän hänen kaistansa suoranpäässä. Hänellä oli väistämisvelvollisuus. Valot vaihtuivat. Starttasimme. Autoni kiihtyi paremmin. Ennen suoran loppumista nopeuteni oli lähes sata viidenkympin nopeusrajoitusalueella. Melkein yhtä nopeasti kuin autoni kiihtyi tulin järkiini. Tuollainen oli tyhmää. Samana iltana päätin, että lähden autoni kanssa käymään sen kotiseuduilla. Niin astuimme laivaan kesälomani ensimmäisenä päivänä. Saksalaisilla Autobahnoilla autoni päästi liialliset höyryt itsestään. Minä sain riittävästi testata autoni kiihtyvyyttä ja nopeutta. Ei tarvinnut enää hurjastella kotimaassa.
Seuraavana talvena Turun tätimme hautajaiset olivat arkipäivänä. Matkasin sinne autollani. Siunaus- ja muistotilaisuudessa kirkon työntekijät, sisareni ja minä olimme ainoat työikäiset. Kappelista seurakuntasalille oli matkattava autoilla. Suurin osa saattoväestä kulki takseilla. Minä tietenkin omalla autollani. Turun tätimme oli harras uskovainen, musikaalinen ja lahjakas kirjoittaja. Sisareni luki muistotilaisuudessa tädin tekstejä. Minä seurustelin papin kanssa ainoana aiheenamme pihalla hehkuva autoni ja sen ominaisuudet. Keskustelu käytiin papin aloitteesta.
Vaikka oli hauskaa, niin näiden ja muiden vastaavien kokemusten vuoksi osaan iloita harmaasta kansanautostani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti