Minä olen Vili, koira. Emäntäni on Elsa, joka hemmottelee minua. Saan päivisin hyvää ruokaa. Elsa lähtee kanssani ulos, oli sää mikä hyvänsä. Elsa on lenkkeillessämme aika suurpiirteinen. Minulla on pimeällä heijastinliivi, mutta Elsa kulkee ilman heijastinta. Elsa ostaa minulle enemmän joululahjoja kuin kenellekään muulle. Minun täytyy repiä ne kaikki auki jouluaattona, vaikka haluaisin nauttia herkkupaketin sisällöstä. Nyt sain jouluna herkkujen lisäksi leluja ja vaatteita.
Yhdessä paketissa oli töppöset. Elsa toivoo, etteivät jalkapohjani palele pakkasella. Niitä piti kokeilla ensimmäisenä pakkaspäivänä. Noloa! Onneksi Elsa unohti avaimensa ja pääsin livahtamaan pakoon. Siitä se soppa syntyikin. Minä yritin kiskoa töppösiä pois jaloistani naapurin kompostorin takana. Elsa soitteli ja sometti "Vili on kadonnut". Kun en saanut töppösiä jalastani, niin palasin vähin äänin kotiin. Ei Elsa ottanut töppösiä pois, vaan sometti "hän on löytynyt". Niin puhelin lauloi koko illan samaa laulua "hienoa, että hän löytyi".
Kerran kakkasin erään portin eteen, kun olin syönyt paljon herkkuja ja minulla oli ripuli. Elsa olisi jatkanut matkaa kanssani, mutta talosta tuli vihainen mies. Mies käski siivota kasan pois, koska se oli hänen pihallaan. Portti oli siis pihan puolella. Elsa totesi viileästi, että se on löysää ja yritti potkia jätöstäni sivuun. Mies jo punoitti ja komensi siivoamaan kunnolla. Niin Elsa kantoi kasaani toiselle puolelle katua ojaan uudet nahkahanskat kädessään. Haju niistä hanskoista ei lähtenyt koskaan. Tämän jälkeen minä kakkasin aina viereisessä korttelissa jalkakäytävälle. Siinä ne jätökset ovat yleensä vielä seuraavanakin päivänä. Joskus joku on saattanut astua kasani lyttyyn.
Nyt on uudenvuoden aatto ja Elsa on panikoinut jo monta päivää, että Vili pelkää ilotulitteita. En niitä oikeasti pelkää, mutta Elsan mieliksi olen pelkäävinäni. En suostu ulos. On kiva kerrankin löhöillä rauhassa ja tehdä tarpeet sanomalehdelle kuten pentuna. Veljeni Huli, joka asuu syntymäkodissani, ei pelkää paukkuja. Hulille on opetettu, ettei pommeja ja paukkuja tarvitse pelätä. Huli sai minutkin uskomaan, että pelko on turhaa. Taas Elsa somettaa, että älkää paukutelko Vili pelkää. Elsa kiroilee ja haukkuu kaikki ne, jotka haluavat ampua ilotulitteita.
Meidän naapurissa asuu mummeli, jonka nimi on Martta. Martta pelkää koiria. Hänen entisen naapurinsa pieni puudeli oli purrut aikoinaan Marttaa nenään. Martan nenässä on vieläkin arpi. Minua Martta ei pelkää, antaa karkkejakin ja kertoo juttuja. Minä säälin Marttaa, joka pelkää koiria joka päivä. Me koirat pelkäämme ilotulitteita kahdeksan tuntia vuodessa. On se iso ero. Haluaisin kertoa Martalle, että naapurit ilkkuvat hänelle hänen koirapelostaan. Vaikka kyllä Martta sen tietää. Muutamat ovat huomautelleet hänelle mielenosoittamisesta.
Juttelin kerran veljeni Hulin kanssa, kuinka epäreiluja ihmiset ovat toisilleen. Koirat pääsevät joka paikkaan, mutta ei allergiset ihmiset. Oikeasti on ihmisiä, jotka ovat allergisia koirille, eivätkä voi käydä kirjastoissa, kaikissa kaupoissa ja muissa julkisissa tiloissa, joihin koirat pääsevät. Me, Huli&Vili, toivomme, että ihmiset välittäisivät toisistaan yhtä paljon kuin meistä eläimistä. Jos korona olisi meidän koirien sairaus ja ihmiset levittäisivät sitä koiriin, niin kaikki käyttäisivät maskia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti